Olen miettinyt uutta blogiartikkeliaihetta jo jonkin aikaa, ja viimein välähti. Ajattelin kertoa teille tanssitaustastani, ja monista ihanista tanssimuistoista. Tanssitaustani alkaa olla jo melko laaja. En melkein itsekään uskoisi ehtineeni kokeilla jo niin monia eri lajeja laidasta laitaan, enkä varsinkaan sitä, että olen tanssinut (-enemmän tai vähemmän aktiivisesti-) jo lähemmäs 30v.
Ensikosketukseni tanssiin alkoi silloisen parhaan ystäväni kautta baletilla. Olimme noin 6-vuotiaita, ja juuri tutustuneet esikoulussa. Ystäväni kävi balettitunneilla, ja opetti minua, kun en itse saanut aloittaa balettia, vaikka kinusin sitä kovasti äidiltä. Me tanssimme lähes päivittäin, ja jopa kärkkäreitä pääsin kokeilemaan. (Tiedä sitten johtuvatko nykyiset nilkkavaivani niistä, kun en tiedä olivatko nilkkani tarpeeksi vahvat kärkkäreihin vielä silloin.) Myöhemmin sain kummieni tytöltä tämän vanhat kärkitossut itselleni, (jotka olivat minulle aivan liian isot). Olin haltioissani, ja harjoittelin niillä tanssimista päivät läpeensä. Ystäväni ja vanhempiemme kanssa kävimme myös oopperassa katsomassa Joutsenlammen ja Gisellen. Rakastuin todella esteettiseen Giselleen, ja olin aina vain enemmän baletin pauloissa! Elin muutaman vuoden baletin maailmassa, niin innokkaasti, etten edes kuunnellut muuta musiikkia, kuin klassista musiikkia. Noin kymmen vuotiaana aloin saada isoveljeltäni uusia musiikkivaikutteita mm. rocken rollista, Roxetesta ja Bonnie Tylerista. Samoihin aikoihin paras ystäväni alkoi vältellä minua, ja lopulta ystävyytemme katkesi. Siinä samassa balettikin jäi elämästäni pois pitkäksi aikaa. Tuolloin omistauduin maalaamiselle (olin käynyt kuvataidekoulua 7-vuotiaasta alkaen). Aika pian aloitin myös kuntojumpan, josta minut kuitenkin heitettiin pois ryhmän kasvaessa, koska olin 12-vuotiaana ali-ikäinen tuohon ryhmään, joka oli oikeastaan tarkoitettu yli 15-vuotiaille.
Seuraavan lajin parissa viihdyinkin useamman vuoden, ja loin vankan pohjan tuleville tanssiharrastuksilleni. Tämä laji oli cheerleading, ja joukkue Roosters. Joukkueemme menestyi erittäin hyvin, niin jenkkifudiksen puolella, kuin omissa kilpailuissammekin. Tästäkin lajilöydöstä minun on kiittäminen erästä toista ystävääni, joka löysi Kisahallin seinältä ilmoituksen, että joukkue hakee uusia jäseniä. Ihastuin lajiin heti, ja olen sitä mieltä, että laji oli silloin mielekkäämpi kuin nykyään. Kaikki lajit ovat teknillistyneet vuosien saatossa, niin myös cheerleading. Minusta se on liiankin teknistä ja kaavamaista nykyään. Kaikki esitykset muistuttavat toisiaan, ja musiikki on aina sitä samaa matontampausjytkettä. Ennen esitykset olivat omaleimaisempia, ja tanssillisempia. Jopa musiikki oli parempaa (vaikka elettiinkin ysäriteknoaikaa, mutta silti). Temput toki ovat hurjempia, näinhän kehitys etenee joka lajissa. Tässä, Suomessa nuoressa lajissa, kehitys on nyt vasta huipussaan. Kuitenkin meno oli jotenkin letkeämpää ja rennompaa ennen. Asutkin olivat aika erilaisia, kun aloitin cheerleadingin. Kukaan ei ole tainnut katsoa cheerleading-videoitani, mutta niissä näkee muutoksen. Ne kylläkin ovat tyylikkäämpiä nykyisin. Ensimmäiset jumppapukutyyliset asumme eivät olleet läheskään yhtä hienoja, (etenkään junnuasut) kuin myöhemmin hankkimamme, nykyisinkin käytettävät jenkkipuvut, vaikka pidin niistä silloin.
Olen aina pitänyt tanssista, ja se oli toki (ainakin siihen aikaan) tärkeä osa tätäkin lajia, mutta silloin ehkä eniten minua kiehtoi silti stunttien ja pyramidien teko, etenkin alkuaikoina, kun olin itse yläihminen. Oli jotenkin mahtavaa kiivetä yläilmoihin, ja lentää toisten tyttöjen syliin koppiinalastulossa. Lentäminen luonnollisesti oli kai vähän kuin jotain extremeä, benjihyppy tai jotain, tuntui mukavasti mahan pohjassa. Kiipeily liittyi ehkä jotenkin itsensä voittamiseen. Tiesi tekevänsä jotain, mitä ihmiset eivät yleensä tehneet. Siitä tuli itsevarmuutta. Leirit olivat myös mahtavia, siis sellaiset päiväleirit, jossa kokoonnuttiin noin viikon ajan joka päivä useammaksi tunniksi treenaamaan. Kerran leireilimme jenkkivalmentajien johdolla. Se vasta oli hienoa. Toki matsien tunnelma oli aivan omaa luokkaansa. Matseissa oli sellainen tunnelma, jota ei sanoin voi kuvailla, ja jota ei missään muualla voi saavuttaa. Kaipaan yhä usein sitä fiilistä, mikä matseista tuli, kun sai kannustaa omaa joukkuettaan kurkku suorana, ja kun sitten lopulta tiesi joukkueensa voittaneen. Sitä tunnetta ei voita juuri mikään. Saimme usein yleisönkin huutamaan kanssamme. Edes se ei pilannut tunnelmaa, ettei meillä useinkaan ollut pukuhuonetta käytössämme, vaan jouduimme vaihtamaan vaatteemme wc-tiloissa, tai se kun valmentaja joskus huusi kurkku suorana, ja haukkui meitä puoliajalla, tai että matsipäivät saattoivat venyä hyvinkin pitkiksi. Joskus poltin itseni pahasti auringon paisteessa koko päivän seistessäni, joskus jouduin ahtautumaan hieman liian pieneen hameeseen (esiintymisasut lainattiin), ja joskus satoi vettä kaatamalla. Edes se ei haitannut matseissa tahtia. Kerran muistan olleeni vaahteramalja-ottelussa hyytävässä alkusyksyn rankkasateessa, mutta hymy ei silti juuri hyytynyt, sillä peli meni hyvin, ja lopulta voitimme vaahteramaljan. Sitä tunnetta en unohda ikinä!
Muistan myös elävästi vuoden 1999, ja urheilutapahtuma Rytmikympin Eläintarhassa, jossa meillä oli esiintyminen. Ohjelma televisioitiin, mutta minua ei jännittänyt ollenkaan, olin vain innostunut. Adrenaliini virtasi, olin hyvällä tuulella. Ilmakin oli hyvä. Kaunis, kuuma toukokuun päivä. Treenasimme pitkään ennen esiintymistämme, päivä oli pitkä, mutta minua ei väsyttänyt, energiaa riitti. Odotin vain esiintymään pääsyä, ja se meni lopulta hienosti. Kotona katsoin televisiosta (ylpeänä) esiintymisemme, ja löysin sieltä itsenikin nätisti hymyilemässä, tukka kauniilla ponnarilla. En voi kuin todeta, että hiukset ja meikit näyttivät hyvältä, vaikka itse sanonkin. Hymykin pysyi kasvoilla, onneksi. Se oli tärkeää. Meille oli paljon korostettu, että jokaisessa esiintymisessä tuli kokoajan hymyillä niin, että hampaat näkyivät. Matseissa se oli hieman vaikeaa, sillä harva pystyy hymyilemään taukoamatta kaksi-kolme tuntia, mutta minä uskon päässeeni aika lähelle. Olen päättäväinen luonne, ja yleensä kun päätän tehdä jotakin, sen myös teen.
Oltuani Roosterseissa noin kolme vuotta, aloitin toisenkin tanssiharrastuksen. Se oli seurakunnan järjestämä tanssiryhmä. Olin nuorena paljon mukana seurakunnan toiminnassa, ja lähdin mukaan tähänkin, kun minua siihen pyydettiin. Ryhmässä opeteltiin eri tanssilajien alkeita mm. irlantilaista tanssia, modernia ja jazztanssia. Teimme myös irkkutanssiesityksen läheisillemme. Tämä ryhmä kuitenkin lopetti muutaman vuoden sisällä, jolloin olin taas pelkästään cheerleader.
Muutaman vuoden kuluttua cheerleadingin lopetettuani, (kun en aikuisena jaksanut lajiin mukaan tulleita akrobatiatreenejä,) aloin käydä Motivuksessa bailatino-ja salsatunneilla. Molemmat ovat kivoja, mutta bailatino on erityisesti mieleeni, sillä se on niin monipuolinen tunti. Tunti sisältää erilaisia latinotansseja, kuten sambaa, rumbaa ja cha cha:ta. Lisäksi mukana oli jive. Kaikki nuo tanssit ovat todella ihania! Rumbaa rakastan sen naisellisen ja sensuellin liikekielen ansiosta. Samba vetoaa minuun rytmillään, ja hauskoilla, karnevaalimaisilla askelilla. Cha cha:ssa taas on kauniit keinuvat vartalon liikkeet. Jive onkin sitten ihan erilaista, mutta mukavan vauhdikasta ja letkeää menoa. Siinä saa kunnolla hien pintaan. Näidenkin tanssien tunnelmaa kaipaan toisinaan. Olisin varmaan jatkanut tunneilla käyntiä, jos siellä olisi päässyt esiintymään. Esiintymisvietti sai yliotteen minusta. Kaipasin taas sitä jännittävää tunnetta, kun adrenaliini virtaa suonissa, suoritustasi odottaessasi. Paloin halusta päästä näyttämään taitojani muille.
Löysin sitten netistä aikuisten cheertanssiryhmän, jonka riveihin liityin. Tunsin tosin aluksi itseni jengipetturiksi, vaihtaessani kukonpojista sinivalkoiseen, vastustajajoukkueeseen. Ryhmä ja harjoitusaika oli kuitenkin minulle juuri sopiva, sekä hintataso. Siksi lähdin mukaan. Liikekieli oli minulle melko uudenlainen, ja olin hieman hukassa muiden kokeneiden seassa. Ihan mukavaa tunneilla silti oli. Työtilanteeni oli kuitenkin välillä niin huono, että taloudellisista syistä olin pitkään poissa treeneistä. Kun sitten palasin takaisin, kuulin ryhmän hajonneen. Aktiivitytöt olivat päättäneet lähteä kilpailemaan showtanssin SM-kisoihin, ja pelkästään harrastuspohjalla mukana olleet olivat jääneet pois. En itsekään ollut kilpailukunnossa, vaikka olisin halunnut mukaan kisoihin. Minulla oli kuitenkin aivan liian vähän lajikokemusta. Tekniikkani oli todella kehnoa, joten minun oli luovuttava ajatuksesta, vaikka se silloin harmitti paljon. Tytöt saivat kilpailuista hienosti hopeaa!
Sain uuden kipinän kilpailuita seurattuani, ja aloin taas etsiä itselleni uutta seuraa. Tällä kertaa etsin tosissani esiintyvää ryhmää, enkä tahtonut millään löytää itselleni sopivaa. Tanssikouluissa tietysti oli vaikka minkälaisia tunteja, mutta niihin minulla ei ollut varaa. Lopulta löysin nykyisen seurani netistä, jonka löydettyäni en ole enää harmitellut, etten päässyt entisen seurani kanssa kilpailuihin, ja jouduin jättämään ryhmän. Ensin tosin pelkäsin, ryhmän vanhimmat jäsenet nähtyäni (n.60-70v.), että kyseessä olisi jotakin kevyttä, varttuneemmalle väellekin sopivaa jumppaa, mutta ei ollenkaan. Teemme ensinnäkin kahden tasoista koreografiaa: helpompaa ja vaikeampaa, ja helpossakin on yleensä ihan sopivasti haastetta, ainakin tällaiselle vain vähän voimistelulliseen, ja baletilliseen liikekieleen tutustuneelle. Siis jos todella pyrkii tekemään liikkeet täysin oikein. Sitten jos haluan lisähaastetta, niin voin sitä vaikempaakin koreografiaa toisinaan kokeilla. Esitysohjelmissa meidät on sitten selkeästi jaettu kahtia. Lajista haasteellista tekee myös eläytyminen. Ainahan sitä jollain lailla eläytyy tunnelmaan tanssiessaan, mutta näkyykö se hyvin kasvoista, en tiedä. Varsinkin esiintyessä juuri eläytyminen on todella tärkeää. Valmentajamme aina korostaa sitä, kuinka pelkkä liikkeiden tekninen suorittaminen ei näytä miltään. Se on kyllä totta. Eron huomaa selvästi, kun katsoo hänen malliesimerkkejään. Läsnäolo vasta saa liikkeen heräämään eloon, ja kertomaan tarinaansa. Enää ei pelkkä ”virne” naamalla riitä. Jos se oli cheerleadingissä vaikeaa, niin tämä on vielä vaikeampaa. Hymyyn suun voi kyllä kääntää vaikka väkisin, mutta eri tunnetilojen ilmentäminen on paljon haastavampaa. Jokatapauksessa niin hienoja hetkiä on kyllä tuon ryhmän kanssa koettu, kuten se Lahden reissu, ja siitä vuotta aikaisemmin ollut kevätnäytös, joka oli pitkästä aikaa ensimmäinen kertani lavalla. Jännitin näytöstä ihmeen paljon, ehkä juuri siksi, että tauko esiintymisessä tosiaan oli pitkä. Esitys ja tarina oli kyllä hieno. Se oli eräänlainen nuoren naisen selviytymistarina. Laittaisin linkin näytöksestä tänne, mutta se on yksityinen video, eikä sitä saa jakaa ulkopuolisille. Harmi! Meillä oli myös tosi kivaa näytöksen jälkeisessä saunaillassa Rastilassa. Ilma oli mahtava! Uimaankin pystyi menemään, vaikka oli vasta toukokuun loppu. Tietysti vesi oli kylmää, ja suuri osa meistä pysyikin poissa vedestä, mutta minä nyt olin tottunut uimaan kylmemmässäkin vedessä. Valmentaja kyllä ”haukkui hulluksi”. Se oli hieno päivä! Tällainen (tanssi)matka on siis jo kuljettu, ja tähän tultu. Jatkoa odotellessa, katselkaa vaikka seuraavia videoita…
Tämä siitä seuraa, kun cheerleading on liian teknistä:
Tässä vuoden 2011 showtanssin SM-kultamitalistit (jossa siis mun silloinen ryhmä sai hopeaa). Hieno esitys! Laittaisin omankin ryhmäni esityksen tähän, mutta sitä ei netistä löytynyt.
Tässä vähän vanhempaa, erilaisempaa cheerleadingiä jenkkityyliin. Hauskan näköistä!
English: Collegiate
cheerleaders perform a high splits pyramid during a college football
game. UF Cheerleaders performing. (Photo credit: Wikipedia)
Ylimmässä pyramidikuvassa olen tukemassa puolivälissä seisovaa tyttöä jaloista. Matsikuva noin vuodelta 1999.
Tuossa kolmen hengen stuntti kuvassa olen minä keskellä, eli ylhäällä. Nousin tosta vielä yhdelle jalalle seisomaan, ”hurjaa” sen ajan menoa…Tämä kuva taisi olla samasta matsista kuin edellinen.
Alimmassa matsikuvassa olen eturivissä oikealla (seisomassa).
Tanssitytön blogi 