Kuulin juuri, että lapsuuteni leikkikaverista tuli isä. Siis siitä pojasta, jonka isosisko oli parhaita ystäviäni monen vuoden ajan, ja joka leikki kanssamme vielä ”hetki sitten” maalla mm. barbeilla, vaikka poika olikin. Mitä ilmeisimmin siskolta opittua…Monissa muissakin leikeissä hän oli mukana, kuten kummitusjunaleikissä, jossa työnsimme toisiamme vuorotellen mökkitietä pitkin mahdollisimman lujaa minun vanhoissa rattaissa, ja veimme ojan lähettyville, mäkien reunoille poikittain ymv. jotta kokemus tuntuisi hurjalta. Minun leluhämähäkkini asetettiin myös usein tien varteen, tai sitten joku meistä seisoi ”ajoreitillä” heiluttelemassa sitä. Kerran muistan pudonneeni rattaiden kyydistä, kun juuri tämä nyt isäksi tullut poika työnsi minua mäen reunan yli, ja kesken matkan hänen otteensa irtosi, joten minä putosin kylki edellä maahan. Onneksi kuitenkaan pahemmin ei sattunut, eikä sattunut muissakaan leikeissä, vaikka ne olivat monet aika vauhdikkaita, kuten lapsilla yleensä (leikeistä lisää artikkelissa: ”lapsuusmuistoja”). Oli aina haikeaa palata maalta kaupunkiin, kun täällä minulla ei ollut niin paljon ystäviä, eikä sellaisia leikkejäkään voinut kaupungissa leikkiä.
Tämä poika pysyi uskollisesti ystävänäni ihan aikuisuuden kynnykselle asti, jolloin mahdollisuudet tapaamisiin pienenivät, kun elämä vei eri suuntiin. Isosiskon kyllästyessä seuraani, (olin kai liian kiltti tyttö), hän kävi edelleen minua tapaamassa aina, kun vain olimme perheeni kanssa mökillä. Olin toki vanhempi, ja ehkä siloin jo hieman eri vaiheessa, mutta kyllä hänen vierailunsa silti aina lämmittivät mieltä.
Tuntuu omituiselta, että nyt tuo pieni poika, on hänkin jo kolmekymppinen, ja itse pienen pojan isä. Hänen vanhempansakin pääsivät nyt kokemaan isovanhemmuuden ihmeen, jota omat vanhempani ovat varmasti jo tovin odotelleet. Olen jokatapauksessa hyvin onnellinen koko perheen puolesta! Emme ole ystäväni kanssa edes vuosiin tavanneet toisiamme. Toivottavasti joskus vielä kohtaamme.
Tanssitytön blogi 