Luin aamulla lehdestä, että ultra rikkaiden määrä on kasvanut. Enemmän kuitenkin kiinnostaisi tietää, kuinka paljon ultraköyhien määrä on kasvanut. Heitä on monta kertaa enemmän, enkä käsitä miksi heidän puoliaan ei pidetä tarpeeksi. On todella pelottava ajatus, että luokkaerot taas kasvavat. Palaammeko takaisin jonnekin muinaisiin aikoihin, jossa varattomalla ei ollut mitään? Miten ihmeessä annoimme tämän tapahtua? Miten nykyajan järjellä varustetut ihmiset saattavat päästää tämän tapahtumaan. Emme taida sittenkään olla kehittyneet kovin paljon. Sen kertoo jo pelkästään ihmisten itsekkyys, joka tässä juuri heijastuu. Kun pääsee vallankahvaan kiinni, ja itsellä on kaikki hyvin, lakkaa se aito muista välittäminen. Ei kiinnosta, onko toisella ruokaa, kunhan itse kylpee rikkauksissa. Miten noin julma itsekkyys elää selvästi niin vahvasti yhä monissa ihmisissä? Porvarit tietenkin yrittävät selitellä kaiken aina omaksi edukseen, siksi on myös typerää, että he ovat saaneet niin vahvan ja sokean kannattajajoukon taakseen. Heistä suuri osa äänestämällä näitä oman edun tavoittelijoita, puree omaa kättään. Suomessa ei ole ollut (ainakaan tähän asti) paljon niin rakkaita, että oikeistoa kannattaisi päästää ikinä niskan päälle. Sen virheen me olemme nyt itse tehneet, ja kärsimme siitä rankimman kautta.
Alunperin tulin kuitenkin kirjoittamaan aivan toisesta aiheesta, joten mennään itse asiaan. Meillä oli hieno harjoitus eilisissä treeneissä, jonka aiheena oli ”kohtaaminen”. Tämä harjoitus oli todella voimauttava ja pysäyttävä kokemus. Se antoi minulle perspektiiviä suhteessa omaan elämääni, ja sai minut miettimään omia kohtaamisiani elämäni varrella. Sen harjoituksen avulla ymmärsin pysähtymisen merkityksen paremmin. Ymmärsin, että tarvitsen rauhaa lisää, ja että tarvitsen niitä oikeita, aitoja ihmisten välisiä kohtaamisia, etenkin työssäni, avustettavani kanssa, ja myös kotona avomieheni kanssa. Tarvitsen enemmän kuin pikaisia tervehdyksiä, enemmän kuin kiireessä tehtyjä hätäisiä arjen askareita. Tarvitsen jotain tarttumapintaa lisää. Tämän kaiken tajusin tuon lyhyen harjoituksen aikana. Se oli niin intensiivinen, ja tuo intensiivisyys tuli pitkästä katseesta parin kanssa, jota vastaan kuljettiin hitain askelin. Huomaan etsiväni tätä tarttumapintaa elämässäni, mutta ne karkaavat kiireeseen ja velvollisuuksiin. Erityisesti parisuhteen arjessa oikeat kohtaamiset katoavat herkästi, mutta jotenkin ne pitäisi kaivaa esille. Näitä harjoituksia tulemme jokatapauksessa tekemään lisää tulevissa treeneissä, ja se on hyvä. Erittäin hieno idea! Tuossa oppii olemaan läsnä hetkessä, ja välittämään tunteita yleisölle, joka on tärkeä taito tanssijalle. Tosin muillekin tuollainen harjoitus tekisi hyvää!
Sitten vielä kilpailuinfoa: seuramme pääsi tanssillisen voimistelun kilpailussa kultaluokkaan, eli parhaaseen mahdolliseen luokkaan. Kilpailimme tuossa ”vanhusten” 40+, (b) sarjassa, jossa siis oli pronssi-, hopea-, ja kultaluokat. Palkintoja ei jaettu, vaan jokainen seitsemästä joukkueesta rankattiin johonkin näistä luokista. Hieman siis erilainen jaottelu kuin noissa yleisissä (a) sarjoissa. Silti on hienoa, että joukkueemme ylsi parhaaseen sarjaan! Kyllä täytyy myös todeta, että oikea flow- tila löytyi selvästi tuossa kilpailuesityksessä. Harjoituksissa se oli hieman kateissa, mutta onneksi kilpailuun saatiin oikea lataus! Olen ylpeä meidän tyt…korjaan naisista!
Lopuksi vielä huomauttaisin, että kannattaa lukasta tuo kalenteriteksti tuossa keskellä artikkelia. Oli niin mainio ajatus, että piti ottaa kuva!
Tanssitytön blogi 