Toissapäivänä olin juhlimassa kahdesta avustettavastani (äiti ja tytär) vanhemman 102-vuotispäiviä. Kunnioitettava ikä. Nämä muuten oikein mukavat juhlat, jossa oli tarjolla mm.hyvää pähkinäkakkua, herkullisia suklaa-kookoskeksejä, suosikkiherkkuani kylmäsavulohta cocktailpiiraiden kanssa, sekä tietenkin kuoharia, saivat mieleeni taas ajatukset vanhenemisesta ja elämän rajallisuudesta. Omista syntymäpäivistänikään ei ole pitkä aika. Täytin 33 vuotta 15.päivä toukokuuta. Vuosia on kolme kertaa vähemmän, mutta silti omakin vanheneminen on alkanut jo pelottaa, vaikka mitään kovin konkreettisia vanhenemisen merkkejä ei olekaan vielä ilmaantunut. Lähinnä ainoastaan tanssitreeneissä huomaan välillä, etenkin selän kankeutta. Se voi tosin johtua myös minun ja avomieheni huonosta sängystä…Toisaalta tiedän kyllä olevani vielä aika nuori, ja äitinikin mielestä olen parhaassa iässä. Toisaalta taas olen pelännyt jo pitkään vanhenemista, ja pelko vain pahenee vuosi vuodelta. Totuus on kuitenkin, että vuodet vierivät nopeasti, eikä kukaan elä ikuisesti. Jos mietin elämääni taaksepäin, esimerkiksi siitä kun täytin 20v. ei tunnu olevan pitkä aika, vaikka siitä onkin jo 13v. Se oli Milleniumin aikaa, vuosituhat oli juuri vaihtunut, ja elämä jatkunut ennallaan, suurista katastrofipeloista huolimatta. Jo silloin ajattelin olevani vanha. Olen oikeastaan aina kokenut olevani vanha. Jo kuusi vuotiaana ajattelin olevani ”tosi iso tyttö”. Aikuisena vanhenemisen tuomat ikävät ajatukset vain kasvoivat, ja lopulta kolmekymppisten lähestyessä, se iski oikeasti tajuntaani: minäkin olen tavallinen kuolevainen, enkä elä ikuisesti. Silloin todella oivalsin sen.
Mietitäänpä sanaa ”vanha”. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Miten määritellään sana vanha? Loppujen lopuksi se on korvien välissä. Kaikki riippuu asenteesta, ja näkökulmasta. En tiedä, olenko sitten niin pessimistinen ihminen, kun vanhetan aina itseäni. Mielestäni suhtaudun kuitenkin moneen asiaan positiivisesti, ja yritän aina nähdä asioiden hyvät puolet, vaikka se onkin joskus vaikeaa, ja vaatii työtä. Vanhuuden käsite riippuu kai lähinnä ihmisen omasta iästä. Lapsenahan yli kolmekymppiset tuntuivat jo lähes ikälopuilta. Mitä vanhemmaksi tullaan, sitä ylemmäs vanhuuden raja nousee. Itseäänhän tuskin kukaan haluaisi nähdä vanhana. On kuitenkin joitakin juttuja, joista huomaan, etten ole enää ainakaan ihan nuori. Esimerkiksi kun matkustan vaikka metrossa tai bussissa, ja sinne tulee joku tyttöporukka käkättämään (naureskelemaan), tahtoisin sulkea korvani. Kovaääninen nauraminen häiritsee, ja saa minut nykyään ärsyyntymään, vaikka ennen itsekin harrastin samanlaista naureskelua kavereideni kanssa. Olimme varmaan joskus todella kovaäänisiä. Sitä ei vaan enää jostain syystä jaksa kuunnella, anteeksi vaan nuoret. Toiseksi huomaan olevani jo ”kypsässä” iässä siitä, että hittimusiikki ei enää kiinnosta, joskaan se ei koskaan ole ihan kauheasti minuun kolahtanut, paitsi hetken aikaa murrosiässä. Enää ei jaksa ollenkaan nuorisomusiikkia, tai niitä radiokanavia, joita vielä aikuisena tuli kuunneltua. Nykyään kuuntelen ennemmin vaikka Katri-Helenaa tai Topi Sorsakoskea. Kolmanneksi yökerhot ei ole innostaneet enää muutamiin vuosiin kovinkaan paljon. Tosin en pitänyt siitä yleisimmin noissa paikoissa soivasta jumputtavasta dancemusiikista nuorenakaan, mutta joku sinne aina veti. Olen kuitenkin aina pitänyt tanssimisesta, ja sinkkuna tietysti sitä odotti tapaavansa jonkun, vaikka harvemmin ravintolasta ketään varteenotettavaa kumppania löytyi. Kännissä vaan tullaan kysymään tyylin: ”Meille vai teille?” Nykyään minulle riittävätkin oman seuran tanssitunnit, ja oma mies. Neljänneksi olen todella kriittinen nykyisin katsomieni elokuvien ja sarjojen suhteen. Aina niiltä odottaa jotenkin enemmän ja enemmän. Varmaan johtuu osittain siitä, että alkaa olla nähnyt jo niin paljon ohjelmia, että odottaa jotain erilaista, jotain todella suurta ja koskettavaa, mutta onhan maku myös kypsynyt. Toisaalta tiedän kuitenkin, etten ole vielä kovin vanhakaan mm. siitä, että tykkään yhä joskus huudattaa lempimusiikkiani, ja laulaa mukana, tai siitä etten vieläkään jostain syystä kestä kovaäänistä vauvan itkua (ainakaan aamulla väsyneenä) matkustaessani julkisilla, vaikka pidän kyllä lapsista muuten. (Omia ei kuitenkaan vielä ole, kun aika ei tunnu koskaan olevan kypsä, kohta aika loppuu kokonaan kesken. Se vähän pelottaa…) En muuten ole vielä luopunut korkokengistäkään (ihan vähän on korko mukavuuden vuoksi madaltunut), enkä kapeista hameista, enkä myöskään peittele kaulaani, enkä käsiäni, enkä joudu peittämään vielä harmaita hiuksia, vaikka hiuksiani muuten värjäänkin (tosin kampaajani löysi minulta juuri ensimmäiset harmaani, eli aikaisempi paha aavistukseni muutamasta harmaasta hiuksesta oli siis totta, mutta eivät ne ole onneksi näkyviä). Valvoakin jaksan aika paljon, enkä tarvitse hirveästi unta. Kai minä olen sitten jossain välimaastossa. En silti haluaisi vielä ajatella itseäni keski-ikäisenäkään, vaikka sitä varmasti olen lähimpänä. Sekin kuulostaa niin vanhalta, vaikka eihän keski-ikäiset oikeasti mitään vanhoja ole. Koko nuoruuteni meni ajatellessani, että olen vanha, nyt ehkä hieman vanhempana ja kypsempänä voisin vaihteeksi ruveta nauttimaan loppujen lopuksi oikein hyvästä iästäni, ennen kuin on liian myöhäistä! Tässä iässähän on kuitenkin se etu, että olen jo aikalailla sinut itseni kanssa, en pelkää tai jännitä liikoja turhia asioita, enkä ole niin sinisilmäinen, eli elämänkokemusta on tullut, ja sitä kautta varmuutta. Siksi en haluaisi enää palata takaisin nuoruusvuosiini, ellen saisi ottaa mukaani näitä aivoja, ja tätä elämänkokemusta! Treffiseuran etsiminen voisi tosin silloin olla vaikeaa, koska olisin taatusti jo todella valikoiva! Jokatapauksessa nauttikaamme iästämme, olimme minkä ikäisiä hyvänsä. Jokainen ikä tuo varmasti mukanaan jotain hyvää! Ikähän ei ole mikään este, niin kauan kuin olet terve. Meidän tanssillisen voimistelun ryhmässämmekin on seitsemänkymppinen nainen, joka käy toisessakin ryhmässä, ja esiintyy paljon ympäri maailmaa. En ymmärrä miten hän vielä jaksaa. Toivon itsekin olevani yhtä vireä vielä siinä iässä…
Toissapäivänä oli kyllä pitkästä aikaa tosi mukava päivä! Juhlissa näin kuusi vuotta kestäneen avustussuhteeni aikana tosi tutuksi tulleita avustettavieni sukulaisia. Muistan kuinka aikoinani tunsin itseni tosi ulkopuoliseksi heidän juhlissaan. Tunsin etten kuulu sinne, että olen ylimääräinen, kuin joku kuokkavieras. Olin paikalla vain avustamassa. Enää en koe olevani pelkkä avustaja, vaan minusta on oikeasti mukavaa tavata kaikkia niitä ihmisiä, ja vaihtaa kuulumisia. Aivan kuten eräs sukulainen sanoi osuvasti: ”Sinä olet päässyt mukaan tähän sukuun”. Siltä minusta juuri tuntuu. Se onkin syntymäpäivissä parasta. Ihan sama paljonko vuosia ihminen täyttää, se on sivuseikka. Tärkeintä on, että saa koottua kaikki läheiset yhteen, ja voi viettää heidän kanssaan hienoja hetkiä. Kaiken tämän kiireisen elämän keskellä niitä hetkiä on niin vähän. Siksi syntymäpäivät ovat mukavia, jos vain voi unohtaa numerot. Aika ei kuitenkaan koskaan pysähdy, eikä sitä vastaan voi tapella. Parhaiten ajan kulun huomaa lapsissa, kuten noissa juhlissa saatoin nähdä. Lapsen kehitys on hurjaa, joka voi olla pelottavaakin, koska silloin joutuu jälleen kohtaamaan oman ikääntymisensä. Aika on armoton. Kaikki hetket ovat niin ohikiitäviä…
Minä olen ollut onnekas, kun olen saanut tällaisen työpaikan. Se on aivan erilaista kuin tavallinen työ, eikä sovi kaikille, mutta minulle sopii kyllä. Avustajana saan tehdä työtäni niin itsenäisesti, ja minulla on työajoissa joustoa. Lomien ajankohdatkin saan päättää kokonaan itse. Saan myös joka päivä syödä avustettavani piikkiin. Lisäbonuksena vielä nämä eilisen kaltaiset juhlat, mökkimatkat, ja muut mukavat menot, joita tulee ihan kohtalaisen usein, jolloin työ ei käy liian tylsäksi. Onhan se joskus sitäkin, arkista aherrusta, kuten meillä kaikilla. Välillä avustettavillakin on huonoja päiviä, mutta silloin mennään vaikka hammasta purren, ja yritetään luoda positiivista tunnelmaa itse. Jos oma asenne on kohdallaan, niistäkin tilanteista päästään helposti ohi. Niinä hetkinä voi välillä tuntua toivottomalta, varsinkin jos omat henkilökohtaiset asiat, ja usein myös unettomuus painavat päälle, mutta minun täytyy silti yrittää muistaa kuinka onnekas olen, vaikka en olekaan päässyt siihen työhön, josta nuorena haaveilin (kuten useat meistä ei ole), niin ja vaikka palkka ei päätä huimaakaan. Palkka ei ole kuitenkaan kaikki kaikessa, ainakaan minulle. Kysyin tässä juuri jokin aika sitten alkuperäiseltä avustettavaltani, eli tältä nuoremmalta, joka aikoinaan palkkasi minut töihin, miksi hän valitsi juuri minut monista hakijoista. Vastaus oli yksinkertainen: minä vaikutin ystävälliseltä. Hän kuulema pystyi kuvittelemaan minut hääräilemässä asunnossaan. Tulin hyvälle mielelle. Ilman alakohtaista koulutustakin voi siis pärjätä jossakin. Aina ei tarvitse olla parhaat paperit, ja todistella taitojaan. Menin työhön opiskeluni ohella, ajatuksella että työ on niin kevyttä, että sopii hyvin opintojen oheen. Olihan se tavallaan kevyttä silloin (hoidin vain tytärtä), jonka takia viihdyin työssä, ja sinne jäinkin vielä merkonomiksi valmistuttuani, silti huomasin pian, että tämä työ ei todellakaan ole mitään yksinkertaista. Ei riitä, että tekee asioita, vaikka sekin on tietysti hyvä. Täytyy myös osata kuunnella, lohduttaa surussa, tai muuten huonona päivänä (ainakin yrittää), joskus tuntuu että pitäisi olla ihan terapeuttina, täytyy osata keskustella, ratkoa tehokkaasti ongelmia, olla ”luova”, motivoida kuntoukseen, ja muuhun jaksamiseen, opetella tehokkaat toimintamallit vanhan, hitaan ihmisen kanssa toimimiseen, jotta esim. yksi wc-käynti ei kestä puolta päivää. Täytyy olla todella sitkeä ja kärsivällinen, täytyy olla varautunut yllätyksiin, kuten etsimään jotakin kadonnutta esinettä ”puoli päivää”, täytyy osata tulkita vaikeasti kommunikoivan puhetta (näin ainakin minun tapauksessani), täytyy jaksaa toistaa asioita, jos avustettava unohtelee niitä, täytyy osata organisoida ja priorisoida, täytyy yrittää kyetä yhteistyöhön hoitajien kanssa (ei ole aina helppoa, koska he olettavat että ehdit tehdä kaiken sen mitä he eivät, joka ei ole mitenkään mahdollista, ellet muuta asumaan avustettavasi luokse), täytyy yleensäkin pystyä pitämään monia lankoja käsissä samanaikaisesti. Minä jopa olen kaiken tämän lisäksi myös hoitanut avustettavani pojan vanhaa, sairasta koiraa, joka tuntui joskus vievän kaiken aikani. Helposta työstä ei siis ole kyse, niin kuin voisi äkkiseltään luulla, mutta vaihtelevaa ja vauhdikasta työni ainakin on. Kaikkein tärkeimpänä, täytyy myös osata sanoa ”ei”, koska kaikkia toiveita et kuitenkaan voi toteuttaa. Vanha, sairas ihminen ei aina huomaa pyytäessään liian isoa palvelusta (esim. pyytää leipomaan kakun tai siivoamaan poikansa jälkiä). En tee mitään, minkä tiedän olevan liian suuri urakka aikani puitteissa. Tämä on tehty selväksi, ja viesti on mennyt aika hyvin perille. Nykyään avustettavani tyytyy jo hyvin kaupan valmiisiin leivonnaisiin, jotka ovatkin tosi hyviä, eikä ole enää pyytänyt korjaamaan poikansa jälkiä. Jos ei osaa kieltäytyä, voi käydä ikävästi, kuten monet avustajat netissä valittavat. He valittavat, että pitää tehdä kaikki mitä käsketään. Eihän se mikään pakko ole, ja jos ei löydä yhteistä säveltä avustettavan kanssa, voi aina vaihtaa paikkaa… En kyllä ymmärrä sitäkään, että toiset avustettavat kuulema suuttuvat hyvin pahasti, jos ei tee kaikkea mitä käsketään, ja juuri sillä tavalla kuin hän haluaa (jos on jotain outoja, omia tapoja). Eihän avustaja mikään orja tai palvelija sentään ole… Sellaisesta paikasta lähtisin aika äkkiä.
Onhan minullakin huonot kokemukseni. Yhdessä paikassa, jossa olin vähän aikaa avustajana, kun tarvitsin lisätunteja, jouduin tekemisiin avustettavan erikoisen äidin kanssa, joka vielä hoiti palkkapaperini, mutta huonosti. Ne olivat välillä myöhässä, ja viimeistä palkkaani en saanut ollenkaan, sillä hän oli selvästi katkera lopettamisestani. Ensin hän väitti, että en voi irtisanoutua niin vain, että se on muka heitteille jättö. Lopulta hän suostui. Myöhemmin hän yritti tuhota koko urani. Olisi pitänyt kuunnella sisäistä ääntäni, joka sanoi heti alussa, että minun ei kannata ottaa paikkaa vastaan. Ilman avustettavan edunvalvojaäitiä työ olisi ollut mukavaa. No onneksi pääsin lähtemään sieltä, ja sain lisätunteja alkuperäisestä (siis nykyisestä) paikastani! Varuillaan saa kyllä tällä alalla olla, kun ei ole ketään, joka vahtisi oikeuksiasi!
Treenit
Olen harrastanut tanssia eri muodoissa pienestä asti, ja viimein tauon, ja pitkän etsinnän jälkeen, olen löytänyt aikuisten esiintyvän tanssillisen voimistelun ryhmän, jonka harjoituksista tulen tähän osioon kirjoittamaan kaikenlaista ajankohtaista. Ensin ihan lyhyt kuvaus tunneistamme. Treenaamme siis sunnuntaisin kaksi tuntia kerrallaan. Lisäksi jokatoinen keskiviikko on vapaaehtoinen balettitunti. Sunnuntain päätunti alkaa yleensä pilateksella, ja/tai alkulämmittelyllä (nyt keväällä käytiin muutaman kerran lenkillä, kohottaaksemme kuntoa tulevaan tapahtumaan, josta lisää seuraavassa kappaleessa), sen jälkeen tehdään (yleensä) balettiharjoituksia, sen jälkeen lattianpoikki harjoituksia, siis erilaisia askelsarjoja, ja tekniikkaharjoituksia, ja lopuksi paneudutaan senhetkiseen ajankohtaiseen ohjelmaan.
Tämän hetkinen ajankohtainen ohjelma/-tapahtuma on ensi viikolla koittava SunLahti-tapahtuma (6.-9.6.), johon on treenattu ahkerasti jo melkein kaksi vuotta (eli siitä asti kun ryhmässä aloitin). Tätä hetkeä on odotettu, ja nyt se on käsillä. Jännitys kasvaa päivä päivältä, mutta pahinta se on varmasti paikan päällä, ennen h-hetkeä. Tapahtuma on suuri voimistelutapahtuma, johon osallistuu monia seuroja ympäri Suomen. Tapahtuman aikana järjestetään myös joukkuevoimistelun MM-kilpailut, eli tapahtuma kerää osallistujia muualtakin maailmasta. Tapahtuman osia myös televisioidaan. Tapahtuman pääjuhla: ”voimistelun iloa”, johon me osallistumme, näytetään tv2:lla su 9.6. klo 15.15. Katso ihmeessä, jos voimistelu/tanssi kiinnostaa! Näytös on aika mahtava spektaakkeli! Tutuille tiedoksi, minut saattaa bongata ”Valkea Lintu”-nimisestä näytöksestä (jos nyt erotun tuhannen tanssijan joukosta). Minua ei kannata yrittää etsiä Kalevalasta, jossa on kylläkin osa ryhmäläisistäni, mutta minä siis en esiinny siinä.
Tapahtuma alkaa torstaina avajaisilla, ja kulkueella, jossa ”marssimme” 2km lenkin. Kulkueen päätteeksi varmaan vedetään SunLahti-tanssi, jota olen yrittänyt youtubesta opetella. Perjantaina ja lauantaina täytyy katsella mitä kaikkea Lahti- ja itse tapahtuma tarjoaa. Varmaan ostan lipun vielä lauantain voimistelunäytökseenkin. Sunnuntaina sitten oma h-hetki! Tuskin maltan odottaa matkaa! Lahti, here I come!
http://sunlahti.fi/
Kannanotto
Minua on alkanut mietityttämään kouluissa tapahtuvat asiat. Olen miettinyt, onko vika opettajissa vai oppilaissa, kun oppilaita rankaistaan milloin milläkin keinolla, viimeisimmässä tapauksessa vieläpä hyvin kovalla keinolla. Siis tarkoitan sitä tapausta, jossa opettaja lukitsi oppilaan johonkin koppiin, oliko se peräti kahdeksi kuukaudeksi?! Tällaista rankaisumenetelmää ei tietenkään saisi käyttää, olipa oppilas tehnyt mitä hyvänsä, mutta ihan yleisellä tasolla herää kysymys oppilaiden käytöksestä. Onko se niin kuritonta, että vaatii erityisiä toimenpiteitä? Ovatko oppilaat muuttuneet villimmiksi? Opettajia on helppo syyllistää lievemmissäkin tapauksissa, kuten tämän kuuluisan, paljon puidun Antin tönimistapauksessa. Opettajien katsotaan aikuisina olevan aina vastuussa kaikesta, mutta murrosikäiset pojat voivat kyllä olla todella hankalia. Eikö heillä ole minkäänlaista vastuuta teoistaan. Kyllä ainakin ylä-asteikäisen pitäisi jo tietää pelisäännöt tässä yhteiskunnassa, jolleivät tiedä, jotain on pielessä, ja on korkea aika ne säännöt heille opettaa. Sehän tarkoittaa sitä, että teoistaan tulee vastata. Jos teet rikoksen, joudut vankilaan, jos hölmöilet koulussa, ansaitset yhtä lailla rangaistuksen. Joskus se voi tarkoittaa jopa esim. oppilaan tönimistä ulos ruokalasta, jollei tämä muuten tottele. Nätisti sanominen ei tehoa kaikkiin ihmisiin, joskus tarvitaan kovempia keinoja, enkä todellakaan tarkoita mitään lyömistä, tai toisen hakkaamista, mutta juuri tuollainen töniminen pois voi olla se ratkaisu. En ymmärrä mitä niin kamalaa siinä voi olla. On minuakin tönitty ja tukistettu, mutta ihan yhteiskuntakelpoiseksi ihmiseksi olen kasvanut siitä huolimatta. Minä tosin en ollut mikään kovin hankala lapsi, mutta kaikki lapsethan tietyssä iässä vähän uhmaavat vanhempiaan, ja kokeilevat rajojaan. On vähän outoa, että vanhemmat saattavat kurittaa lastaan parhaaksi katsomallaan tavalla, mutta opettajalla ei ole oikeutta koskea oppilaaseen sormenpäälläkään. Opettajanhan kuuluisi olla auktoriteetti. Eihän opiskelusta muuten mitään tule. Jos opettaja ei ole kunnollinen auktoriteetti, oppilaat alkavat ohjailla opettajaa. Niin käy hyvin helposti! Kuten sanotaan: ”Kun kissa ei ole paikalla, hiiret hyppivät pöydillä!”
Muistan minäkin ala-asteelta tällaisen opettajan voimankäyttötapauksen. Meidän rehtorimme nosti kerran yhden villin, minua paljon kiusanneen pojan kauluksesta ylös, kun tämä oli taas kerran tehnyt jotain kiellettyä, en muista mitä. Poika alkoi itkeä heti tämän jälkeen, ja jopa minua säälitti hänen puolestaan, vaikka hän olikin minua kiusannut. Tiesin, että ei hän kuitenkaan tarkoittanut pahaa. Hän vain oli sellainen tyypillinen ”villi poika”. No tuostapa ei koskaan mitään lehtijuttuja tullut, mutta kyllä muistan vieläkin rehtorin katseen. Hänellä selvästi pimeni, ja hän näytti ihan natsilta keskitysleirillä. Olemus oli muutenkin sellainen…Vaikea kysymyshän se on, mihin raja kuuluisi rangaistusta annettaessa vetää. Se riippuu niin tilanteesta. Tuollaisia harmittomia villikkopoikia ei pitäisi kuitenkaan ihan noin kovalla kädellä kouluttaa, mutta jos kohtaat oikean häirikön, häntä ei ehkä muulla tavalla saakaan kuriin. Tilanteen mukaan siis, joka on tosin helpommin sanottu kuin tehty, juuri tämän rajan vedon vaikeuden takia!
Musiikkivalinnat
Rakastan musiikkia, joten tähän osioon merkitsen kulloisellakin hetkellä mielestäni vaikuttaneimmat kappaleet tai artistit, perustuen siis ihan omiin tuntemuksiini. Viime aikoina on tullut kuunneltua paljon mm.seuraavia:
• Tuure Kilpeläistä (erityisesti suosikkikappalettani: ”Pelko pois”)
• Johanna Kurkelaa (meidän kaunista treenimusiikkiamme)
• Tanjalotta Räikän vuoden 1989 euroviisukarsintakappaletta: ”Huominen eurooppa”, joka sopisi hyvin tähänkin päivään sanomallaan (suosikkimusiikkitekijäni: Gösta Sundqvistin tekemä kappale)
• tämän vuotisia euroviisujen kilpailukappaleita, joista erityisesti ihastuin Hollannin edustajan Anoukin kappaleeseen, Maltan lauluun: ”Tomorrow”, Viron kappaleeseen: ”Et Uus Saaks Alguse”, sekä Romanian kappaleeseen: ”It’s My Life”. Muitakin hyviä oli, ja tykkäsin myös voittajasta, mutta jostain syystä ihastuin kaikkein eniten yllämainittuihin biiseihin.
Kuuntele tästä kokeeksi:
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/tanjalotta_raikka_huominen_eurooppa_38743.html#media=38745
http://www.youtube.com/watch?v=XcKOGjO-VdI
http://www.youtube.com/watch?v=2hQYtXsQOs8
Uni
Unet ovat myös aina kiinnostaneet minua, siksi lisäsin tähän uniosion. En ole ihan hetkeen nähnyt mitään merkittäviä unia, puhumattakaan selkounista, joka harmittaa minua suunnattomasti. (Jos et ole kuullut selkounista, käy katsomassa allaolevat nettisivut!) Voin sanoa, että kannattaa tutustua aiheeseen, ja tavoitella selkounia mahdollisuuksien mukaan. Niistä unista saa niin mahtavat euforiat ja kokemukset, että mistään muualta ei sellaista tunnetta saa!!!
Laitetaan tähän nyt sitten hieman vanhempi uni, jonka näin noin kuukausi sitten, ja joka on siitä hauska, että se liittyi edessä olevaan tanssimatkaani. Siinä unessa olin Tampereella äitini kanssa, kun yhtäkkiä muistin, että meidän tanssiesityksemme on siellä, ja että minun pitäisi ehtiä harjoituksiin. Aloin miettiä, koska meidän harjoituksemme mahtaa olla, ja missä. Minulla ei ollut siitä tietoakaan, joten soitin valmentajallemme. Valmentaja sitten huusi puhelimeen, ja kyseli missä ihmeessä minä olen, kiroten päälle. Treenit olivat siis jo alkaneet. En muista miten puhelu päättyi, mutta muistan lopussa kävelleeni äitini kanssa Tampereen kaduilla etsien urheilukenttää. Lopulta tulimme sellaisen luokse, mutta se näytti autiolta, enkä ollut ollenkaan varma, oliko paikka oikea. Siihen uni päättyi. J
Tähän taas päättyy tämä ensimmäinen blogikirjoitukseni. Lahden matkaa odotellessa! Onneksi kesä ehti tulla, eli ei tarvitse varmaan värjötellä siellä Lahden stadionilla noissa meidän kauniissa, mutta heppoisissa vaatteissa. Helteellä asut tosin ovat taatusti liian tukalat, eli en toivo niitäkään. Välimuoto olisi paras, eikä sateita, kiitos! Kerron sitten matkan jälkeen miten kaikki meni, toivottavasti hyvin! Ihanaa kesän alkua kaikille!
Tanssitytön blogi 