Äitienpäivä on tosiaan jälleen vietetty! Oma äitini sai kauniin -veljeni ostaman-kukkakimpun ja -minun ostamani-suloisen nallekortin. Ennen tein kortin aina itse, mutta nykyisin ei tahdo olla tarpeeksi aikaa, eikä ehkä enää niin inspiraatioitakaan, että viitsisi alkaa niitä itse tekemään. Hieno kuitenkin tämä valmiskin kortti. Yritin ottaa siitä kuvaakin, mutta siitä tuli utuinen, eikä teksti oikein näkynyt.
Teksti kuului näin: ”Elämän pienien asioiden ymmärtäminen on suurta viisautta”. Näinhän se juuri on!
Kakkua ei pöydässämme ollut, kuten ei juuri aikaisempinakaan vuosina ole ollut. Meidän äiti kun ei ole kovin perso makealle. Etenkään täytekakut eivät ole hänen mieleensä. (Siinä suhteessa eroan äidistäni paljon, sillä itse rakastan niitä). Oli meillä kuitenkin todella hyvä vaniljaviineripitko. Veljeni teki myös herkullista kirjolohikiusausta eturuoaksi. Sen kyytipojaksi tarjoiltiin valkoviiniä. Herkkuja pöydässä siis oli runsaasti. Harmi että unohdin ottaa kuvia niistä.
Veljeni soitti kokeeksi ruokahuoneen seinällä pitkään pölyttynyttä kitaraakin. Se oli edelleen vireessä, vaikka sitä ei kukaan ole varmasti vuosiin soittanutkaan. Yritin itse sitten laulaa mukana, mutta sanat olivat kateissa, ja oikeat äänialat hakusessa, joten ei ollut ihan onnistunut veto. Eipä se tahtia haitannut, kun mukavaa oli kuitenkin…
Viimeksi äitienpäiväartikkelissa pohdin elämääni ilman lapsia, toisinsanoen elämää ilman äidiksi tulemisen kokemusta, jota ei edelleenkään ole odotettavissa. Tällä kertaa päätin kirjoittaa yhteisistä piirteistä äitini kanssa. Niitä on paljon. Olemme samannäköisiä ja käyttäydymme samoin. Jos katson äitini nuoruuden kuvia, näen niissä itseni. Hymymme on aivan samanlainen, samoin vartalomallimme. Meidät erottaa lähinnä vain äidin upeammista ja tummemmista hiuksista, sekä nenämallista, jonka olen perinyt isältäni. (Siinä tein geenien suhteen juuri oikean ”valinnan”, hiuksissa taas ”valitsin” väärin). Puhetyylimmekin on aivan samanlainen. Valitsemme samoja sanoja, usein yhteisissä keskustelutilanteissa, samaan aikaankin. Välillämme tuntuisi muutenkin olevan jonkinlainen telepaattinen yhteys. Usein huomaamme ajattelevamme samoin samaan aikaan, ja myös ajattelevamme toista samalla hetkellä (joka ilmenee puhelin keskusteluissa). Toinen soittaa usein, kun toisen on juuri pitänyt soittaa…Meidän suhteen ei siis voi erehtyä. Olemme niin selvästi äiti ja tytär!
Onneksi en sekoittunut syntymäni jälkeen toisen vauvan kanssa sairaalassa, kuten oli kuulema melko lähellä käydä. Joku toinen nimittäin erehtyi vauvasta, ja oli kuljettamassa minua mukanaan huoneeseensa ruokkiakseen minut, kun äitini tuli paikalle, ja tunnisti minut omakseen. Yllättävän helposti noin voi näköjään käydä, ainakin siihen aikaan. Luulisi kuitenkin, että vauvat oli merkitty. Ehkä tuo nainen ei katsonut merkkejä. Onneksi äitini osui paikalle!
EUROVIISUISTA
Pakko vielä kommentoida eilistä semifinaalia, jossa Suomen edustaja: Sandhja esiintyi. Hän siis putosi finaalista, ja vaikka hänestä alussa niin pidinkin, täytyy silti todeta, että en oikeastaan juuri ihmettele. Ei hänen äänensä oikein pelannut, kuten olin epäillytkin. Laulu kuulosti lähinnä epävireiseltä uikutukselta. Lähes kaikki muut maat esiintyivät paremmin, ja löytyi muutama oikein kiva kappalekin. Erityisesti pidin San Marinon, Azerbaidzanin ja Itävallan kappaleista. Ainakin näin ensikuulemalta ne herättivät mielenkiintoni. Uudelleen kuultuna voisi löytyä lisääkin hyviä kappaleita. Jokatapauksessa Suomen osalta euroviisut olivat tänä vuonna tässä. Vuoden päästä toivottavasti parempi onni.
Alla vielä itselleni viisujen semifinaalista mieleen jääneet kappaleet. Näissä vaan on jotain…sanoisinko jopa taianomaista…
Tanssitytön blogi 