KESÄLOMAA ODOTELLESSA

KESÄLOMAA ODOTELLESSA

Ajattelin tässä lomaa odotellessa laittaa tänne tällaisen kuva-kollaasin  mökin vintiltä. Päivitin vintin seiniä toissakesänä, poistaen sieltä vihdoin -ikäänkuin erään aikakauden päätteen merkiksi- vanhan Backstreet boysien julisteen, (jota ennen siellä komeili Take Thatin juliste, ja sitä ennen isoveljeni Kissin juliste). Tilalle laitoin omia korttejani. Päätin sitten myös kuvata nämä kortit, ja muuta kuvamateriaalia, mitä seinälle on vuosien varrella kertynyt. Jokainen kuva on merkkinä tietystä ajanjaksosta, kaudesta jota elimme joskus. Jokaisella kuvalla on jokin tarkoituksensa. Vintin seinästä on muodostunut kuin aikamatka menneeseen, ja sellaisena haluan sen pitääkin. Se on minulle erityinen, tärkeä rentoutumisen paikka, ja siellä tuollainen aikamatka on juuri sopivaa tehdä: lepäillessä, kesän vietossa.

Keräilen kortteja, koska rakastan erityisesti niiden hienoja elämänviisauksia, mutta myös kauniit kuvat kiehtovat. Kortit ovat vähän kuin ”köyhän tauluja”. Korteissa on myös nostalgiaa. Saadut kortit henkivät mennyttä elämää, ja aikaa. Niissä historia herää eloon. Tärkeät hetket, ja muistot palaavat. Elämän kohokohdat, kuten merkkipäivät, häät, valmistujaiset, syntymä palaavat. Ystävänpäiväkorteista taas muistaa, kuinka ihania ystävät ovat, ja kuinka hienoa on, että ne ovat olemassa!

Joukossa on siis paljon minulle tärkeitä kortteja, mutta myös hauskoja mainosjulisteita, omia maalauksiani, tai muita taidekouluteoksia, jota kävin lapsuudessani. Moni seuraavista korteista antaa ajattelemisen aihetta esim. kesäloman ajaksi, jolloin onkin hyvää aikaa pohtia elämää, mennyttä ja tulevaa, ja tehdä vaikka tulevaisuuden suunnitelmia. Kesä on haaveiden aikaa…

Mökin seinä

Aluksi yleiskuva mökin vintin seinästä.

Vanha, hauska mainosjuliste

Vanha, hauska mainosjuliste ajalta, jolloin itse harrastin cheerleadingia.

Hei, mutta minähän taidan olla tuolla ylhäällä…

Toinen kiva mainosjuliste         Kortti15Kortti4

Suloinen pingviinijuliste, sekä itse ostamani hienot kortit.

Taidegrafiikkaharjoitus

”Roosters paras on, niinhän se on…niin on!”

Kuvataidekoulun taidegrafiikkatyö cheerleadingin kulta-ajoilta, jolloin musiikki oli oikeaa tanssimusiikkia,

ja tanssi oli oikeaa tanssia (ei siis niin teknistä kuin nykyään)!

Rantamaisema Taidekoulussa maalattu tauluToinen taidekouluteos

Lapsuuden teokset kuvataidekoulusta.

Kortti12  Kortti11

Hyvältä ystävältäni saadut sielukkaat kortit.

Kortti2                  Ryijy mökin vintillä

Kaunis synttärikortti vanhemmilta, sekä alla ryijy mökin vintillä.

Kortti8

Söpö, veljen tyttöystävän lähettämä ystävänpäiväkortti.

Kortti14

Hyvä ohje pienipalkkaisille, opiskelijoille, työttömille, eläkeläisille…

Jos joskus harmittaa, ettei ole rahaa, täytyy yrittää pitää tämä mielessä!

Tosin talvella tuo ei paljon lohduta, kun ulkoilu ei juuri houkuta,

mutta näin kesällä tuo on erittäin hyvä, kun luonto on kaunis, ja mahtava, suorastaan euforinen kesän tuoksu leijuu ilmassa!

Kortti7

Hieno teksti tässäkin ostamassani (yli jääneessä) ystävänpäiväkortissa!

Niin se on. Onni koetaan aina joksikin kaukaiseksi, lähes saavuttamattomaksi asiaksi.

Aina ajatellaan, että jos olisi vaikka rahaa, tai menestystä, tai perhettä jne jne. olisin onnellinen.

Kuitenkaan onnelliseksi ei koskaan tule, jos kurkottaa tulevaisuuteen, ja odottaa jotain parempaa, jotain jota ei voi ainakaan heti saada.

Pitäisi osata elää tässä hetkessä, ja nauttia siitä mitä on nyt! Jälkeenpäin kuitenkin muistelee menneitä hyvällä.

Miksi hyviä hetkiä ei oikein huomaa silloin, kun on sen aika?!

Eihän elämä koskaan täydelliseksi tule, aina siitä puuttuu jotakin, vaikka odottaisi koko elämän…

Kortti mökin vintin seinällä

Kortti ystävältä Pariisista. Sinne haluaisin päästä itsekin käymään…

Kortti16

Ystävän lähettämä synttärikortti.

Tässä vielä muutama hyvä videoklippi. Ensimmäinen: ”Kristallipallo” on avustettavieni sukulaispariskunnan tekemä. Kappale on myös tämän miehen tekemä. Videolla on kuvattu heidän perhettään, ja toinen avustettavanikin vilahtaa videolla. Aivan ihana idea tuossa videossa!

Toinen video on vanhasta Roosters-Trojans matsista, jossa vanhat valmentajanikin vilahtavat. Itse en vielä tuohon aikaan ollut mukana. Niiltä ajoilta ei ilmeiseti -ikävä kyllä- klippejä löydy. Olisi kiva, jos löytyisi!

Kolmas video on Roosters-ECG matsista vuodelta 1991, jossa jälleen vilahtavat vanhat valkkuni. Etenkin alku on aika hauska, kun valkkuni kantavat erään  pelaajan kentälle. (Kokonaan ette varmaan jaksa katsoa, kun siinä on koko matsi.) Kauheat kyllä noi sen ajan Roostersien jumppapuvut. Ovat cheerleadereiden asut vähän tyylikkäämpiä nykyään. Käytin minäkin joskus nuorena videolla nähdyn kaltaista pukua, mutta oli siinä pidempi helma, ja siihen aikaan se oli kyllä junioreiden puku. Lapsillahan tollanen jumppis vielä menee, mutta ei nyt sentään aikuisilla!

Neljäs video on joukkueemme hallinäytös edellisestä gymnaestradasta: Lausannesta, jossa en itse vielä ollut mukana, koska aloitin ryhmässä vasta seuraavana syksynä, mutta hieno näytös jokatapauksessa! Stadion esityskin löytyy hallinäytöksen yhteydestä, mutta se on tuo sama Kalevala-näytös, joka esitettiin Lahdessa. Jos et ole vielä nähnyt Kalevalaa, kannattaa katsoa!

http://www.youtube.com/watch?v=ri-NErFrZzE

http://www.youtube.com/watch?v=G7w5eufH0cE

http://www.youtube.com/watch?v=zWGJK2ia3jU

http://www.youtube.com/watch?v=J4CALyoGMl4

Mainokset
SUN LAHTI 6.-9.6.-13

SUN LAHTI 6.-9.6.-13

Nyt on sitten voimistelun suurtapahtuma: Sun Lahti-, ja samalla ensimmäinen kenttänäytökseni takana. Tunne tapahtumassa oli huikea, vaikka aloinkin olla loppumetreillä hyvin väsynyt. En oikein osannut nukkua huoneistohotellissamme (kuten en yleensäkään vieraissa paikoissa osaa), ja lisäksi treeni oli kovaa! Silti en vaihtaisi hetkeäkään pois, tapahtuma oli niin ainutlaatuinen! Kaikki se nähty vaiva, ja pitkät odottelut harjoituksissa, auringon poltteessa, oli loppuhuipennuksen arvoista! Olen ylpeä meistä ja kauniista kenttäohjelmastamme, jonka taitava valmentajamme suunnitteli. Palataanpa yhdessä hetkeksi matkatunnelmiin…

LÄHTÖPÄIVÄ TO 6.6.2013

Lähtöpäivä oli odotusta täynnä. Heräsin jo varhain aamulla (siis kymmenen jälkeen, joka todellakin -uskokaa pois- on minulle aikainen aika). Pesin pyykkiä, tyhjensin laukkuni ylimääräsestä roinasta ja paperisälästä, pakkasin edellisiltana valikoimani vaatteet laukkuuni, ja otin mukaani kaiken muun tarvittavan. Käytyäni vielä kaupassa, ja syötyäni vähän välipalaa, oli aika kulunut kuin siivillä, ja pian koitti lähtöaikani. Kyyti odotti minua ennen neljää läheisellä parkkipaikalla, josta matkasimme Lahteen, vielä kolmas tyttö seuranamme. Ajomatka sujui mukavasti toisiimme tutustuessa, ja eväitä syödessä. Eväät tulivatkin tarpeeseen, sillä seuraavan kerran sain ruokaa vasta ennen nukkumaan menoa…Katselin auton ikkunasta ihania, kesäisiä maalaismaisemia, ja tunsin pitkästä aikaa voimakkaan lämmön tunteen. Tunsin kuinka kiire ja arki karisivat mielestäni pois. Ne saivat jäädä taakse. Minä otin mukaani vain hyvää mieltä, ja matkailuintoni.

Saavuimme Lahteen viideltä päivällä, josta kaksi muuta tyttöä jatkoivat autolla toiselle hotellille. He olivat varanneet majoituksen muualta, kun tämän seurani varsinaisen majoituspaikan oli ilmoitettu olevan täynnä. Tosin sieltä oli kuitenkin myöhemmin vapautunut paikkoja. Huoneistohotellin ovella ihmettelin hetken, miksei ovi ollut auki, eikä siinä ollut käytössä olevaa summeria, kunnes näin kaksi tuttua hahmoa saapuvan kohti. He olivat seurani tyttöjä, ja yhdessä etsimme reitin pihan puolelle, jossa meidät oli tuttu nainen vastaanottamassa. Häneltä saimme kuulla olevamme kaikki kolme huonetovereita, huonejärjestyksen hieman muututtua. Lisäksi saimme häneltä tietenkin huoneemme avaimen, kisapassit, sekä hyödylliseksi osoittautuneen Sun Lahti-repun, jonka sisällä oli sadeviitta, ja tapahtumaoppaita. Tutustuttuamme kodikkaaseen huoneistoomme, (jossa oli 2h ja keittiö), valittuamme sängyt itsellemme, ja jätettyämme ylimääräiset tavarat huoneeseen, suuntasimme takaisin pihalle, jossa meillä oli kokoontuminen klo: 17.30.kulkueeseen lähtöä varten. Muutama tuttu odotteli jo meitä pihalla sinne saapuessamme. Sitten tuttuja hahmoja alkoi ilmestyä vähitellen lisää, yksi toisensa perään. Sinne saapui aina ystävällinen ja avulias ”Aija”, (joka muuten oli tuunannut esiintymisasuumme kuuluvat höyhenpannat suurimmalle osalle meistä, eli noin parillekymmenelle tytölle), vanhempi, hillitty ”Aini”, ja hiljainen ”Minna”, jota en vielä paljon tuntenut. Perässä tulivat ”Leila”, ”Maria”, sekä ”Tia”, joka tarjosi minulle kyytiä sunnuntaina takaisin Helsinkiin, sillä varauksella, että oli itse tulossa suoraan Helsinkiin. Hän ei ollut vielä varma, tulisiko Helsinkiin, vai menisikö Mäntsälään. Minut paikalle tuonut tyttö nimittäin oli luultavasti kuskaamassa sukulaisiaan sunnuntaina kotiin, joten hänen autossaan ei olisi silloin tilaa. Tarvitsin siis varasuunnitelman. Vielä vaalea, pienikokoinen tyttö, seuramme toinen ex-cheerleader (minun lisäkseni) saapui paikalle, ja hänen perässään tumma, kaunis ”Anu”, jonka hiuksia ihailin suunnattomasti. Sitten olimme kaikki paikalla, ja valmiina lähtemään kulkueeseen kuumassa, suorastaan paahtavassa kesäsäässä. Sää oli kyllä hieno, mutta ainoa harmi siinä oli, että seuramme asut, joita meidän tuli kulkueessa käyttää, olivat aika kuumat, siitäkin huolimatta, että pidimme takkeja, osa vyötäröllä, osa harteilla. Takin alle jäävä asu oli musta, eli värinä kaikista huonoin mahdollinen, kuumalla ilmalla. Kovin paljon ei auttanut sekään, että paita oli lyhythihainen..kävelimme yhdessä kulkueen aloituspaikalle, jossa sitten vain odoteltiin ja odoteltiin ja odoteltiin…Jokaisella seuralla oli oma kyltti kulkueessa. Meidän kyltti ei meinannut millään löytyä, mutta lopulta meidän toimelias ex-cheerleader toi sen meille, ja tunnelma kohosi. Hauskinta oli, kun kulkueessa seistessämme, lähtöä odotellessa, edelliskevään näytöksemme, viimeinen kappale: Kaija Koon ”Vapaa”, lähti soimaan. Me kaikki aloimme tanssia näytöstanssiamme, ja muut kulkueessa katselivat, että mitäs me nyt oikein tanssimme. Viimeinkin, ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkeen, lähdimme liikkeelle. Kuljimme noin 2km lenkin Lahden keskustassa. Ihmisiä oli paljon kaduilla, ja he nostattivat tunnelmaa hymyillen, vikuttaen ja kannustaen. Olo oli melkein kuin sambakulkueessa, sillä takanamme, kulkueessa soitettiin sambatyylistä musiikkia. Minäkin sitten kuljin samba-askelin suuren osan matkasta. Kehitimme myös oman kannustushuutomme, ja olo oli kuin cheerleadingaikoina…Hieno kokemus tuo kulkue!

Kulkueen päätteeksi saavuimme Stadionille, jossa alkoivat avajaiset. Näin myös ensimmäistä kertaa elämässäni Lahden mäkimontun livenä. Se oli aika hurja näky! Vaatii kyllä todellista rohkeutta, että pystyy hyppäämään noin korkealta… Avajaisissa oli paljon  erilaisia voimisteluesityksiä, ja yksi hieno kuviouinti esityskin. Ohjelma tuntui jatkuvan pitkään, ja minulla oli jo todella kova nälkä. Vesipullon vesikin oli loppunut ajat sitten. Huonetovereideni kanssa päätettiin lähteä kesken avajaisten pois, jotta ehtisimme käydä kaupassa ostamassa iltapalaa. Kävelimme sitten Stadionilta s-markettiin, ja sieltä jatkoimme idylliseen kerrostalohotelliimme, jossa teimme iltapalaa, kävimme suihkussa, ja menimme nukkumaan. Tosin minulle ei uni oikein tullut. Pyöriskelin pitkään sängyssä, ja kuuntelin liikenteen hälyä avonaisesta ikkunasta (pidimme sen auki kuumuuden takia). Lopulta nukahdin joksikin aikaa, mutta heräilin kuitenkin pitkin yötä, ja olin hereillä jo ennen kello seitsemän herätystä.

Torstain kuvia.

            Avajaiskulkue matkalla  Kulkue matkaa Lahden kadulla            Mäkimonttu

                                 Avajaiskulkue matkalla.                                    Lahden vaikuttava

                                                                                                                 mäkimonttu.

PE 7.6.2013

Nousin siis ylös seitsemältä, ”valkean linnun” ensimmäisiä aamutreenejä varten, jotka alkoivat klo:9.00. mutta meidän tuli olla paikalla esiintymisasussa jo hyvissä ajoin ennen yhdeksää. Aamu lähti mukavasti käyntiin puurolla, (leivällä) ja kahvilla, joka virkisti aika hyvin huonosti nukutun yön jälkeen, niinkuin teki myös viileä aamusuihku. Saamallemme repulle tuli heti käyttöä, sillä sinne pakkasin harjoitusvaatteet, eväät ja aurinkorasvan, joka myös tuli todella tarpeeseen, ja jota kului paljon. Löysin muuten rasvani Lidlistä todella halvalla juuri ennen matkaa. Hinta oli vain 2,50€. (SK20). Kertoimia olisi voinut olla enemmänkin, (sk30 oli loppu), mutta kyllähän tuokin vältti…Olimme lähdössä kävelemään stadionille huonetovereideni kanssa, kun törmäsimme ovella taas tuttuihin: ”Aijaan”, ja ”Minnaan”. He olivat aikeissa mennä treenipaikalle bussilla, joka kuulema kulki aivan vierestä. Niinpä mekin jäimme odottamaan bussia nro3, vaikka kävellenkään ei paikalle olisi ollut kovin pitkä matka. Saimme ohjeita sijainnista mukavalta paikalliselta, bussissa istuneelta naiselta. Odotin treenejä innolla, vaikka siinä kuumuudessa ei pitkähihaista esiintymisasua olisi tehnyt mieli laittaa päälle. Esiintyjien paljous hämmästytti minut, ja olimme ensin kaverini: ”Annikan” kanssa hukassa, etsiessämme aloituspaikkojamme kentältä. Yhtäkään tuttua naamaakaan ei meinannut tuhannen naisen joukosta löytyä, jonka avulla olisi osannut suunnistaa. Lopulta ”Annika” löysi tuttuja, ja haimme omat paikkamme heidän avullaan. Ei se siltikään ihan vaivattomasti sujunut. Oli ne paikat vähän hakusessa, vaikka ne olikin kerran kevään yhteisharjoituksissa käyty läpi, ja vaikka meillä oli kirjain-ja numerokoordinaatit apunamme. En vain (myönnetään) ihan tarkkaan muistanut omaa koordinaattiani, vaikka se olisi pitänyt painaa mieleen. Tiesin kuitenkin keiden kahden välissä minun kuului olla. Ensimmäisessä jonokuviossamme emme tuntuneet ensin mahtuvan kaikki paikoillemme, mutta sitten selvisi, että yhdestä paikkamerkkivälistä puuttui henkilö, eli seisoimme siis liian väljästi. Jonohan muodostui siten, että jokatoinen seisoi paikkamerkillä, jokatoinen välissä. Kun paikat vihdoin löytyivät, kaikki alkoi sujua, ja saatoimme keskittyä olennaiseen, eli itse ohjelman harjoitteluun. Loppukuviossa huomasin, että kentällä yksi tyttö tanssi pieni vauva sylissään. Mietin, että toivottavasti kukaan ei vahingossa tönäise tungoksessa pikkuista. Siellä tuhannen naisen rykelmässä törmäyksiä nimittäin tapahtui helposti, etenkin lopun tiiviiseen joutsenkuvioon menossa. Ainakin esiintyminen alkoi tällä lapsella hyvin pienestä. Oli kuitenkin joku, jolla se alkoi vielä pienemmästä, nimittäin äitinsä mahasta. Pienen tauon aikana tapasin kolmatta lastaan odottavan joukkueemme tytön, joka oli saapunut kotoaan perjantain aamutreeneihin. Hannen vatsa oli jo iso. Hän kertoi olevansa kuudennella kuullla, ja että syyskuussa oli laskettu aika. Minä ihmettelin, miten noin isolla vatsalla jaksoi hyppiä. Olin myös luullut, ettei sellainen ole vauvalle hyväksi enää tuossa vaiheessa, mutta hän osoitti luuloni vääriksi. Kaikkea, mikä ei itsestä tuntunut pahalta, sai tehdä. Jos siis jaksoi hyppiä (tuossa kuumuudessa) ison vatsansa kanssa, se oli sallittua.

”Valkean linnun” jälkeen alkoi suoraan finaalin ”Earth Moves”-ohjelman harjoitukset, jossa olin myös mukana. Tämän ohjelman harjoitusten välissä oli 1,5h tauko, (tauot oli porrastetusti eri rooleilla), jonka aikana kävin joukkuetoverini: ”Reetan” kanssa syömässä hyvässä, läheisessä pizza/kebabpaikassa, jonka kebab oli todella herkullista! Leipä oli rapeaa, ja kastike maukasta, nam! Syönnin lomassa tuskailimme finaaliohjelman loppuosion kuvion sujumattomuutta. Finaalin loppuosio, ainakin meidän pilvikuviossamme, oli täysi kaaos! Siirto viimeiseen kuvioon oli todella nopea, eikä meillä ollut kuviossa määrättyjä paikkoja, joka teki siirtymisestä vielä haastavampaa. Jokainen haahuili sinne tänne, miten sattuu, ja kun lopulta pääsi asettumaan johonkin sopivaan kohtaan, oli ohjelma jo melkein loppu, ja osa liikkeistä jäi tekemättä paikkaa hakiessa. ”Reeta” jopa sanoi harkitsevansa, ettei tulisikaan mukaan koko näytökseen. Hän kysyi, oliko ajatus käynyt minun mielessäni. Ei oikeastaan, ei se käynyt kertaakaan mielessäni, koska minulla oli tapana ajatella, että: ”joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön!” Meni syteen tai saveen, olin päättänyt tehdä parhaani, kun kerran olin mukaan ilmoittautunut! ”Valkeassa linnussakin” oli omat haasteensa, varsinkin yksi siirtyminen kuviosta toiseen, ja yksi kaanon tahtoivat mennä epätasaisesti, mutta se ohjelma meni silti huomattavasti paremmin, johtuen varmasti siitä, että sitä oli harjoiteltu paljon pidempään, meidän seurassa jopa 1,5vuotta.

Finaaliohjelman harjoituksen päätyttyä, mietin osaanko mennä yksin takaisin ”hotellille”, sillä ”Reeta” ei majoittunut siellä, vaan meni yöksi kotiin. Huonetoverini taas, kuten monet muutkin meistä kuuluivat porukkaan, joka ei osallistunut finaaliohjelmaan, mutta oli sen sijaan mukana Kalevala-näytöksessä. Juuri kun olin saanut eräältä tytöltä reittiohjeet ”hotellille”, taakseni tuli seuramme melko äänekäs tyttö: ”Nea”, joka oli aamulla saapunut Lahteen, ja oli myös matkalla ”hotellille”, eikä tiennyt miten sinne pääsee. Yhdessä lähdimme -sateiseksi aamun kirkkaudesta muuttuneessa säässä- kulkemaan kohti ”hotelliamme”, jonne oli kyllä aika suora reitti. Pistäydyimme matkan varrella myös Suomalaisessa kirjakaupassa, josta ”Nea” osti muutaman tarjouskirjan, ja sen jälkeen kävimme ruokakaupassa. Huoneessani meinasin sortua taas juomaan kahvia, johon olen nykyisessä työpaikassani koukuttautunut valmistaessani avustettavilleni kahvia. Kahvin tuoksua on vaikea vastustaa. Sitäpaitsi minua väsytti kamalasti, ja tiesin, että illalla täytyisi taas jaksaa valvoa. En kuitenkaan uskaltanut ottaa riskiä, että olo olisi käynyt liian levottomaksi, ja huonovointiseksi. Olen pyrkinyt pitämään kahviannokseni yhdessä per päivä, sillä olen hyvin kofeiiniherkkä. Liiasta kahvista tulee kummallinen olo, jota on vaikea kuvailla. Aamukahvista on silti tullut välttämätön apu arjessa jaksamiseen.

Pe-iltana (Kalevalan harjoitusten jälkeen) meillä olikin sitten mukava yhteinen illanvietto, yhdessä ”hotellimme” huoneessa, jonne kaikki kokoontuivat. Seura tarjosi meille iltapalaksi pizzaa ja salaattia. Juomat tuli hankkia itse. Pizza kyllä maistui pitkän treenipäivän päätteeksi, mutta nauratti vaan, että olipahan oikein urheilijan eväät koko päivän: ensin kebabia ja sitten pizzaa…Yhdessä siirsimme katseemme jo tulevaan: kahden vuoden kuluttua olevaan Helsingin gymnaestradaan, joka tuo Helsinkiin paljon voimistelun ystäviä ympäri maailmaa. Syksyllä aloitamme treenaamisen tähän tapahtumaan. Sitten ensi keväänä meillä on taas oma kevätnäytös viime vuotiseen tapaan. Mielessämme siinsi ajatukset myös mahdollisista ulkomailla järjestettävistä kansainvälisistä tapahtumista. Kaikista eksoottisin ehdotus tuli valmentajaltamme, joka oli miettinyt näytösmatkaa Osakaan asti. Japani on aina matkakohteena kiinnostanut minua, mutta ei minulla näillä tuloilla olisi sinne ikinä varaa matkustaa…Annoimme illan vietossa lahjan valmentajallemme kiitokseksi kaikesta vaivannäöstä, ja panostuksesta ohjelmaamme. Hän sai meiltä suklaisen huulirasvan ja hierontalahjakortin. Lisäksi Kalevalalaiset harmittelivat yhdessä valmentajamme kanssa treeneihin osunutta kovaa ukkoskuuroa. Heillä oli kuulema ollut todella kylmä, ja keskittyminen oli ollut vaikeaa. Onneksi me pääsimme omista finaalitreeneistämme lähtemään juuri, kun oli kuulunut pari jyrähdystä, hieman etuajassa muuten. Toisaalta harjoitusta olisi kyllä kaivattu lisää. Siinä mielessä harmitti. Illan aikana sain sovittua myös paluukyydistä Anun kanssa. Olin kuullut, että hänen autostaan vapautuisi paikkoja paluuta varten. Niinpä kysäisin häneltä kyydistä, ja asia lyötiin lukkoon. Eipä tarvinnut sitäkään asiaa enää stressata, eikä tarvinnut säästellä rahoja junalippua varten. Panin merkille jotakin arvokasta tuon illan aikana. Tajusin kuinka tiivis yhteisö seuramme oli, ja kuinka tärkeäksi se yhteisö oli minulle muodostumassa. Tajusin yhtäkkiä pitäväni heistä kaikista, muutamista joihin olin paremmin tutustunut, toisia enemmän, mutta pidin heistä kaikista! Joukkueessamme vallitsi erittäin hyvä henki! Meitä voisi kutsua erään aloittamani kirjan mukaan: ”Tanssisiskoiksi”. Välillämme ei ollut minkäänlaista kateutta, kyräilyä tai kilpailua, niinkuin naisten ryhmissä usein saattaa olla, josta minulla on paljon kokemusta! Olen niin iloinen, että silloin kaksi vuotta sitten löysin juuri tämän ryhmän netistä, enkä jotakin toista. Oliko se sitten sattumaa, tai kohtaloa, en tiedä, mutta olen usein miettinyt kohtaamisia elämässä. Miten pienet asiat vaikuttavat koko elämään, ja siihen keitä kohtaamme, sekä keistä tulee ystäviämme. Eniten sosiaalisia kontakteja määrittävät opiskelu-, ja työpaikat, sekä harrastukset. Miten erilaisia ihmisiä saattaisin minäkin tuntea, jos olisin esimerkiksi mennyt johonkin toiseen lukioon, vaikka sinne minne ensisijaisesti hain, mutta en päässyt. Aluksi olin ollut siitä pettynyt, mutta en enää. Sain tuossa käymässäni lukiossa todella hyviä ystäviä. Oikeastaan lähes kaikki läheisimmät ystäväni ovat peräisin lukiosta. Kuinka siis voisin olla pettynyt…Kun lähdimme illanvietosta omaan huoneeseemme, olin tavallaan väsynyt, mutta minulla ei ollut uninen olo. Olin siis yliväsynyt, eikä uni taaskaan tullut. Edellisiltaiseen tapaan pelasin tetristä kännykällä jonkin aikaa, jonka nakutuksen pelkäsin herättävän/tai pitävän huonetovereita hereillä. Jouduin senkin sitten lopettamaan, etten häiritsisi muita. Sen jälkeen kieriskelin jälleen sängyssä, kuunnellen liikenteen hälyä, ja äänekkäitä pe-iltaan kuuluvia, luultavasti ravintolailtaansa aloittelevia juhlijoita. Jossain vaiheessa sitten nukahdin, ja heräsin ehkä pari kertaa yön aikana, mutta nukuin silti vähän paremmin kuin edellisyönä.

Perjantain kuvia.

Huoneistohotellimme olhuone näytti tältä.

Huoneistohotellimme olohuone näytti tältä.

Lahden kodin olohuone Lahden kodin keittiö Kukat Lahdessa2

Tässä nukuin.                                          ”Hotellimme” keittiö.                   Kaunis kukkakimppu.

LA 8.6.-13.

Taas oli aamulla aikainen herätys, klo:8.30. alkaneiden finaalitreenien ansiosta. Osalla porukasta, kuten huonetovereillani herätys oli vielä aikaisempi, sillä Kalevalan Ainoilla treenit alkoivat jo klo: 8.00. Olin sopinut ”Nean” kanssa tapaamisen ulko-oven edessä, klo: 7.50. sillä meillä oli toinen harjoittelupaikka, kuin edellispäivänä, joten ajattelin, että kahdestaan on mukavampi etsiä perille. Ulko-ovella minua olikin vastassa cheerleadingtyttömme: ”Anne” joka oli myös sopinut treffit ”Nean” kanssa. ”Nea” oli myöhässä, mutta saapui lopulta paikalle, ja pääsimme viimein kolmistaan lähtemään. Olimme kylläkin ihan ajoissa paikalla…Lauantain treenit eivät sujuneet juurikaan paremmin kuin perjantain. Treenien lopuksi tosin sovimme meidän pilvessämme omat loppukuviopaikat, mutta silloinkaan kaikki eivät olleet paikalla. Finaalitreenien jälkeen oli puolen tunnin tauko ennen valkean linnun harjoituksia, jotka menivät aika mukavasti, ottaen huomioon, että jonostamme puuttui yksi, jonka takia kättelyt menivät taas uusiksi. Siinä kohtaa mokailimme aluksi, ja valmentajamme kuulosti (vähän) hermostuneelta, kun eräässä toisessakin jonossa oli sama tilanne, ja tässä vaiheessa. Näin vähän ennen esitystä. Hän sitten yritti opastaa, että kuvittelemme puuttuvat henkilöt väliin, ja niin saimme kättelymme taas rullaamaan. Toisessa jonossa menetelmä ei toiminut yhtä hyvin, ja he joutuivat jäämään ”jälki-istuntoon” treenien jälkeen. Kättely oli ollut haasteellinen harjoitusten alusta asti. Pitkään sitä tankattiin omissakin treeneissämme, ennenkuin se alkoi sujua, mutta lopulta kättely alkoi luistaa. Nyt yhdessä muiden seurojen kanssa treenatessa, joidenkin kanssa kätellessä oli ongelmana se, että he lähtivät nopeuttamaan kättelytahtia, kun siinä olisi pitänyt maltillisesti laskea neljään, ja vasta ykkösellä sai ojentaa kätensä seuraavalle. Toiset ojensivat kättä heti. Tässä oli vielä hiomista. Tietysti itse odottamalla, sai ohjattua muutkin odottamaan, eli pelkästään sekin auttoi oikean rytmin löytämisessä. Tuuli toi pienen lisähaasteensa harjoitteluun. Onneksi tuuli ei ollut kovin kova, ja sitä kesti vain hetken, mutta kyllä se sai silti hieman horjumaan, ja riepotti pukumme siipiä aikamoisesti sinne tänne. Siivet lensivät ikävästi naamaankin välillä…Yhdeltä meillä alkoi neljän tunnin tauko, jonka aikana menin ”Annikan” kanssa keskustaan. Ensin kävimme subwayssä syömässä, jossa keskustelimme harjoitusten yksityiskohdista, ja tiukasta treenikurista, joka tuotti ”Annikalle” vaikeuksia. ”Annika” sanoi, että hän ei pitänyt siitä, kun hänelle huudettiin, että se vei häneltä treeni-ilon. Itse olin tottunut sellaiseen aikoinani cheerleadingissä, ja jo silloin se nostatti vain sisuani, ja näyttämisenhaluani. Halusin haukkujen jälkeen näyttää pystyväni parempaan, ja siellä haukut olivat paljon pahempia. Mielestäni meillä oltiin kaikessa kritiikissä kuitenkin asiallisia, vaikka joskus vähän korotettiinkin ääntä. Yritin selittää ”Annikalle”, ettei huutamista kannata ottaa henkilökohtaisesti. Joukkueessamme vain on korkeat tavoitteet, joka on minusta mukavaa, mutta tietysti kun tavoitteet ovat korkealla, niin sillä on tietty hintansa. Ruokailun jälkeen etsimme ”Annikalle” jumppatossuja, joita ei kuitenkaan löytynyt. Lahden keskustassa kun ei yllätykseksemme ollutkaan tanssitarvikeliikkeitä, eikä niitä myyty urheiluosastoilla. ”Annika” jäi vielä keskustaan, mutta minun oli pakko päästä hetkeksi lepäämään huoneeseeni. Matkan varrella kävin kuitenkin Kauppatorilla, ja ostin hyvän kinuski-pähkinäjäätelön, kun satuin olemaan lähistöllä. Tällä kertaa huoneistolle päästyäni, sorruin sitten kahviinkin, mutta join sitä vain aivan pienen annoksen, jaksaakseni iltatreenit, ja sen jälkeen voimistelunäytöksen, jonne olin ostanut lipun jo Helsingistä. Yhtäkkiä minulle tuli mieleeni laittautua valmiiksi iltaa varten, sillä aikaa treenien ja näytöksen välillä ei ollut kovin paljon. Kaivoin laukusta meikkejäni, ja löysin sieltä höyhenpantani, katkenneena. Onneksi minulla oli varapanta: ”Aijalta” treeneissä lainassa ollut panta. ”Aija” oli varannut ylimääräisiä pantoja mukaan kaiken varalta. Olipa hyvä. Mitä tekisimmekään ilman häntä…Ainoastaan harmitti, että oma pantani oli ollut mustapohjainen, ja Aijan panta oli koko valkea, joka ei sopisi niin hyvin tummiin hiuksiini. Olin vielä juuri värjännyt hiukseni tummemmiksi. Idea kun oikeastaan oli, että ainoastaan valkeat höyhenet erottuisivat päästä, mutta treeneissä oli kyllä nähty vaikka minkälaisia pantoja, myös pystysulkia näkyi, vaikka ohjeena oli ollut päänmyötäiset höyhenet. Toisaalta tuhannen joukossa tuollaiset pienet yksityiskohdat eivät kuitenkaan erottuisi, enkä voinut mitään asialle. Aloin sitten kohennella pohjameikkiäni, arkimeikkiä, joka koostui nykyisin vain meikkivoiteesta, ja poskipunasta. Toisinaan lisäsin siihen vielä huulipunaakin. Käytin nykyisin freshiä lookia. En halunnut liian tunkkaista päiväilmettä, joten silmämeikkiä käytin enää vain harvoin. Nyt, pitkästä aikaa kaivoin ripsarin ja luomarin esille, ja aloin harjata ripsiä mustalla ripsiväriharjalla. Meikki painoi väsyneitä silmiäni, mutta sivelin paksua väriä siitä huolimatta lisää ripsiini. Kun pääsin luomarin levitykseen, ovi kolahti, ja huonetoverini tulivat sisään. He toivat mukanaan vierailulle kolmannenkin meidän tytön, ja keittivät taas lisää kahvia. Pian summeri soi, ja porukkamme kasvoi taas yhdellä tytöllä, tuo pieni cheerleadertyttönen tuli mukaan joukkoomme, ja kertoi kahvipöydässä ikävistä huoltajuuskiistoistaan, ja tulehtuneista väleistä miehensä kanssa, joka nykyisin vain arvosteli häntä kaikessa. Mies kuulema väitti jopa, että heidän lapsensa eivät tarvitse äitiään, että äiti ei ole heille mitenkään tärkeä. Tuollaista ei saisi ikinä kenellekään äidille sanoa! En voi ymmärtää ihmisiä, jotka alkavat mustamaalata kumppaniaan, kun suhde alkaa viiletä. Suhteessa voi olla vaikka mitä ongelmia, mutta siinä on aina kaksi ihmistä, eikä kukaan yksin aiheuta kaikkia ongelmia. Lapsia varsinkaan ei saisi koskaan ottaa kiistakappaleiksi. Se ei ole reilua. Heitä ei saa sotkea aikuisten ongelmiin, vaan ne on pidettävä erillään. Ehkä mies oli katkera siitä, että tämä tyttö halusi lähteä suhteesta. Olisi opetellut käyttäytymään ajoissa…Keskustelu herätti paljon ajatuksia ihmissuhteista, jotka eivät koskaan ole yksinkertaisia, mutta kello pysäytti keskustelumme. Oli jälleen treeneihin lähdön aika.

Treeneissä harjoiteltiin itse ohjelman lisäksi myös sisääntuloa, jossa marssimme paikkajärjestyksessä, riveissä kentälle. Vaikeaa oli pitää oma rivinsä suorana. Aina joku lähti kiilaamaan muiden edelle, tai päin vastoin, joku jäi jälkeen muista. Meidän porukan toisessa päässä oli vielä jalkavaivaisia, ja he sitten huusivat toiseen, nopeasti juoksevaan päähän, että hidastaisivat vähän. Odottelua valmistautumispaikoilla oli paljon, Ainin mukaan enemmän kuin koskaan missään muualla, ja hän oli kokenut kenttänäytösesiintyjä, kansainväliselläkin tasolla. Tuhannesta naisesta lähti paljon ääntä odotellessamme ”sisäänmarssia”. Järjestysmieskin tuli käskemään meitä olemaan hiljaa, jotta kuulisimme paremmin kaikuvia, vaikeasti kuuluvia ohjeita. Kättely sentään oli saatu taas toimimaan (ainakin melkein), ja nyt taisivatkin -vihdoin ja viimein- kaikki olla paikalla, (varmasti ensimmäistä kertaa koko tapahtuman aikana). Toiset kun olivat mukana useammassa esityksessä, ja harjoitukset saattoivat mennä ristiin. Lähinnä se oli aiheuttanut poissaoloja. Nyt sitten, kun kaikki muuten alkoi olla valmista, yksi läheiseksi kanssani tulleista naisista, vanhempi: jo noin 70v. ”Tarja” oli loukannut jalkansa, eikä tiennyt pystyisikö sunnuntaina esiintymään. Siinäpä olikin jännitettävää loppumatkan ajaksi, sillä kuviothan menisivät ihan uusiksi, jos yksi jäisi pois, kättelykin jälleen…

Treenien jälkeen kävin tapahtumatorilla, ja ostin kesän ensimmäisen grillimakkaran, joka maistui tosi hyvälle! Sen jälkeen mietin mitä tehdä, ennen näytöstä. Aikaa näytöksen alkuun oli vain noin tunti, joten päätin jäädä hengailemaan keskusta-alueelle, vaikka olinkin todella väsynyt, ja olisin ollut aivan valmis nukkumaan. Kävin sitten kaupassa ostamassa suklaata ja juotavaa, ja siinä kauppajonossa meni jo paljon aikaa. Sen jälkeen kävelin läheiseen puistoon istumaan. Söin kaikessa rauhassa suklaatani, ja otin pari valokuvaa, kun siinä minua vastapäätä istuneista parista tummaihoisesta, afrikkalaisen näköisestä miehestä, toinen alkoi arvatenkin juttelemaan minulle, (vaalea kun olen, ja aina vedonnut ulkolaisiin), ja kysyi olenko paikallisia. Kerroin olevani Helsingistä, ja sanoin, että minun täytyy kohta lähteä voimistelunäytökseen. Hän tuli sitten viereeni istumaan, jolloin sanoin, että minulla on kiire, ja lähdin. En saanut sitten edes pientä hetkeä istua ja rauhoittua itsekseni. Sekin oli näköjään liikaa vaadittu. No onneksi kello oli jo aika paljon, ja näytös vähitellen alkamassa. Isku Areena (näytöspaikka) oli hyvin lähellä puistoa, joten kävelin sinne nopeasti. Paikkani ei ollut mikään loistava. Se oli sivulla, ja suoraan edessäni oli rekki, joka tahtoi tulla aina kuviin mukaan. Kuvat eivät oikein muutenkaan onnistuneet. Minulla oli välimuotopaikka, ei huonoimmat, eikä parhaimmat liput, mutta siltä väliltä. ”Voimistelu liikuttaa” -näytöksessä esiintyivät mm. uunituore joukkuevoimistelun MM-kisojen voittaja Venäjän Madonna, ja Suomen hopeajoukkue: Olarin voimistelijat (OVO team), joiden herkästä ohjelmasta pidin todella paljon. He olisivat mielestäni ansainneet kultaa, jota olivat Lahden kisoista lähteneet hakemaan, mutta Madonna oli jo ennestään kaksinkertainen mestari, ja arvostelulajeissa aikaisempi menestys vaikutti tulokseen. Näytöksen lopuksi tanssimme kaikki yhdessä Sun Lahti-tanssin, joka nostatti tunnelmaa! Lähdettyäni salista törmäsin valmentajaani, joka kertoi myös nukkuneensa huonosti, ja olevansa aivan poikki. Niin olin minäkin, olin todella uupunut, mutta toisaalta pelkäsin pahoin, että uni ei kuitenkaan tulisi. Uniaikani oli tainnut mennä ohi jokunen tunti sitten. Arvioni oli osunut oikeaan, sillä kun vihdoin pääsin sänkyyn, en taaskaan saanut heti unta, ja jälleen luvassa oli aikainen herätys. Nukuin silti taas vähän paremmin. Joka yö oli aina edellistä parempi. Sitten kun aloin tottua ja kotiutua paikkaan, koittikin jo lähtöpäivä…

Lauantain kuvia.

Lahden maisemia2  Lahden maisemiaLahden maisemia3
Maisemakuvia Lahdesta.

Gaala2 Gaala23

Kuvia ”voimistelu liikuttaa”-näytöksestä.

Vasemmalla on joukkuevoimistelun MM-kisojen kultajoukkue: Venäjän Madonna.

Oikealla taas on Suomen hopeajoukkue: OVO-team.

SU9.6.2013

Aamulla uni painoi taas silmiä, mutta oli mukavaa herätä kahvin tuoksuun, jota aamuvirkut tytöt olivat taas ehtineet jo keittää. Söimme siinä sitten pois kaikenlaista, mitä oli vielä jäljellä. Koin uuden makuelämyksenkin, kun laitoin hunajamelonia jogurttiini. Se oli todella herkullista! Aamupalalla haikeus iski. Tänään oli suuri päivä, mutta tänään oli samalla myös lähtöpäivä. Päivät olivat olleet niin mukavia, että en olisi halunnut niiden vielä päättyvän. Toisaalta, aloin olla niin voipunut, että kotiin meno, ja kunnon yöunet tutussa sängyssä tekivät varmasti hyvää. Olisin kyllä helposti kotiutunut Lahteenkin. Pidin kaupungista kovasti. Se oli erittäin fiksusti suunniteltu, ja avajaispuheen sanoin: ”kompakti”. Kaikki tärkeät tapahtumakohteet olivat aivan vierekkäin, ja keskusta oli sopivan pieni. Ei mikään olematon, mutta kuitenkin näppärän kokoinen, josta löytyi lähes kaikkea.

Klo: 8.40. meidän tuli olla stadionilla valmiina kenraaliharjoituksiin, jonne lähdimme pakattuamme tavaramme, tyhjennettyämme jääkaapin, ja jätettyämme avaimet pöydälle. Tiskejä jäi vähän altaaseen. Ei ehditty tiskata aamupalan jälkeen…Iso olkalaukku, reppu ja käsilaukku mukanani lähdin kävelemään stadionille. Huonetoverini saivat kyydin tytöltä, joka oli luvannut kuljettaa heidät näytöksen jälkeen kotiin. Minä en mahtunut (kaikkine tavaroineni) autokyytiin, ja minun kuskini oli kai jo huoneestaan lähtenyt, koska hän ei avannut ovea, kun soitin summeria. Kamat kyllä vähän painoivat, mutta onneksi minulla ei ollut kuitenkaan tavaraa kovin paljon, lähinnä vain välttämättömimmät. Stadionilla etsiskelin sitten tuttuja kasvoja, enkä meinannut löytää yksiäkään. Sitten näin ensimmäisen, joka näytti minulle pukutilapaikkamme, ja jatkoi matkaa. Sen jälkeen näin toisen ja kolmannenkin. Näiden kahden tytön kanssa lähdin yhdessä vaihtamaan vaatteita, ja kun kaivoin repusta esiin esiintymisasuni, paidasta löytyi yllättäen pieni, vaalea tahra. Olin harmistunut, vaikka tietenkään noin pieni tahra ei näkyisi kentällä. Itseä se kuitenkin harmitti, koska itse näki tuollaiset jäljet selkeästi. En edes ymmärrä, miten tahra oli päätynyt paitaani. Miten uudesta repusta saattoi tarttua likaa paitaani. Tietenkin vielä juuri nyt, kun sitä ei enää ehtinyt pestä pois. Lopulta, kun sain harmiltani vaatteeni vaihdettua, ”Annika” tuli hengästyneenä viereeni. Hän oli ilmeisesti juossut pitkän matkaa, ja oli aivan täpinöissään. Hän sanoi minulle myöhästyneensä, ja minä en edes tiennyt tarkalleen mitä kello oli. Tiesin vain, että harjoituksia ei oltu vielä aloitettu, ja että niiden oli määrä alkaa tasan klo: 9.00. eli mitään hätää ei ollut. Tuo 20min. oli varattu valmistautumiseen, jotta kaikki varmasti olisivat tasan yhdeksältä valmiina kentällä.

Minua hieman pelotti, että kaatuisin kentälle, koska väsymys teki oloni huteraksi. Kunhan pysyisin edes tajuissani, ajattelin ja yritin pitää itseni koossa kentällä, kun vedimme ensimmäisen varsinaisen läpimenon, (eli toisen kierroksen. Ensimmäisellä kierroksella olimme käyneet läpi vain jokaisen ohjelman aloitus-ja lopetuspaikat.) Selvisin läpimenosta, vaikka tunsinkin hieman horjuvani. Nyt piti selvitä enää itse näytöksestä. Yksi kerta enää, ja se oli siinä, mietin lähtiessäni tunnin mittaiselle tauolle. Minulla oli jo kova nälkä, ja menin hakemaan repustani eväsleipiäni, enkä löytänytkään niitä sieltä. Katsoin vielä toisen ja kolmannenkin kerran, sillä olin varma, että olin pakannut ne mukaani. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Olin ilmeisesti unohtanut leivät joko keittiön pöydälle, tai jääkaappiin. Harmistuksissani jouduin lähteä hakemaan ruokaa muualta, vaikka rahani alkoivat olla jo vähissä, mutta tiesin etten selviäisi esityksen loppuun ilman ruokaa. Lähdin sitten tapahtumatorille, jossa oli aivan hirveästi väkeä. En kuitenkaan jaksanut lähteä pidemmälle, vaan jonotin sitkeästi makkaraperunoita ikuisuudelta tuntuvan ajan. Söin ruoan nopeasti, jotta pääsisin pian takaisin meikkaamaan ja laittamaan hiukseni. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Nyt jouduin (tai halusin) lisätä vielä rajaukset silmieni ympärille, niitä korostamaan. Jos vaikka minua kuvattaisiin televisioon, siis lähikuvassa. Rajausten vetäminen tuntui ikävältä. Ne painoivat väsyneitä silmiäni, ja tekivät ne todella raskaiksi, mutta se täytyi vain kestää. Meikin jälkeen vedin nutturan päähäni, jossa Helena auttoi minua, jotta siitä saatiin kestävä ja nätti. Lopuksi vielä kunnolla lakkaa pää täyteen, ja olin valmis esiintymään, tai ainakin niin valmis, kuin oli siinä vaiheessa mahdollista. Jännitin kyllä yhä paria kohtaa, varsinkin finaalin loppua. Se menisi miten menisi, sillä oli oikeastaan enää turha vaivata päätään. Ennen valmistautumispaikoille menoa (jossa suurinosa jo oli), jäimme katsomaan muutaman tytön kesken ensimmäistä ”Kalevala”-esitystä katsomosta, otettuamme pari yhteiskuvaa ulkoa ja sisältä. Kalevala näytti upealta. Sen esityksen jälkeen kävin naisten huoneessa, jossa yritin pyyhkiä vedellä pois tahraani paidasta. Eihän se tietenkään mitään auttanut, päinvastoin pahensi vain asiaa. Olo oli kuin Mr Beanilla siinä elokuvassa, jossa hän tahrii ”Mona Lisa”-taulun, ja yrittäessään korjata taulua, tuhoaa sen lopullisesti. Tahrasta tuli oikeasti vain tummempi ja isompi. Sitten joku ”Valkean linnun joutsen” sanoi minulle, ettei sitä kukaan huomaa, joka tietysti oli totta, mutta minä huomasin, ja minua se häiritsi. En kuitenkaan voinut tehdä mitään, ja annoin tahran olla. Menin muiden sekaan valmistautumispaikalleni, odottamaan vuoroamme. ”Tarja” -joka onneksi oli saanut jalkansa sen verran kuntoon, että pystyi esiintymään– sanoi heti viisaasti, että tuollaisiin tahroihin ei pidä koskea, mutta minä olin kuunnellut erästä ”joutsenta”, joka oli suositellut kokeilemaan vettä…Siinä odotellessa meni ohjelma toisensa jälkeen, ja vaikka odotus tuntui pitkältä, ei niin pitkältä kuin harjoituksissa. Meidän vuoromme tuli yllättävän nopeasti, ja kun marssimme kentälle, näin lähes täyden katsomon. Siitä vasta ymmärsin, että nyt oli tosi tilanne. Nyt ei enää harjoiteltu. Yritin silti suhtautua esiintymiseen, kuin olisin ollut harjoituksissa. Silloin se oli rennompaa. Olin huomannut kuitenkin eron kenttäesiintymisissä (cheerleadingajoilta), ja salinäytöksissä. Salinäytökset jännittivät paljon enemmän, koska niissä yleisö oli lähempänä, ja jotenkin konkreettisempi. Kentällä se oli pelkkää isoa massaa. Sää ainakin suosi meitä. Ilma oli mitä parhain esiintyä. Taivas oli pilvinen, eli aurinko ei onneksi porottanut polttaen, mutta onneksi ei myöskään satanut. Ihan mahtava keli! Ensimmäinen jännittämäni siirtyminen meni aika hyvin, ja siitä seuraavaan ahtaaseen jonomuodostelmaankin päästiin ihan nätisti, eikä oltu onneksi liian sumpussa, kuten välillä harjoituksissa. Yhdessä kuviossa tapahtui pieni törmäys. Minä tönäisin hieman vierustoveriani ahtaassa rivimuodostelmassa. Se vähän harmitti, mutta ei varmaankaan näkynyt ollenkaan yleisöön…

Kun ”Valkea lintu”-ohjelman lopuksi kuulin isot aplodimme, olin onnellinen, ja huojentunut. Se todella palkitsi kaiken väsymyksen, ja loppuasennossa sinnittelyn keskellä! Hymyilimme toisillemme seistessämme tiiviisti vierekkäin ohjelman viimeisen kuvion:lintumuodostelman sisällä. Seuraavan musiikin lähdettyä soimaan, osa meistä jatkoi suoraan finaalinäytökseen, osa poistui kentältä. Jännitin finaaliohjelmaa, mutta aplodit olivat antaneet voimia ja varmuutta, ja niiden siivittämänä jatkoin vielä läpi finaaliohjelman. Se ei mennyt täydellisesti, mutta se meni, ja siitä selvittiin, hiukan luovimalla…Tuntui että olin käyttänyt kaiken energiani, olin antanut kaikkeni. ”Reeta” huikkasi minulle vielä, kentältä poistuessamme: ”Me tehtiin se!” Niin, kaikista vaikeuksista ja peloista huolimatta, me todellakin tehtiin se! Ihan lopuksi palasimme kentälle tekemään vielä loppukuvion, ja muutaman helpon liikkeen, jonka jälkeen tanssimme kaikki yhdessä, yleisö mukana Sun Lahti-tanssin, ja siinä se sitten oli. Koko esitys, ja tapahtuma oli ohi silmänräpäyksessä. Kentältä lähtiessäni minut valtasi jotenkin tyhjä olo. Minulla oli niin kiire, koska kyytini odotti, enkä kerinnyt jutella muiden kanssa juurikaan ennen lähtöä. Kuitenkin näkisin heidät seuraavan kerran vasta syksyllä! Se harmitti. Olisi ollut kiva mennä yhdessä vaikka syömään, ja pitää jonkinlaiset päättäjäiset: tapahtuman-, sekä kevätkauden päättäjäiset! Sen sijaan kaikki vain lähtivät. No toisaalta, nyt pääsisin nauttimaan kesästä ja pian alkavasta ansaitusta lomasta. Sitäpaitsi odotin innolla pääseväni katsomaan esitystämme nettitv:stä!

Ikean luona kyytini vaihtui. Anna jätti minut siihen, parkkipaikalle. Sieltä avomieheni sisko haki minut kummipoikani kanssa, joka olikin kasvanut kovasti viime näkemältä. Olihan kummipoikani jo 8kk. Kohta hänkin alkaisi kävellä, ja sitten pian sen jälkeen puhua. Silloin hänen kanssaan tulee olemaan hauska puuhailla. Sitä odotan kovasti!

Kotona menin heti ensimmäisenä koneelle, ja etsin nettitv:stä Sun Lahden pääjuhlaohjelman. Nähtyäni ohjelman ja kaikki hienot kuviot, olin häikäistynyt. Itsellä kun ei ollut ollut mitään käsitystä siitä, miten hienolta ohjelmat näyttivät. Tuntui uskomattomalta, ja epätodelliselta, että olin ollut vain hetkeä aikaisemmin mukana toteuttamassa noita hienoja kuvioita! Itseäni en tosin löytänyt kentältä, mutta ystäviäni kyllä oli kuvattu lähikuvassa. Mielessä pyöri vielä ”Reetan” sanat: ”Me tehtiin se!” Suljin ohjelman, ja hymyilin itsekseni. Tiesin saaneeni elinikäisen muiston!

Sunnuntain kuvia.

Kalevala näyt.6   Kalevala8Kalevala näyt.4

”Kalevala”kuvia. Ei pääse oikein kuviot oikeuksiinsa, kun joutui rajaamaan kuvia niin paljon.

Minä Valkean Linnun näytöksessä.

Minä Valkean Linnun näytöksessä sisääntulossa.

Käy kurkistamassa tapahtuma tunnelmia Sun Lahti-sivuilta (sunlahti.fi), ja youtubesta! Näet enemmän kuva-ja videomateriaalia noilla sivuilla. Kahden vuoden päästä sitten odottaa vielä isompi voimistelutapahtuma: Helsingin gymnaestrada, jonne odotetaan saapuvan 25 000 voimistelijaa ympäri maailman. Esitämme siellä mm. ”Valkean linnun”, mutta myös uuden ohjelman.  Tule mukaan kannustamaan Suomea! 🙂 Kannattaa tsekata muuten nekin sivut:  http://www.wg-2015.com/

 

NÄYTÖSMATKAJÄNNITYSTÄ JA IKÄKRIISEILYÄ

NÄYTÖSMATKAJÄNNITYSTÄ JA IKÄKRIISEILYÄ

SilhouetteStretching girl

Toissapäivänä olin juhlimassa kahdesta avustettavastani (äiti ja tytär) vanhemman 102-vuotispäiviä. Kunnioitettava ikä. Nämä muuten oikein mukavat juhlat, jossa oli tarjolla mm.hyvää pähkinäkakkua, herkullisia suklaa-kookoskeksejä, suosikkiherkkuani kylmäsavulohta cocktailpiiraiden kanssa, sekä tietenkin kuoharia, saivat mieleeni taas ajatukset vanhenemisesta ja elämän rajallisuudesta. Omista syntymäpäivistänikään ei ole pitkä aika. Täytin 33 vuotta 15.päivä toukokuuta. Vuosia on kolme kertaa vähemmän, mutta silti omakin vanheneminen on alkanut jo pelottaa, vaikka mitään kovin konkreettisia vanhenemisen merkkejä ei olekaan vielä ilmaantunut. Lähinnä ainoastaan tanssitreeneissä huomaan välillä, etenkin selän kankeutta. Se voi tosin johtua myös minun ja avomieheni huonosta sängystä…Toisaalta tiedän kyllä olevani vielä aika nuori, ja äitinikin mielestä olen parhaassa iässä. Toisaalta taas olen pelännyt jo pitkään vanhenemista, ja pelko vain pahenee vuosi vuodelta. Totuus on kuitenkin, että vuodet vierivät nopeasti, eikä kukaan elä ikuisesti. Jos mietin elämääni taaksepäin, esimerkiksi siitä kun täytin 20v. ei tunnu olevan pitkä aika, vaikka siitä onkin jo 13v. Se oli Milleniumin aikaa, vuosituhat oli juuri vaihtunut, ja elämä jatkunut ennallaan, suurista katastrofipeloista huolimatta. Jo silloin ajattelin olevani vanha. Olen oikeastaan aina kokenut olevani vanha. Jo kuusi vuotiaana ajattelin olevani ”tosi iso tyttö”. Aikuisena vanhenemisen tuomat ikävät ajatukset vain kasvoivat, ja lopulta kolmekymppisten lähestyessä, se iski oikeasti tajuntaani: minäkin olen tavallinen kuolevainen, enkä elä ikuisesti. Silloin todella oivalsin sen.

                       red beautiful decoration

                  Mietitäänpä sanaa ”vanha”. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Miten määritellään sana vanha? Loppujen lopuksi se on korvien välissä. Kaikki riippuu asenteesta, ja näkökulmasta. En tiedä, olenko sitten niin pessimistinen ihminen, kun vanhetan aina itseäni. Mielestäni suhtaudun kuitenkin moneen asiaan positiivisesti, ja yritän aina nähdä asioiden hyvät puolet, vaikka se onkin joskus vaikeaa, ja vaatii työtä. Vanhuuden käsite riippuu kai lähinnä ihmisen omasta iästä. Lapsenahan yli kolmekymppiset tuntuivat jo lähes ikälopuilta. Mitä vanhemmaksi tullaan, sitä ylemmäs vanhuuden raja nousee. Itseäänhän tuskin kukaan haluaisi nähdä vanhana. On kuitenkin joitakin juttuja, joista huomaan, etten ole enää ainakaan ihan nuori. Esimerkiksi kun matkustan vaikka metrossa tai bussissa, ja sinne tulee joku tyttöporukka käkättämään (naureskelemaan), tahtoisin sulkea korvani. Kovaääninen nauraminen häiritsee, ja saa minut nykyään ärsyyntymään, vaikka ennen itsekin harrastin samanlaista naureskelua kavereideni kanssa. Olimme varmaan joskus todella kovaäänisiä. Sitä ei vaan enää jostain syystä jaksa kuunnella, anteeksi vaan nuoret. Toiseksi huomaan olevani jo ”kypsässä” iässä siitä, että hittimusiikki ei enää kiinnosta, joskaan se ei koskaan ole ihan kauheasti minuun kolahtanut, paitsi hetken aikaa murrosiässä. Enää ei jaksa ollenkaan nuorisomusiikkia, tai niitä radiokanavia, joita vielä aikuisena tuli kuunneltua. Nykyään kuuntelen ennemmin vaikka Katri-Helenaa tai Topi Sorsakoskea. Kolmanneksi yökerhot ei ole innostaneet enää muutamiin vuosiin kovinkaan paljon. Tosin en pitänyt siitä yleisimmin noissa paikoissa soivasta jumputtavasta dancemusiikista nuorenakaan, mutta joku sinne aina veti. Olen kuitenkin aina pitänyt tanssimisesta, ja sinkkuna tietysti sitä odotti tapaavansa jonkun, vaikka harvemmin ravintolasta ketään varteenotettavaa kumppania löytyi. Kännissä vaan tullaan kysymään tyylin: ”Meille vai teille?” Nykyään minulle riittävätkin oman seuran tanssitunnit, ja oma mies. Neljänneksi olen todella kriittinen nykyisin katsomieni elokuvien ja sarjojen suhteen. Aina niiltä odottaa jotenkin enemmän ja enemmän. Varmaan johtuu osittain siitä, että alkaa olla nähnyt jo niin paljon ohjelmia, että odottaa jotain erilaista, jotain todella suurta ja koskettavaa, mutta onhan maku myös kypsynyt. Toisaalta tiedän kuitenkin, etten ole vielä kovin vanhakaan mm. siitä, että tykkään yhä joskus huudattaa lempimusiikkiani, ja laulaa mukana, tai siitä etten vieläkään jostain syystä kestä kovaäänistä vauvan itkua (ainakaan aamulla väsyneenä) matkustaessani julkisilla, vaikka pidän kyllä lapsista muuten. (Omia ei kuitenkaan vielä ole, kun aika ei tunnu koskaan olevan kypsä, kohta aika loppuu kokonaan kesken. Se vähän pelottaa…) En muuten ole vielä luopunut korkokengistäkään (ihan vähän on korko mukavuuden vuoksi madaltunut), enkä kapeista hameista, enkä myöskään peittele kaulaani, enkä käsiäni, enkä joudu peittämään vielä harmaita hiuksia, vaikka hiuksiani muuten värjäänkin (tosin kampaajani löysi minulta juuri ensimmäiset harmaani, eli aikaisempi paha aavistukseni muutamasta harmaasta hiuksesta oli siis totta, mutta eivät ne ole onneksi näkyviä). Valvoakin jaksan aika paljon, enkä tarvitse hirveästi unta. Kai minä olen sitten jossain välimaastossa. En silti haluaisi vielä ajatella itseäni keski-ikäisenäkään, vaikka sitä varmasti olen lähimpänä. Sekin kuulostaa niin vanhalta, vaikka eihän keski-ikäiset oikeasti mitään vanhoja ole. Koko nuoruuteni meni ajatellessani, että olen vanha, nyt ehkä hieman vanhempana ja kypsempänä voisin vaihteeksi ruveta nauttimaan loppujen lopuksi oikein hyvästä iästäni, ennen kuin on liian myöhäistä! Tässä iässähän on kuitenkin se etu, että olen jo aikalailla sinut itseni kanssa, en pelkää tai jännitä liikoja turhia asioita, enkä ole niin sinisilmäinen, eli elämänkokemusta on tullut, ja sitä kautta varmuutta. Siksi en haluaisi enää palata takaisin nuoruusvuosiini, ellen saisi ottaa mukaani näitä aivoja, ja tätä elämänkokemusta! Treffiseuran etsiminen voisi tosin silloin olla vaikeaa, koska olisin taatusti jo todella valikoiva! Jokatapauksessa nauttikaamme iästämme, olimme minkä ikäisiä hyvänsä. Jokainen ikä tuo varmasti mukanaan jotain hyvää! Ikähän ei ole mikään este, niin kauan kuin olet terve. Meidän tanssillisen voimistelun ryhmässämmekin on seitsemänkymppinen nainen, joka käy toisessakin ryhmässä, ja esiintyy paljon ympäri maailmaa. En ymmärrä miten hän vielä jaksaa. Toivon itsekin olevani yhtä vireä vielä siinä iässä…

                             Toissapäivänä oli kyllä pitkästä aikaa tosi mukava päivä! Juhlissa näin kuusi vuotta kestäneen avustussuhteeni aikana tosi tutuksi tulleita avustettavieni sukulaisia. Muistan kuinka aikoinani tunsin itseni tosi ulkopuoliseksi heidän juhlissaan. Tunsin etten kuulu sinne, että olen ylimääräinen, kuin joku kuokkavieras. Olin paikalla vain avustamassa.  Enää en koe olevani pelkkä avustaja, vaan minusta on oikeasti mukavaa tavata kaikkia niitä ihmisiä, ja vaihtaa kuulumisia. Aivan kuten eräs sukulainen sanoi osuvasti: ”Sinä olet päässyt mukaan tähän sukuun”. Siltä minusta juuri tuntuu. Se onkin syntymäpäivissä parasta. Ihan sama paljonko vuosia ihminen täyttää, se on sivuseikka. Tärkeintä on, että saa koottua kaikki läheiset yhteen, ja voi viettää heidän kanssaan hienoja hetkiä. Kaiken tämän kiireisen elämän keskellä niitä hetkiä on niin vähän. Siksi syntymäpäivät ovat mukavia, jos vain voi unohtaa numerot. Aika ei kuitenkaan koskaan pysähdy, eikä sitä vastaan voi tapella. Parhaiten ajan kulun huomaa lapsissa, kuten noissa juhlissa saatoin nähdä. Lapsen kehitys on hurjaa, joka voi olla pelottavaakin, koska silloin joutuu jälleen kohtaamaan oman ikääntymisensä. Aika on armoton. Kaikki hetket ovat niin ohikiitäviä…

Gymnast2

Minä olen ollut onnekas, kun olen saanut tällaisen työpaikan. Se on aivan erilaista kuin tavallinen työ, eikä sovi kaikille, mutta minulle sopii kyllä. Avustajana saan tehdä työtäni niin itsenäisesti, ja minulla on työajoissa joustoa. Lomien ajankohdatkin saan päättää kokonaan itse. Saan myös joka päivä syödä avustettavani piikkiin. Lisäbonuksena vielä nämä eilisen kaltaiset juhlat, mökkimatkat, ja muut mukavat menot, joita tulee ihan kohtalaisen usein, jolloin työ ei käy liian tylsäksi. Onhan se joskus sitäkin, arkista aherrusta, kuten meillä kaikilla. Välillä avustettavillakin on huonoja päiviä, mutta silloin mennään vaikka hammasta purren, ja yritetään luoda positiivista tunnelmaa itse. Jos oma asenne on kohdallaan, niistäkin tilanteista päästään helposti ohi. Niinä hetkinä voi välillä tuntua toivottomalta, varsinkin jos omat henkilökohtaiset asiat, ja usein myös unettomuus painavat päälle, mutta minun täytyy silti yrittää muistaa kuinka onnekas olen, vaikka en olekaan päässyt siihen työhön, josta nuorena haaveilin (kuten useat meistä ei ole), niin ja vaikka palkka ei päätä huimaakaan. Palkka ei ole kuitenkaan kaikki kaikessa, ainakaan minulle. Kysyin tässä juuri jokin aika sitten alkuperäiseltä avustettavaltani, eli tältä nuoremmalta, joka aikoinaan palkkasi minut töihin, miksi hän valitsi juuri minut monista hakijoista. Vastaus oli yksinkertainen: minä vaikutin ystävälliseltä. Hän kuulema pystyi kuvittelemaan minut hääräilemässä asunnossaan. Tulin hyvälle mielelle. Ilman alakohtaista koulutustakin voi siis pärjätä jossakin. Aina ei tarvitse olla parhaat paperit, ja todistella taitojaan. Menin työhön opiskeluni ohella, ajatuksella että työ on niin kevyttä, että sopii hyvin opintojen oheen. Olihan se tavallaan kevyttä silloin (hoidin vain tytärtä), jonka takia viihdyin työssä, ja sinne jäinkin vielä merkonomiksi valmistuttuani, silti huomasin pian, että tämä työ ei todellakaan ole mitään yksinkertaista. Ei riitä, että tekee asioita, vaikka sekin on tietysti hyvä. Täytyy myös osata kuunnella, lohduttaa surussa, tai muuten huonona päivänä (ainakin yrittää), joskus tuntuu että pitäisi olla ihan terapeuttina, täytyy osata keskustella, ratkoa tehokkaasti ongelmia, olla ”luova”, motivoida kuntoukseen, ja muuhun jaksamiseen, opetella tehokkaat toimintamallit vanhan, hitaan ihmisen kanssa toimimiseen, jotta esim. yksi wc-käynti ei kestä puolta päivää. Täytyy olla todella sitkeä ja kärsivällinen, täytyy olla varautunut yllätyksiin, kuten etsimään jotakin kadonnutta esinettä ”puoli päivää”, täytyy osata tulkita vaikeasti kommunikoivan puhetta (näin ainakin minun tapauksessani), täytyy jaksaa toistaa asioita, jos avustettava unohtelee niitä, täytyy osata organisoida ja priorisoida, täytyy yrittää kyetä yhteistyöhön hoitajien kanssa (ei ole aina helppoa, koska he olettavat että ehdit tehdä kaiken sen mitä he eivät, joka ei ole mitenkään mahdollista, ellet muuta asumaan avustettavasi luokse), täytyy yleensäkin pystyä pitämään monia lankoja käsissä samanaikaisesti. Minä jopa olen kaiken tämän lisäksi myös hoitanut avustettavani pojan vanhaa, sairasta koiraa, joka tuntui joskus vievän kaiken aikani. Helposta työstä ei siis ole kyse, niin kuin voisi äkkiseltään luulla, mutta vaihtelevaa ja vauhdikasta työni ainakin on. Kaikkein tärkeimpänä, täytyy myös osata sanoa ”ei”, koska kaikkia toiveita et kuitenkaan voi toteuttaa. Vanha, sairas ihminen ei aina huomaa pyytäessään liian isoa palvelusta (esim. pyytää leipomaan kakun tai siivoamaan poikansa jälkiä). En tee mitään, minkä tiedän olevan liian suuri urakka aikani puitteissa. Tämä on tehty selväksi, ja viesti on mennyt aika hyvin perille. Nykyään avustettavani tyytyy jo hyvin kaupan valmiisiin leivonnaisiin, jotka ovatkin tosi hyviä, eikä ole enää pyytänyt korjaamaan poikansa jälkiä. Jos ei osaa kieltäytyä, voi käydä ikävästi, kuten monet avustajat netissä valittavat. He valittavat, että pitää tehdä kaikki mitä käsketään. Eihän se mikään pakko ole, ja jos ei löydä yhteistä säveltä avustettavan kanssa, voi aina vaihtaa paikkaa… En kyllä ymmärrä sitäkään, että toiset avustettavat kuulema suuttuvat hyvin pahasti, jos ei tee kaikkea mitä käsketään, ja juuri sillä tavalla kuin hän haluaa (jos on jotain outoja, omia tapoja). Eihän avustaja mikään orja tai palvelija sentään ole… Sellaisesta paikasta lähtisin aika äkkiä.

                    Onhan minullakin huonot kokemukseni. Yhdessä paikassa, jossa olin vähän aikaa avustajana, kun tarvitsin lisätunteja, jouduin tekemisiin avustettavan erikoisen äidin kanssa, joka vielä hoiti palkkapaperini, mutta huonosti. Ne olivat välillä myöhässä, ja viimeistä palkkaani en saanut ollenkaan, sillä hän oli selvästi katkera lopettamisestani. Ensin hän väitti, että en voi irtisanoutua niin vain, että se on muka heitteille jättö. Lopulta hän suostui. Myöhemmin hän yritti tuhota koko urani. Olisi pitänyt kuunnella sisäistä ääntäni, joka sanoi heti alussa, että minun ei kannata ottaa paikkaa vastaan. Ilman avustettavan edunvalvojaäitiä työ olisi ollut mukavaa. No onneksi pääsin lähtemään sieltä, ja sain lisätunteja alkuperäisestä (siis nykyisestä) paikastani! Varuillaan saa kyllä tällä alalla olla, kun ei ole ketään, joka vahtisi oikeuksiasi!

                                         

Treenit

Olen harrastanut tanssia eri muodoissa pienestä asti, ja viimein tauon, ja pitkän etsinnän jälkeen, olen löytänyt aikuisten esiintyvän tanssillisen voimistelun ryhmän, jonka harjoituksista tulen tähän osioon kirjoittamaan kaikenlaista ajankohtaista. Ensin ihan lyhyt kuvaus tunneistamme. Treenaamme siis sunnuntaisin kaksi tuntia kerrallaan. Lisäksi jokatoinen keskiviikko on vapaaehtoinen balettitunti. Sunnuntain päätunti alkaa yleensä pilateksella, ja/tai alkulämmittelyllä (nyt keväällä käytiin muutaman kerran lenkillä, kohottaaksemme kuntoa tulevaan tapahtumaan, josta lisää seuraavassa kappaleessa), sen jälkeen tehdään (yleensä) balettiharjoituksia, sen jälkeen lattianpoikki harjoituksia, siis erilaisia askelsarjoja, ja tekniikkaharjoituksia, ja lopuksi paneudutaan senhetkiseen ajankohtaiseen ohjelmaan.

Tämän hetkinen ajankohtainen ohjelma/-tapahtuma on ensi viikolla koittava SunLahti-tapahtuma (6.-9.6.), johon on treenattu ahkerasti jo melkein kaksi vuotta (eli siitä asti kun ryhmässä aloitin). Tätä hetkeä on odotettu, ja nyt se on käsillä. Jännitys kasvaa päivä päivältä, mutta pahinta se on varmasti paikan päällä, ennen h-hetkeä. Tapahtuma on suuri voimistelutapahtuma, johon osallistuu monia seuroja ympäri Suomen. Tapahtuman aikana järjestetään myös joukkuevoimistelun MM-kilpailut, eli tapahtuma kerää osallistujia muualtakin maailmasta. Tapahtuman osia myös televisioidaan. Tapahtuman pääjuhla: ”voimistelun iloa”, johon me osallistumme, näytetään tv2:lla su 9.6. klo 15.15. Katso ihmeessä, jos voimistelu/tanssi kiinnostaa! Näytös on aika mahtava spektaakkeli! Tutuille tiedoksi, minut saattaa bongata ”Valkea Lintu”-nimisestä näytöksestä (jos nyt erotun tuhannen tanssijan joukosta). Minua ei kannata yrittää etsiä Kalevalasta, jossa on kylläkin osa ryhmäläisistäni, mutta minä siis en esiinny siinä.

Tapahtuma alkaa torstaina avajaisilla, ja kulkueella, jossa ”marssimme” 2km lenkin. Kulkueen päätteeksi varmaan vedetään SunLahti-tanssi, jota olen yrittänyt youtubesta opetella. Perjantaina ja lauantaina täytyy katsella mitä kaikkea Lahti- ja itse tapahtuma tarjoaa. Varmaan ostan lipun vielä lauantain voimistelunäytökseenkin. Sunnuntaina sitten oma h-hetki! Tuskin maltan odottaa matkaa! Lahti, here I come!

 http://sunlahti.fi/

 Silhouette

Kannanotto

Minua on alkanut mietityttämään kouluissa tapahtuvat asiat. Olen miettinyt, onko vika opettajissa vai oppilaissa, kun oppilaita rankaistaan milloin milläkin keinolla, viimeisimmässä tapauksessa vieläpä hyvin kovalla keinolla. Siis tarkoitan sitä tapausta, jossa opettaja lukitsi oppilaan johonkin koppiin, oliko se peräti kahdeksi kuukaudeksi?! Tällaista rankaisumenetelmää ei tietenkään saisi käyttää, olipa oppilas tehnyt mitä hyvänsä, mutta ihan yleisellä tasolla herää kysymys oppilaiden käytöksestä. Onko se niin kuritonta, että vaatii erityisiä toimenpiteitä? Ovatko oppilaat muuttuneet villimmiksi? Opettajia on helppo syyllistää lievemmissäkin tapauksissa, kuten tämän kuuluisan, paljon puidun Antin tönimistapauksessa. Opettajien katsotaan aikuisina olevan aina vastuussa kaikesta, mutta murrosikäiset pojat voivat kyllä olla todella hankalia. Eikö heillä ole minkäänlaista vastuuta teoistaan. Kyllä ainakin ylä-asteikäisen pitäisi jo tietää pelisäännöt tässä yhteiskunnassa, jolleivät tiedä, jotain on pielessä, ja on korkea aika ne säännöt heille opettaa. Sehän tarkoittaa sitä, että teoistaan tulee vastata. Jos teet rikoksen, joudut vankilaan, jos hölmöilet koulussa, ansaitset yhtä lailla rangaistuksen. Joskus se voi tarkoittaa jopa esim. oppilaan tönimistä ulos ruokalasta, jollei tämä muuten tottele. Nätisti sanominen ei tehoa kaikkiin ihmisiin, joskus tarvitaan kovempia keinoja, enkä todellakaan tarkoita mitään lyömistä, tai toisen hakkaamista, mutta juuri tuollainen töniminen pois voi olla se ratkaisu. En ymmärrä mitä niin kamalaa siinä voi olla. On minuakin tönitty ja tukistettu, mutta ihan yhteiskuntakelpoiseksi ihmiseksi olen kasvanut siitä huolimatta. Minä tosin en ollut mikään kovin hankala lapsi, mutta kaikki lapsethan tietyssä iässä vähän uhmaavat vanhempiaan, ja kokeilevat rajojaan. On vähän outoa, että vanhemmat saattavat kurittaa lastaan parhaaksi katsomallaan tavalla, mutta opettajalla ei ole oikeutta koskea oppilaaseen sormenpäälläkään. Opettajanhan kuuluisi olla auktoriteetti. Eihän opiskelusta muuten mitään tule. Jos opettaja ei ole kunnollinen auktoriteetti, oppilaat alkavat ohjailla opettajaa. Niin käy hyvin helposti! Kuten sanotaan: ”Kun kissa ei ole paikalla, hiiret hyppivät pöydillä!”

                             Muistan minäkin ala-asteelta tällaisen opettajan voimankäyttötapauksen. Meidän rehtorimme nosti kerran yhden villin, minua paljon kiusanneen pojan kauluksesta ylös, kun tämä oli taas kerran tehnyt jotain kiellettyä, en muista mitä. Poika alkoi itkeä heti tämän jälkeen, ja jopa minua säälitti hänen puolestaan, vaikka hän olikin minua kiusannut. Tiesin, että ei hän kuitenkaan tarkoittanut pahaa. Hän vain oli sellainen tyypillinen ”villi poika”. No tuostapa ei koskaan mitään lehtijuttuja tullut, mutta kyllä muistan vieläkin rehtorin katseen. Hänellä selvästi pimeni, ja hän näytti ihan natsilta keskitysleirillä. Olemus oli muutenkin sellainen…Vaikea kysymyshän se on, mihin raja kuuluisi rangaistusta annettaessa vetää. Se riippuu niin tilanteesta. Tuollaisia harmittomia villikkopoikia ei pitäisi kuitenkaan ihan noin kovalla kädellä kouluttaa, mutta jos kohtaat oikean häirikön, häntä ei ehkä muulla tavalla saakaan kuriin. Tilanteen mukaan siis, joka on tosin helpommin sanottu kuin tehty, juuri tämän rajan vedon vaikeuden takia!

Musiikkivalinnat

music vector pack

Rakastan musiikkia, joten tähän osioon merkitsen kulloisellakin hetkellä mielestäni vaikuttaneimmat kappaleet tai artistit, perustuen siis ihan omiin tuntemuksiini. Viime aikoina on tullut kuunneltua paljon mm.seuraavia:

• Tuure Kilpeläistä (erityisesti suosikkikappalettani: ”Pelko pois”)

• Johanna Kurkelaa (meidän kaunista treenimusiikkiamme)

• Tanjalotta Räikän vuoden 1989 euroviisukarsintakappaletta: ”Huominen eurooppa”, joka sopisi hyvin tähänkin päivään sanomallaan (suosikkimusiikkitekijäni: Gösta Sundqvistin tekemä kappale)

• tämän vuotisia euroviisujen kilpailukappaleita, joista erityisesti ihastuin Hollannin edustajan Anoukin kappaleeseen, Maltan lauluun: ”Tomorrow”, Viron kappaleeseen: ”Et Uus Saaks Alguse”, sekä Romanian kappaleeseen: ”It’s My Life”. Muitakin hyviä oli, ja tykkäsin myös voittajasta, mutta jostain syystä ihastuin kaikkein eniten yllämainittuihin biiseihin.

Kuuntele tästä kokeeksi:

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/tanjalotta_raikka_huominen_eurooppa_38743.html#media=38745

http://www.youtube.com/watch?v=XcKOGjO-VdI

http://www.youtube.com/watch?v=2hQYtXsQOs8

Uni

Unet ovat myös aina kiinnostaneet minua, siksi lisäsin tähän uniosion. En ole ihan hetkeen nähnyt mitään merkittäviä unia, puhumattakaan selkounista, joka harmittaa minua suunnattomasti. (Jos et ole kuullut selkounista, käy katsomassa allaolevat nettisivut!) Voin sanoa, että kannattaa tutustua aiheeseen, ja tavoitella selkounia mahdollisuuksien mukaan. Niistä unista saa niin mahtavat euforiat ja kokemukset, että mistään muualta ei sellaista tunnetta saa!!!

http://www.hoyhensaaret.info/

Laitetaan tähän nyt sitten hieman vanhempi uni, jonka näin noin kuukausi sitten, ja joka on siitä hauska, että se liittyi edessä olevaan tanssimatkaani. Siinä unessa olin Tampereella äitini kanssa, kun yhtäkkiä muistin, että meidän tanssiesityksemme on siellä, ja että minun pitäisi ehtiä harjoituksiin. Aloin miettiä, koska meidän harjoituksemme mahtaa olla, ja missä. Minulla ei ollut siitä tietoakaan, joten soitin valmentajallemme. Valmentaja sitten huusi puhelimeen, ja kyseli missä ihmeessä minä olen, kiroten päälle. Treenit olivat siis jo alkaneet. En muista miten puhelu päättyi, mutta muistan lopussa kävelleeni äitini kanssa Tampereen kaduilla etsien urheilukenttää. Lopulta tulimme sellaisen luokse, mutta se näytti autiolta, enkä ollut ollenkaan varma, oliko paikka oikea. Siihen uni päättyi. J

Tähän taas päättyy tämä ensimmäinen blogikirjoitukseni. Lahden matkaa odotellessa! Onneksi kesä ehti tulla, eli ei tarvitse varmaan värjötellä siellä Lahden stadionilla noissa meidän kauniissa, mutta heppoisissa vaatteissa. Helteellä asut tosin ovat taatusti liian tukalat, eli en toivo niitäkään. Välimuoto olisi paras, eikä sateita, kiitos! Kerron sitten matkan jälkeen miten kaikki meni, toivottavasti hyvin! Ihanaa kesän alkua kaikille!