UNELMAELÄMÄ

”Jos mä oon oikee, miks kadulla mun läpi kävellään. Jos oon oikee, miks en muista omaa nimeänikään enää…”

Ohitan joka päivä työmatkalla lapsuuden kotini. Joka päivä voin nähdä itseni sieluni silmin tuona pienenä (tai joskus vähän isompanakin) koulutyttönä, reppu selässä, menossa läheiseen kouluun, tai tulossa sieltä. Voin nähdä itseni tuona arkana, hiljaisena tyttönä, ja tuntea ne tunteet, joita tunsin silloin. Miten paljon olenkaan muuttunut. Miten paljon aikaa onkaan kulunut. Hiljattain, eräänä päivänä, kun taas kuljin noiden, minulle rakkaiden kulmien ohi, sen kaiken ajattelu pysäytti minut harvinaisen voimakkaasti. Sai minut muistamaan kaiken niin elävästi. Se oli melkein käsinkosketeltavaa. Se oli kuin aikamatka menneeseen. Nuo kulmat herättävät vanhat muistot mieleeni, sillä kaikki siellä on muuten aivan kuten ennen, aivan kuten noin 20-25v.sitten. Liiketilat ovat toki vaihdelleet, esimerkiksi kummankin Kopin pankin tilalla on nykyään alepa, ja entinen ”Pekan herkun” ruokakauppa on nykyään K-kauppa, mutta muuten paikalla on samat talot ja samat tiet. Samanlaiset autojonot kiitävät joka päivä ohi. Ihmiset kävelevät kaduilla kuka minnekin, kuten silloin. Vain minä olen muuttunut.

Koulutyttönä en odottanut ihan tällaista tulevaisuutta itselleni. Odotin jotain parempaa, tai ainakin edes vähän mielenkiintoisempaa elämää. Odotin, että saisin matkustella ympäri maailmaa, että olisin töissä jossakin mukavassa, hyvin palkatussa työssä (onko sellaista edes?!) Odotin, että olen tehnyt (sen enempää empimättä ja analysoimatta sen kannattavuutta) 2-3 lasta, mentyäni tietenkin naimisiin päälle parikymppisenä unelmieni prinssin kanssa, jonka kanssa elämä
olisi yhtä onnen auvoa. Ei se tietenkään ihan noin mennyt. Kenelläpä menisikään…

Tuo tunnemylläkkä käynnistikin minulla aikamoisen ajatusprosessin. Lapsuuden ajattelu tuo minulle lämmön tunteen, jollaista nykyisin tavoittaa vain harvoin. On niissä muistoissa luonnollisesti mukana ajan tuomaa kultaakin, sillä harvoin elämä aivan täydellistä on (paitsi ehkä ihan pienenä). Kuitenkin aloin ajatella, miksi nyt aikuisena minusta ei tunnu enää juuri koskaan aivan samalta. En tunne sitä samaa riemua, kun herään aamulla, en sitä kutkuttavaa odotusta, kuin silloin pienenä, kun mietti mitä kivaa päivä mahtaakaan tuoda tullessaan (varsinkaan tässä syksyn harmaudessa).

Olen alkanut pohtia onnellisuutta, ja sitä mikä tekee meistä onnellisia. Olen miettinyt, millä elämästä saisi laadukkaampaa, jotain muuta kuin tätä jatkuvaa suorittamista, ja oravanpyörässä pyörimistä. Keksin vastauksenkin, mutta se olisi vaatinut rahaa, ja ehkä jopa tuuriakin, tai ainakin onnenpotkuja tähänastisessa elämässäni.

”Mä kolmatta linjaa takaisin kuljen kerran, ja rahaa on, takaan sen…”

Jos voisin suunnitella elämäni haluamallani tavalla (tai voittaisin lotossa, joka on aika epätodennäköistä, koska en lottoa ;)), tietäisin mitä tehdä. Suurin unelmani olisi, että olisin menestynyt tanssija, kirjailija tai taiteilija. Lottovoittajana voisin tehdä omakustannekirjoja, ja osallistua vapaaehtoistyöhön (johon olisi aikaa, kun ei tarvitsisi tehdä oikeita töitä.) Osan rahoistani antaisin hyväntekeväisyyteen, oli ne millätavalla tahansa tulleita. Saisin tehdä sitä, mistä nautin, ja voisin auttaa muita, joka tuntuisi todella hyvältä. Ostaisin tietenkin myös talon jostakin taajamasta, idylliseltä alueelta. En oikein viihdy kerrostalossa, vaikka olen niin koko ikäni asunutkin. Onhan siihen tietenkin jotenkin sopeutunut, mutta olen huomannut voivani paljon paremmin maalla. Lisäksi jos olisi oma talo, ei tarvitsisi enää ikinä miettiä: ”mitä seuraavaksi”, koska olisi turvattu koti loppuelämäksi. Sekin vähentäisi huomattavasti stressiä. Yhden asunnon ostaisin vuokraten sitä eteenpäin, ja sitten ostaisin yhden talviaika-asunnon jostakin lämpimästä, jonne muuttaisin tämän ankean syksyn, ja ehkä alkutalven ajaksi. Paitsi että joulun viettäisin siinä välissä täällä, koska jouluun kuuluu talvimaisemat, pimeys, kynttilöidenpoltto, kuuma glögi jmv. Ilman näitä joulu ei tunnu joululta. Sitäpaitsi vanhempani ovat jo siinä kunnossa, etteivät pääse oikein liikkumaan, joten minun olisi tultava tänne heidän luokseen, eikä päinvastoin. Matkustelun mainitsinkin jo yhtenä haaveena, ja sitä tulisin tekemään mahdollisimman paljon. Toki kävisin paljon myös hienoissa ravintoloissa syömässä, ja voisin ostaa kenkiä, laukkuja ja muuta kivaa silloin tällöin.

Jos saisin elää kuvaamani kaltaista elämää, (tai edes sinne päin,) olisin varmasti todella onnellinen, mutta koska elän lähes täysin päinvastaista elämää, en voi aivan olla sitä, vaikka yritänkin, ja vaikka olen (masennuskausistani huolimatta) melko positiivinen ihminen pohjimmiltani. Tämän olen oivaltanut melko hiljattain. Olen oivaltanut, että rahan käyttö, ja ostaminen kuuluvat (ainakin jossain määrin) ihmisen perustarpeisiin, ja kun et voi toteuttaa perustarpeitasi, et voi olla ainakaan täysin onnellinen. En välitä niin paljon tavarasta, mutta rahalla saa paljon muutakin, kuten kokemuksia (matkat), mielihyvää ja rentoutusta (ajanviete esim.ravintola), niin ja tietenkin itsensä hemmottelua, jota pidetään myös tärkeänä. Olisi mukavaa päästä vaihteeksi kampaajallekin, tai jalka-tai kasvohoitoon. Nojaa, kaikkien pitää luopua jostakin. Olenhan sentään tavallaan melko leppoisassa työssä, vaikka palkka on pieni. Ne, jotka tienaavat hyvin, ovat usein vastuullisessa tehtävässä, ja painavat pitkää päivää (ellet sitten tosiaan ole se lottovoittaja). Itse en ole sellaiseen tehtävään halunnutkaan…Olen aina nauttinut vapaa-ajasta, vaikka tykkään tehdä töitäkin, mutta niiden pitäisi olla tasapainossa. Liikaa kumpaakaan ei ole hyvä asia. Nyt on ehkä enemmän vapaa-aikaa, mutta ei toisaalta ole pahemmin rahaa tehdä mitään vapaalla. Tasan ei käy onnen lahjat…Tarkoitukseni ei ollut kuitenkaan valittaa, vaan kuvailla unelmaelämääni, jota meistä hyvin harva koskaan täydellisesti tavoittaa. Siinä mielessä tilanteeni on hyvin tavanomainen. Minä kerroin omista unelmistani, kerro sinä nyt vuorostasi millainen olisi sinun unelmaelämäsi?

”…Toivottavasti et tykkää pahaa. Nyt en pystynyt lähettämään rahaa, mutta älä huolehdi, äläkä valvo, rahat on loppu mutta rahat on loppu mutta, myydään Volvo…”

Tosta ensimmäisestä kappaleesta täytyy mainita, että sen tunnelma sopii tiettyihin hetkiin. Kun olet oikein uupunut, monen yön univelat takana, zombiena, etkä ole enää varma, oletko täällä oikeasti vai et, on sellainen selittämätön epätodellinen olo. Niihin hetkiin tuo biisi sopii loistavasti!