Näin toissayönä mielenkiintoista unta, jossa olin ulkona avomieheni kanssa. Ilma oli kaunis, ja kävelimme kadulla sylikkäin, kuin vastarakastuneet. Mieheni kertoi naisesta, joka oli katsellut häntä, ja ollut minusta mustasukkainen. Olin todella ylpeä komeasta miehestäni, ja halusin koko maailman saavan tietää, että hän kuuluu minulle. Pysähdyimme erään ravintolan eteen, jonne olimme ilmeisesti menossa syömään. Odotin yhteistä illallista, kuin pieni lapsi karkkipäivää. Yhtäkkiä mies polvistui eteeni, ja kosi minua. Olin pakahtua onnesta, ja aikeissa vastata myöntävästi, mutta sitten heräsin.
Mielenkiintoisinta unesta tekee etenkin se, että avomieheni kosi minua jo vuosia sitten, vaikka emme olekaan (lähinnä taloudellisista syistä) menneet naimisiin. Olemme kuitenkin kihloissa. Aivan kuin olisin palannut ajassa taaksepäin. Tunne unessa oli juuri sellainen hullaantunut kuin suhteen alussa. Juuri sellainen kuin se on ennen sitä, kun puhtaus katoaa, ja kumpikin todella paljastuu toiselle. Kun toisesta (ja ehkä jopa itsestäänkin) alkaa löytää ärsyttäviä piirteitä. Ennen sitä kun arjen haasteet muuttavat kaiken…Luultavasti muistelin mielessäni noita suhteen alun aikoja, joka sai ne palaamaan uneeni. Unen myötä aloin kaipaamaan tuota aikaa oikeastikin. Olisi mukavaa palata siihen, kun välillämme ei vielä ollut mitään säröjä. Siihen kun toinen oli kuin vasta avattu kirja, jota teki mieli kokoajan lukea. Saada tietää enemmän. Selvittää tarina. Tarinamme on edennyt jo pitkälle. Joskus on näyttänyt siltä, että se olisi tullut tiensä päähän, mutta se jatkuu edelleen…
Niin jännittävää aikaa kuin tarinan aloitus olikin, se jännitys ei koskaan voi olla ikuista. Jännitys katoaa aina, mutta tarinan varrella voi silti olla mielenkiintoisia käänteitä. Tarinaa voi muokata haluamaansa suuntaan. Emme voi palata alkuun takaisin, mutta emme myöskään halua lopettaa kirjaa kesken. Olemme liian uteliaita katsomaan tarinan loppuun asti. Olemme kasvaneet kiinni tarinaamme.
Tanssitytön blogi 