KARKKITAIVAS (ja muita elämän pieniä iloja)

Muistaako joku vielä vanhan irtokarkkimyynnin kioskeilla, kun asiakas valitsi kassalla mitä karkkeja halusi, ja myyjä pussitti ne? Minä muistan lapsuudestani tuon ajan. Kavereiden kanssa mentiin innoissaan aina muutamalla markalla ostamaan karkkeja. Myyjälle sitten sanottiin karkkipurkin numero, tai karkin nimi, jota halusi. Yhtä karkkia kohden meni yleensä markka. Viidellä markalla kouraansa sai jo hyvän pussin karkkia (paljonkohan vastaava pussi nykyään maksaisi, varmaan kaksi euroa, eli 12mk). Se oli onnellinen hetki. Merkkareita, noitapillejä, sieniä, tutteja ja suolakaloja mutustellessa maailma muuttui heti valoisammaksi. Noin yksinkertaisilla asioilla sitä sai silloin iloa elämään. Ei tarvittu mitään järisyttävää. Jo pelkkä äidin hymy aamulla sai itsellekin hymyn huulille, tai välituntikellojen soitto oppitunnin päätteeksi.

Energiaakin riitti vaikka muille jakaa. Nykyään mietin usein, mistä löysin sitä niin paljon, että jaksoin aina jumpata, ja tehdä kärrynpyöriä, käsinseisontoja, ja ilmakuperkeikkoja sohvalle (josta isä ei oikein pitänyt, koska sohvahan siinä kärsi. Onneksi äiti ei niin torunut siitä). Kisahallissakin käytiin yhteen aikaan kaverin kanssa, ja kaveri vähän opetti mua, kun oli joskus pienenä vähän aikaa käynyt telinevoimistelussa. Opin aika paljon kaikenlaista, etenkin trampoliinilla opin vaikka mitä, kun siinä sai helposti vauhtia. Opin jopa melkein voltinkin…Ihania aikoja olivat nuo, vaikka kaikenlaista touhutessa sattuikin. Kerran lensin trampoliinilta niska edellä alas tyynymonttuun volttihypystä. Tyynyt kuitenkin pehmensivät laskua, eikä pahemmin käynyt, vaikka ahdistavaahan se oli, olla pääalaspäin tyynymeressä, eikä sieltä ollut ihan helppoa kömpiä takaisin ylös…Lisäksi minulla on yhä pieni arpi muistona yhdestä volttihypystä. Silloinkin kuitenkin vältyin onneksi pahemmalta onnettomuudelta…

Nyt on moni asia toisin. Ei ole enää energiaa, kuten lapsena. Ei huvita enää kärrynpyörät tai käsinseisonnat, vaikka muuten pidänkin voimistelusta. Ei ole enää palveltua irtokarkkimyyntiä, kuten ei juuri muutakaan palvelua. Ei ole enää hyviä pastirol-pastilleja, eikä herkullista hampurilaisjäätelöä…Merkkarit sentään tulivat takaisin. Tuo ihana lapsuuden tuttu maku, jota syödessä tuntuu palaavan ajassa vuosia taaksepäin. Ne maistuvat edelleen yhtä hyvälle, ja niihin tulee edelleen himo. Niitä syödessä voi yhä tuntea palan lapsuutta.

Televisiomainokset ovat ihan parhaita ajankuvia, katsokaa vaikka tästä.



Jotkut muutokset ovat hyviä, kuten se, ettei kukaan käytä enää tuollaisia laseja…


Ihan paras tossa viimeisessä videossa: ”tuleeks tää munalla?”

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s