KOTIIN PALUU

Euroviisujen tuoksinassa olen näköjään unohtanut julkaista erään keskeneräisen artikkelini avustettavani kotiin paluusta…Noin kuukausi sitten hän siis pääsi kotiin, ja vaikutti hetken aikaa hieman pirteämmältä, joskin jalat olivat sairaalassa maatessa heikentyneet. Viime päivät hän on taas ollut heikompi ja väsyneempi, ja ainakin tänään vatsa oli sekaisin, (Olisikohan joku pöpö?) Yölliset valvomisetkin ovat pitkään häirinneet A:n jaksamista. Jalat kuitenkin tuntuisivat kantavan päivä päivältä paremmin, pitkälti sitkeän venyttelyn ansiosta.

Lisäksi on hienoa, että halvaantuneen käden iso, pitkään vaivannut haava saatiin sairaalassa kuntoon, ja sitä kautta tulehdusarvot alas!

A:n huonekin siivottiin ennen hänen kotiin paluutaan, ja se on nyt hienompi kuin vuosikausiin. Hienompi kuin kertaakaan minun avustusaikanani. Huone näyttää paljon avarammalta ja kodikkaammalta. Siellä viihtyy nyt huomattavasti paremmin!

Olemme siis palanneet ”normaaliin” arkeen, (tai niin normaaliin, kuin se tällä hetkellä on mahdollista, ottaen huomioon A:n fyysisen heikkouden ja väsymyksen)…mutta eräs asia minua on mietityttänyt jo jonkin aikaa: minulla on taipumusta ylianalysoida asioita…kaikessa…Kuten esimerkiksi sellaista asiaa, että kuinka paljon puhetta on sopivasti avustettavani kanssa. Joskus kun asioilla on tapana laajeta, ja jostain pienestä asiasta voi kasvaa pitkäkin juttu. Kun kuitenkin tiedän, miten helposti avustettavani väsyy nykyisin, eikä kykene kuuntelemaan kovin pitkiä selostuksia, olen välillä vaikean tilanteen edessä. Kannattaako jatkaa juttua, vai jättää osa kertomatta, josta taas saattaa seurata kovin tyhjentävä asioiden ilmaisu. Yleensä päädyn jälkimmäiseen, ainakin silloin, kun huomaan, ettei avustettavani pysy enää kärryillä, tai jaksa keskittyä. Kuitenkaan ihan hiljaakaan en osaa työskennellä. Olisihan se hassua olla vain vaitonaisena toisen vierellä, ja pelkästään suorittaa ne tehtävät, jotka pitää. Näin kylläkin jotkut hoitajat näyttävät toimivan. Kuitenkin haluaisin vähintään saada avustettavani ymmärtämään, mitä olen hänelle tekemässä (lähikontaktitilanteissa, kuten ruokailu, fysioterapia, asennon korjaus jne…) Näitä tilanteita on päivän mittaan paljon. Sen lisäksi on monia käytännön asioita, joista olisi hyvä keskustella. Ongelma vain on juuri siinä, ettei hän jaksa enää keskittyä asioihin kuten ennen. Olen yrittänyt hidastaa tahtiani, ja jopa puhettani. Liian nopean puheen perässä hän ei ainakaan pysyisi (en tahdo enää itsekään yhtä nopeaa tahtia jaksaa kuin nuorempana). Kuitenkin tietyt asiat on hyvä käydä läpi, ja niitä asioita on hänelle päivässä selvästi vähän liikaa. Tästä on syntynyt minulle pienoinen, pääni sisäinen ongelma (siis varmasti päässäni suurentelen asiaa, mutta se vaivaa minua). Usein nykyisin avustettavani sanoo minulle: ”Älä puhu kokoajan” tai muuta vastaavaa. Kuitenkin olen siellä häntä varten, ja tarkoitus on olla hänen kanssaan,  ja tehdä hänen kanssaan asioita. Ihan mykkänä en haluaisi, enkä edes käytännössä voi olla. Toki tämä vaihtelee paljon A:n vireyden mukaan. On kuitenkin usein päiviä, kun hän ei jaksaisi kauheasti mitään ylimääräistä. Noin korkeassa iässä onkin luonnollista väsyä herkemmin, jos ympärillä tapahtuu paljon asioita, ja siellähän niitä aikalailla tapahtuu. (Käyhän siellä mm.hoitajatkin kaksi kertaa päivässä minun lisäkseni. Sitten on hänen poikansa, ja A:lle rakas, vaikkakin melko villi koira.) En varmaan itsekään jaksa kahdeksankymppisenä paljon mitään (jos olen edes elossa), kun nyt jo alkaa vähän vauhti hidastua. Mietin tätä varmasti ihan liikaa, mutta kun törmään näihin tilanteisiin päivittäin, ja olen se pohtiva, (tietyllä tapaa) täydellisyyteen pyrkivä ihminen, niin tuo häiritsee. Ehkä pitäisi muotoilla se niin, että haluaisin päästä mahdollisimman lähelle täydellisyyttä, koska tiedän, että täysin täydellinen ei voi olla. Tavallaan on hyvä, että pyrin siihen, koska silloinhan en varmasti voi aivan metsään mennä…

Kunpa A pysyisi terveenä (siis erossa pöpöistä), ja saisi unirytmit kuntoon, hänen kanssaan olisi mielekkäämpää ja helpompaa työskennellä.
Koirakin on ollut selvästi tyytyväinen, kun olemme A:n kanssa palanneet takaisin. Yhtenä päivänä töihin paluuni jälkeen se taisi pelästyä kotiin lähtiessäni, että jätän sen taas pidemmäksi aikaa, koska tämä hyppäsi syliini, ja halasi tassuillaan, vikisten samalla surkeasti. Nyt se on taas tottunut paikalla olooni, ja kerjää kylläkin huomiota entiseen tapaansa, (eli paljon). Yritän antaa sitä sille aina mahdollisuuksien mukaan, mutta niin paljon en sitä koskaan ehdi kuin haluaisin. On kuitenkin keskityttävä avustettavaani.

Poisnukkunutta äitiäänkin A on viime aikoina kaipaillut. ”Voi kun mummi olis täällä”, hän eräänäkin päivänä yhtäkkiä tokaisi kesken jalkajumpan. Siihen minä sitten, että: ”Voi kun munkin mummi olis täällä”. Niin, voi kun olisi, mutta ei ole ollut melko tarkkaan tasan kahteenkymmeneen vuoteen. Ennen kuolemaansakin hän oli monta vuotta sairaalassa, joten olen melkein jo unohtanut miten mukavaa minulla oli lapsena mummin kanssa, mutta aina toisinaan ne hetket palautuvat mieleeni…

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s