Nyt on sitten voimistelun suurtapahtuma: Sun Lahti-, ja samalla ensimmäinen kenttänäytökseni takana. Tunne tapahtumassa oli huikea, vaikka aloinkin olla loppumetreillä hyvin väsynyt. En oikein osannut nukkua huoneistohotellissamme (kuten en yleensäkään vieraissa paikoissa osaa), ja lisäksi treeni oli kovaa! Silti en vaihtaisi hetkeäkään pois, tapahtuma oli niin ainutlaatuinen! Kaikki se nähty vaiva, ja pitkät odottelut harjoituksissa, auringon poltteessa, oli loppuhuipennuksen arvoista! Olen ylpeä meistä ja kauniista kenttäohjelmastamme, jonka taitava valmentajamme suunnitteli. Palataanpa yhdessä hetkeksi matkatunnelmiin…
LÄHTÖPÄIVÄ TO 6.6.2013
Lähtöpäivä oli odotusta täynnä. Heräsin jo varhain aamulla (siis kymmenen jälkeen, joka todellakin -uskokaa pois- on minulle aikainen aika). Pesin pyykkiä, tyhjensin laukkuni ylimääräsestä roinasta ja paperisälästä, pakkasin edellisiltana valikoimani vaatteet laukkuuni, ja otin mukaani kaiken muun tarvittavan. Käytyäni vielä kaupassa, ja syötyäni vähän välipalaa, oli aika kulunut kuin siivillä, ja pian koitti lähtöaikani. Kyyti odotti minua ennen neljää läheisellä parkkipaikalla, josta matkasimme Lahteen, vielä kolmas tyttö seuranamme. Ajomatka sujui mukavasti toisiimme tutustuessa, ja eväitä syödessä. Eväät tulivatkin tarpeeseen, sillä seuraavan kerran sain ruokaa vasta ennen nukkumaan menoa…Katselin auton ikkunasta ihania, kesäisiä maalaismaisemia, ja tunsin pitkästä aikaa voimakkaan lämmön tunteen. Tunsin kuinka kiire ja arki karisivat mielestäni pois. Ne saivat jäädä taakse. Minä otin mukaani vain hyvää mieltä, ja matkailuintoni.
Saavuimme Lahteen viideltä päivällä, josta kaksi muuta tyttöä jatkoivat autolla toiselle hotellille. He olivat varanneet majoituksen muualta, kun tämän seurani varsinaisen majoituspaikan oli ilmoitettu olevan täynnä. Tosin sieltä oli kuitenkin myöhemmin vapautunut paikkoja. Huoneistohotellin ovella ihmettelin hetken, miksei ovi ollut auki, eikä siinä ollut käytössä olevaa summeria, kunnes näin kaksi tuttua hahmoa saapuvan kohti. He olivat seurani tyttöjä, ja yhdessä etsimme reitin pihan puolelle, jossa meidät oli tuttu nainen vastaanottamassa. Häneltä saimme kuulla olevamme kaikki kolme huonetovereita, huonejärjestyksen hieman muututtua. Lisäksi saimme häneltä tietenkin huoneemme avaimen, kisapassit, sekä hyödylliseksi osoittautuneen Sun Lahti-repun, jonka sisällä oli sadeviitta, ja tapahtumaoppaita. Tutustuttuamme kodikkaaseen huoneistoomme, (jossa oli 2h ja keittiö), valittuamme sängyt itsellemme, ja jätettyämme ylimääräiset tavarat huoneeseen, suuntasimme takaisin pihalle, jossa meillä oli kokoontuminen klo: 17.30.kulkueeseen lähtöä varten. Muutama tuttu odotteli jo meitä pihalla sinne saapuessamme. Sitten tuttuja hahmoja alkoi ilmestyä vähitellen lisää, yksi toisensa perään. Sinne saapui aina ystävällinen ja avulias ”Aija”, (joka muuten oli tuunannut esiintymisasuumme kuuluvat höyhenpannat suurimmalle osalle meistä, eli noin parillekymmenelle tytölle), vanhempi, hillitty ”Aini”, ja hiljainen ”Minna”, jota en vielä paljon tuntenut. Perässä tulivat ”Leila”, ”Maria”, sekä ”Tia”, joka tarjosi minulle kyytiä sunnuntaina takaisin Helsinkiin, sillä varauksella, että oli itse tulossa suoraan Helsinkiin. Hän ei ollut vielä varma, tulisiko Helsinkiin, vai menisikö Mäntsälään. Minut paikalle tuonut tyttö nimittäin oli luultavasti kuskaamassa sukulaisiaan sunnuntaina kotiin, joten hänen autossaan ei olisi silloin tilaa. Tarvitsin siis varasuunnitelman. Vielä vaalea, pienikokoinen tyttö, seuramme toinen ex-cheerleader (minun lisäkseni) saapui paikalle, ja hänen perässään tumma, kaunis ”Anu”, jonka hiuksia ihailin suunnattomasti. Sitten olimme kaikki paikalla, ja valmiina lähtemään kulkueeseen kuumassa, suorastaan paahtavassa kesäsäässä. Sää oli kyllä hieno, mutta ainoa harmi siinä oli, että seuramme asut, joita meidän tuli kulkueessa käyttää, olivat aika kuumat, siitäkin huolimatta, että pidimme takkeja, osa vyötäröllä, osa harteilla. Takin alle jäävä asu oli musta, eli värinä kaikista huonoin mahdollinen, kuumalla ilmalla. Kovin paljon ei auttanut sekään, että paita oli lyhythihainen..kävelimme yhdessä kulkueen aloituspaikalle, jossa sitten vain odoteltiin ja odoteltiin ja odoteltiin…Jokaisella seuralla oli oma kyltti kulkueessa. Meidän kyltti ei meinannut millään löytyä, mutta lopulta meidän toimelias ex-cheerleader toi sen meille, ja tunnelma kohosi. Hauskinta oli, kun kulkueessa seistessämme, lähtöä odotellessa, edelliskevään näytöksemme, viimeinen kappale: Kaija Koon ”Vapaa”, lähti soimaan. Me kaikki aloimme tanssia näytöstanssiamme, ja muut kulkueessa katselivat, että mitäs me nyt oikein tanssimme. Viimeinkin, ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkeen, lähdimme liikkeelle. Kuljimme noin 2km lenkin Lahden keskustassa. Ihmisiä oli paljon kaduilla, ja he nostattivat tunnelmaa hymyillen, vikuttaen ja kannustaen. Olo oli melkein kuin sambakulkueessa, sillä takanamme, kulkueessa soitettiin sambatyylistä musiikkia. Minäkin sitten kuljin samba-askelin suuren osan matkasta. Kehitimme myös oman kannustushuutomme, ja olo oli kuin cheerleadingaikoina…Hieno kokemus tuo kulkue!
Kulkueen päätteeksi saavuimme Stadionille, jossa alkoivat avajaiset. Näin myös ensimmäistä kertaa elämässäni Lahden mäkimontun livenä. Se oli aika hurja näky! Vaatii kyllä todellista rohkeutta, että pystyy hyppäämään noin korkealta… Avajaisissa oli paljon erilaisia voimisteluesityksiä, ja yksi hieno kuviouinti esityskin. Ohjelma tuntui jatkuvan pitkään, ja minulla oli jo todella kova nälkä. Vesipullon vesikin oli loppunut ajat sitten. Huonetovereideni kanssa päätettiin lähteä kesken avajaisten pois, jotta ehtisimme käydä kaupassa ostamassa iltapalaa. Kävelimme sitten Stadionilta s-markettiin, ja sieltä jatkoimme idylliseen kerrostalohotelliimme, jossa teimme iltapalaa, kävimme suihkussa, ja menimme nukkumaan. Tosin minulle ei uni oikein tullut. Pyöriskelin pitkään sängyssä, ja kuuntelin liikenteen hälyä avonaisesta ikkunasta (pidimme sen auki kuumuuden takia). Lopulta nukahdin joksikin aikaa, mutta heräilin kuitenkin pitkin yötä, ja olin hereillä jo ennen kello seitsemän herätystä.
Torstain kuvia.
Avajaiskulkue matkalla. Lahden vaikuttava
mäkimonttu.
PE 7.6.2013
Nousin siis ylös seitsemältä, ”valkean linnun” ensimmäisiä aamutreenejä varten, jotka alkoivat klo:9.00. mutta meidän tuli olla paikalla esiintymisasussa jo hyvissä ajoin ennen yhdeksää. Aamu lähti mukavasti käyntiin puurolla, (leivällä) ja kahvilla, joka virkisti aika hyvin huonosti nukutun yön jälkeen, niinkuin teki myös viileä aamusuihku. Saamallemme repulle tuli heti käyttöä, sillä sinne pakkasin harjoitusvaatteet, eväät ja aurinkorasvan, joka myös tuli todella tarpeeseen, ja jota kului paljon. Löysin muuten rasvani Lidlistä todella halvalla juuri ennen matkaa. Hinta oli vain 2,50€. (SK20). Kertoimia olisi voinut olla enemmänkin, (sk30 oli loppu), mutta kyllähän tuokin vältti…Olimme lähdössä kävelemään stadionille huonetovereideni kanssa, kun törmäsimme ovella taas tuttuihin: ”Aijaan”, ja ”Minnaan”. He olivat aikeissa mennä treenipaikalle bussilla, joka kuulema kulki aivan vierestä. Niinpä mekin jäimme odottamaan bussia nro3, vaikka kävellenkään ei paikalle olisi ollut kovin pitkä matka. Saimme ohjeita sijainnista mukavalta paikalliselta, bussissa istuneelta naiselta. Odotin treenejä innolla, vaikka siinä kuumuudessa ei pitkähihaista esiintymisasua olisi tehnyt mieli laittaa päälle. Esiintyjien paljous hämmästytti minut, ja olimme ensin kaverini: ”Annikan” kanssa hukassa, etsiessämme aloituspaikkojamme kentältä. Yhtäkään tuttua naamaakaan ei meinannut tuhannen naisen joukosta löytyä, jonka avulla olisi osannut suunnistaa. Lopulta ”Annika” löysi tuttuja, ja haimme omat paikkamme heidän avullaan. Ei se siltikään ihan vaivattomasti sujunut. Oli ne paikat vähän hakusessa, vaikka ne olikin kerran kevään yhteisharjoituksissa käyty läpi, ja vaikka meillä oli kirjain-ja numerokoordinaatit apunamme. En vain (myönnetään) ihan tarkkaan muistanut omaa koordinaattiani, vaikka se olisi pitänyt painaa mieleen. Tiesin kuitenkin keiden kahden välissä minun kuului olla. Ensimmäisessä jonokuviossamme emme tuntuneet ensin mahtuvan kaikki paikoillemme, mutta sitten selvisi, että yhdestä paikkamerkkivälistä puuttui henkilö, eli seisoimme siis liian väljästi. Jonohan muodostui siten, että jokatoinen seisoi paikkamerkillä, jokatoinen välissä. Kun paikat vihdoin löytyivät, kaikki alkoi sujua, ja saatoimme keskittyä olennaiseen, eli itse ohjelman harjoitteluun. Loppukuviossa huomasin, että kentällä yksi tyttö tanssi pieni vauva sylissään. Mietin, että toivottavasti kukaan ei vahingossa tönäise tungoksessa pikkuista. Siellä tuhannen naisen rykelmässä törmäyksiä nimittäin tapahtui helposti, etenkin lopun tiiviiseen joutsenkuvioon menossa. Ainakin esiintyminen alkoi tällä lapsella hyvin pienestä. Oli kuitenkin joku, jolla se alkoi vielä pienemmästä, nimittäin äitinsä mahasta. Pienen tauon aikana tapasin kolmatta lastaan odottavan joukkueemme tytön, joka oli saapunut kotoaan perjantain aamutreeneihin. Hannen vatsa oli jo iso. Hän kertoi olevansa kuudennella kuullla, ja että syyskuussa oli laskettu aika. Minä ihmettelin, miten noin isolla vatsalla jaksoi hyppiä. Olin myös luullut, ettei sellainen ole vauvalle hyväksi enää tuossa vaiheessa, mutta hän osoitti luuloni vääriksi. Kaikkea, mikä ei itsestä tuntunut pahalta, sai tehdä. Jos siis jaksoi hyppiä (tuossa kuumuudessa) ison vatsansa kanssa, se oli sallittua.
”Valkean linnun” jälkeen alkoi suoraan finaalin ”Earth Moves”-ohjelman harjoitukset, jossa olin myös mukana. Tämän ohjelman harjoitusten välissä oli 1,5h tauko, (tauot oli porrastetusti eri rooleilla), jonka aikana kävin joukkuetoverini: ”Reetan” kanssa syömässä hyvässä, läheisessä pizza/kebabpaikassa, jonka kebab oli todella herkullista! Leipä oli rapeaa, ja kastike maukasta, nam! Syönnin lomassa tuskailimme finaaliohjelman loppuosion kuvion sujumattomuutta. Finaalin loppuosio, ainakin meidän pilvikuviossamme, oli täysi kaaos! Siirto viimeiseen kuvioon oli todella nopea, eikä meillä ollut kuviossa määrättyjä paikkoja, joka teki siirtymisestä vielä haastavampaa. Jokainen haahuili sinne tänne, miten sattuu, ja kun lopulta pääsi asettumaan johonkin sopivaan kohtaan, oli ohjelma jo melkein loppu, ja osa liikkeistä jäi tekemättä paikkaa hakiessa. ”Reeta” jopa sanoi harkitsevansa, ettei tulisikaan mukaan koko näytökseen. Hän kysyi, oliko ajatus käynyt minun mielessäni. Ei oikeastaan, ei se käynyt kertaakaan mielessäni, koska minulla oli tapana ajatella, että: ”joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön!” Meni syteen tai saveen, olin päättänyt tehdä parhaani, kun kerran olin mukaan ilmoittautunut! ”Valkeassa linnussakin” oli omat haasteensa, varsinkin yksi siirtyminen kuviosta toiseen, ja yksi kaanon tahtoivat mennä epätasaisesti, mutta se ohjelma meni silti huomattavasti paremmin, johtuen varmasti siitä, että sitä oli harjoiteltu paljon pidempään, meidän seurassa jopa 1,5vuotta.
Finaaliohjelman harjoituksen päätyttyä, mietin osaanko mennä yksin takaisin ”hotellille”, sillä ”Reeta” ei majoittunut siellä, vaan meni yöksi kotiin. Huonetoverini taas, kuten monet muutkin meistä kuuluivat porukkaan, joka ei osallistunut finaaliohjelmaan, mutta oli sen sijaan mukana Kalevala-näytöksessä. Juuri kun olin saanut eräältä tytöltä reittiohjeet ”hotellille”, taakseni tuli seuramme melko äänekäs tyttö: ”Nea”, joka oli aamulla saapunut Lahteen, ja oli myös matkalla ”hotellille”, eikä tiennyt miten sinne pääsee. Yhdessä lähdimme -sateiseksi aamun kirkkaudesta muuttuneessa säässä- kulkemaan kohti ”hotelliamme”, jonne oli kyllä aika suora reitti. Pistäydyimme matkan varrella myös Suomalaisessa kirjakaupassa, josta ”Nea” osti muutaman tarjouskirjan, ja sen jälkeen kävimme ruokakaupassa. Huoneessani meinasin sortua taas juomaan kahvia, johon olen nykyisessä työpaikassani koukuttautunut valmistaessani avustettavilleni kahvia. Kahvin tuoksua on vaikea vastustaa. Sitäpaitsi minua väsytti kamalasti, ja tiesin, että illalla täytyisi taas jaksaa valvoa. En kuitenkaan uskaltanut ottaa riskiä, että olo olisi käynyt liian levottomaksi, ja huonovointiseksi. Olen pyrkinyt pitämään kahviannokseni yhdessä per päivä, sillä olen hyvin kofeiiniherkkä. Liiasta kahvista tulee kummallinen olo, jota on vaikea kuvailla. Aamukahvista on silti tullut välttämätön apu arjessa jaksamiseen.
Pe-iltana (Kalevalan harjoitusten jälkeen) meillä olikin sitten mukava yhteinen illanvietto, yhdessä ”hotellimme” huoneessa, jonne kaikki kokoontuivat. Seura tarjosi meille iltapalaksi pizzaa ja salaattia. Juomat tuli hankkia itse. Pizza kyllä maistui pitkän treenipäivän päätteeksi, mutta nauratti vaan, että olipahan oikein urheilijan eväät koko päivän: ensin kebabia ja sitten pizzaa…Yhdessä siirsimme katseemme jo tulevaan: kahden vuoden kuluttua olevaan Helsingin gymnaestradaan, joka tuo Helsinkiin paljon voimistelun ystäviä ympäri maailmaa. Syksyllä aloitamme treenaamisen tähän tapahtumaan. Sitten ensi keväänä meillä on taas oma kevätnäytös viime vuotiseen tapaan. Mielessämme siinsi ajatukset myös mahdollisista ulkomailla järjestettävistä kansainvälisistä tapahtumista. Kaikista eksoottisin ehdotus tuli valmentajaltamme, joka oli miettinyt näytösmatkaa Osakaan asti. Japani on aina matkakohteena kiinnostanut minua, mutta ei minulla näillä tuloilla olisi sinne ikinä varaa matkustaa…Annoimme illan vietossa lahjan valmentajallemme kiitokseksi kaikesta vaivannäöstä, ja panostuksesta ohjelmaamme. Hän sai meiltä suklaisen huulirasvan ja hierontalahjakortin. Lisäksi Kalevalalaiset harmittelivat yhdessä valmentajamme kanssa treeneihin osunutta kovaa ukkoskuuroa. Heillä oli kuulema ollut todella kylmä, ja keskittyminen oli ollut vaikeaa. Onneksi me pääsimme omista finaalitreeneistämme lähtemään juuri, kun oli kuulunut pari jyrähdystä, hieman etuajassa muuten. Toisaalta harjoitusta olisi kyllä kaivattu lisää. Siinä mielessä harmitti. Illan aikana sain sovittua myös paluukyydistä Anun kanssa. Olin kuullut, että hänen autostaan vapautuisi paikkoja paluuta varten. Niinpä kysäisin häneltä kyydistä, ja asia lyötiin lukkoon. Eipä tarvinnut sitäkään asiaa enää stressata, eikä tarvinnut säästellä rahoja junalippua varten. Panin merkille jotakin arvokasta tuon illan aikana. Tajusin kuinka tiivis yhteisö seuramme oli, ja kuinka tärkeäksi se yhteisö oli minulle muodostumassa. Tajusin yhtäkkiä pitäväni heistä kaikista, muutamista joihin olin paremmin tutustunut, toisia enemmän, mutta pidin heistä kaikista! Joukkueessamme vallitsi erittäin hyvä henki! Meitä voisi kutsua erään aloittamani kirjan mukaan: ”Tanssisiskoiksi”. Välillämme ei ollut minkäänlaista kateutta, kyräilyä tai kilpailua, niinkuin naisten ryhmissä usein saattaa olla, josta minulla on paljon kokemusta! Olen niin iloinen, että silloin kaksi vuotta sitten löysin juuri tämän ryhmän netistä, enkä jotakin toista. Oliko se sitten sattumaa, tai kohtaloa, en tiedä, mutta olen usein miettinyt kohtaamisia elämässä. Miten pienet asiat vaikuttavat koko elämään, ja siihen keitä kohtaamme, sekä keistä tulee ystäviämme. Eniten sosiaalisia kontakteja määrittävät opiskelu-, ja työpaikat, sekä harrastukset. Miten erilaisia ihmisiä saattaisin minäkin tuntea, jos olisin esimerkiksi mennyt johonkin toiseen lukioon, vaikka sinne minne ensisijaisesti hain, mutta en päässyt. Aluksi olin ollut siitä pettynyt, mutta en enää. Sain tuossa käymässäni lukiossa todella hyviä ystäviä. Oikeastaan lähes kaikki läheisimmät ystäväni ovat peräisin lukiosta. Kuinka siis voisin olla pettynyt…Kun lähdimme illanvietosta omaan huoneeseemme, olin tavallaan väsynyt, mutta minulla ei ollut uninen olo. Olin siis yliväsynyt, eikä uni taaskaan tullut. Edellisiltaiseen tapaan pelasin tetristä kännykällä jonkin aikaa, jonka nakutuksen pelkäsin herättävän/tai pitävän huonetovereita hereillä. Jouduin senkin sitten lopettamaan, etten häiritsisi muita. Sen jälkeen kieriskelin jälleen sängyssä, kuunnellen liikenteen hälyä, ja äänekkäitä pe-iltaan kuuluvia, luultavasti ravintolailtaansa aloittelevia juhlijoita. Jossain vaiheessa sitten nukahdin, ja heräsin ehkä pari kertaa yön aikana, mutta nukuin silti vähän paremmin kuin edellisyönä.
Perjantain kuvia.
Huoneistohotellimme olohuone näytti tältä.
Tässä nukuin. ”Hotellimme” keittiö. Kaunis kukkakimppu.
LA 8.6.-13.
Taas oli aamulla aikainen herätys, klo:8.30. alkaneiden finaalitreenien ansiosta. Osalla porukasta, kuten huonetovereillani herätys oli vielä aikaisempi, sillä Kalevalan Ainoilla treenit alkoivat jo klo: 8.00. Olin sopinut ”Nean” kanssa tapaamisen ulko-oven edessä, klo: 7.50. sillä meillä oli toinen harjoittelupaikka, kuin edellispäivänä, joten ajattelin, että kahdestaan on mukavampi etsiä perille. Ulko-ovella minua olikin vastassa cheerleadingtyttömme: ”Anne” joka oli myös sopinut treffit ”Nean” kanssa. ”Nea” oli myöhässä, mutta saapui lopulta paikalle, ja pääsimme viimein kolmistaan lähtemään. Olimme kylläkin ihan ajoissa paikalla…Lauantain treenit eivät sujuneet juurikaan paremmin kuin perjantain. Treenien lopuksi tosin sovimme meidän pilvessämme omat loppukuviopaikat, mutta silloinkaan kaikki eivät olleet paikalla. Finaalitreenien jälkeen oli puolen tunnin tauko ennen valkean linnun harjoituksia, jotka menivät aika mukavasti, ottaen huomioon, että jonostamme puuttui yksi, jonka takia kättelyt menivät taas uusiksi. Siinä kohtaa mokailimme aluksi, ja valmentajamme kuulosti (vähän) hermostuneelta, kun eräässä toisessakin jonossa oli sama tilanne, ja tässä vaiheessa. Näin vähän ennen esitystä. Hän sitten yritti opastaa, että kuvittelemme puuttuvat henkilöt väliin, ja niin saimme kättelymme taas rullaamaan. Toisessa jonossa menetelmä ei toiminut yhtä hyvin, ja he joutuivat jäämään ”jälki-istuntoon” treenien jälkeen. Kättely oli ollut haasteellinen harjoitusten alusta asti. Pitkään sitä tankattiin omissakin treeneissämme, ennenkuin se alkoi sujua, mutta lopulta kättely alkoi luistaa. Nyt yhdessä muiden seurojen kanssa treenatessa, joidenkin kanssa kätellessä oli ongelmana se, että he lähtivät nopeuttamaan kättelytahtia, kun siinä olisi pitänyt maltillisesti laskea neljään, ja vasta ykkösellä sai ojentaa kätensä seuraavalle. Toiset ojensivat kättä heti. Tässä oli vielä hiomista. Tietysti itse odottamalla, sai ohjattua muutkin odottamaan, eli pelkästään sekin auttoi oikean rytmin löytämisessä. Tuuli toi pienen lisähaasteensa harjoitteluun. Onneksi tuuli ei ollut kovin kova, ja sitä kesti vain hetken, mutta kyllä se sai silti hieman horjumaan, ja riepotti pukumme siipiä aikamoisesti sinne tänne. Siivet lensivät ikävästi naamaankin välillä…Yhdeltä meillä alkoi neljän tunnin tauko, jonka aikana menin ”Annikan” kanssa keskustaan. Ensin kävimme subwayssä syömässä, jossa keskustelimme harjoitusten yksityiskohdista, ja tiukasta treenikurista, joka tuotti ”Annikalle” vaikeuksia. ”Annika” sanoi, että hän ei pitänyt siitä, kun hänelle huudettiin, että se vei häneltä treeni-ilon. Itse olin tottunut sellaiseen aikoinani cheerleadingissä, ja jo silloin se nostatti vain sisuani, ja näyttämisenhaluani. Halusin haukkujen jälkeen näyttää pystyväni parempaan, ja siellä haukut olivat paljon pahempia. Mielestäni meillä oltiin kaikessa kritiikissä kuitenkin asiallisia, vaikka joskus vähän korotettiinkin ääntä. Yritin selittää ”Annikalle”, ettei huutamista kannata ottaa henkilökohtaisesti. Joukkueessamme vain on korkeat tavoitteet, joka on minusta mukavaa, mutta tietysti kun tavoitteet ovat korkealla, niin sillä on tietty hintansa. Ruokailun jälkeen etsimme ”Annikalle” jumppatossuja, joita ei kuitenkaan löytynyt. Lahden keskustassa kun ei yllätykseksemme ollutkaan tanssitarvikeliikkeitä, eikä niitä myyty urheiluosastoilla. ”Annika” jäi vielä keskustaan, mutta minun oli pakko päästä hetkeksi lepäämään huoneeseeni. Matkan varrella kävin kuitenkin Kauppatorilla, ja ostin hyvän kinuski-pähkinäjäätelön, kun satuin olemaan lähistöllä. Tällä kertaa huoneistolle päästyäni, sorruin sitten kahviinkin, mutta join sitä vain aivan pienen annoksen, jaksaakseni iltatreenit, ja sen jälkeen voimistelunäytöksen, jonne olin ostanut lipun jo Helsingistä. Yhtäkkiä minulle tuli mieleeni laittautua valmiiksi iltaa varten, sillä aikaa treenien ja näytöksen välillä ei ollut kovin paljon. Kaivoin laukusta meikkejäni, ja löysin sieltä höyhenpantani, katkenneena. Onneksi minulla oli varapanta: ”Aijalta” treeneissä lainassa ollut panta. ”Aija” oli varannut ylimääräisiä pantoja mukaan kaiken varalta. Olipa hyvä. Mitä tekisimmekään ilman häntä…Ainoastaan harmitti, että oma pantani oli ollut mustapohjainen, ja Aijan panta oli koko valkea, joka ei sopisi niin hyvin tummiin hiuksiini. Olin vielä juuri värjännyt hiukseni tummemmiksi. Idea kun oikeastaan oli, että ainoastaan valkeat höyhenet erottuisivat päästä, mutta treeneissä oli kyllä nähty vaikka minkälaisia pantoja, myös pystysulkia näkyi, vaikka ohjeena oli ollut päänmyötäiset höyhenet. Toisaalta tuhannen joukossa tuollaiset pienet yksityiskohdat eivät kuitenkaan erottuisi, enkä voinut mitään asialle. Aloin sitten kohennella pohjameikkiäni, arkimeikkiä, joka koostui nykyisin vain meikkivoiteesta, ja poskipunasta. Toisinaan lisäsin siihen vielä huulipunaakin. Käytin nykyisin freshiä lookia. En halunnut liian tunkkaista päiväilmettä, joten silmämeikkiä käytin enää vain harvoin. Nyt, pitkästä aikaa kaivoin ripsarin ja luomarin esille, ja aloin harjata ripsiä mustalla ripsiväriharjalla. Meikki painoi väsyneitä silmiäni, mutta sivelin paksua väriä siitä huolimatta lisää ripsiini. Kun pääsin luomarin levitykseen, ovi kolahti, ja huonetoverini tulivat sisään. He toivat mukanaan vierailulle kolmannenkin meidän tytön, ja keittivät taas lisää kahvia. Pian summeri soi, ja porukkamme kasvoi taas yhdellä tytöllä, tuo pieni cheerleadertyttönen tuli mukaan joukkoomme, ja kertoi kahvipöydässä ikävistä huoltajuuskiistoistaan, ja tulehtuneista väleistä miehensä kanssa, joka nykyisin vain arvosteli häntä kaikessa. Mies kuulema väitti jopa, että heidän lapsensa eivät tarvitse äitiään, että äiti ei ole heille mitenkään tärkeä. Tuollaista ei saisi ikinä kenellekään äidille sanoa! En voi ymmärtää ihmisiä, jotka alkavat mustamaalata kumppaniaan, kun suhde alkaa viiletä. Suhteessa voi olla vaikka mitä ongelmia, mutta siinä on aina kaksi ihmistä, eikä kukaan yksin aiheuta kaikkia ongelmia. Lapsia varsinkaan ei saisi koskaan ottaa kiistakappaleiksi. Se ei ole reilua. Heitä ei saa sotkea aikuisten ongelmiin, vaan ne on pidettävä erillään. Ehkä mies oli katkera siitä, että tämä tyttö halusi lähteä suhteesta. Olisi opetellut käyttäytymään ajoissa…Keskustelu herätti paljon ajatuksia ihmissuhteista, jotka eivät koskaan ole yksinkertaisia, mutta kello pysäytti keskustelumme. Oli jälleen treeneihin lähdön aika.
Treeneissä harjoiteltiin itse ohjelman lisäksi myös sisääntuloa, jossa marssimme paikkajärjestyksessä, riveissä kentälle. Vaikeaa oli pitää oma rivinsä suorana. Aina joku lähti kiilaamaan muiden edelle, tai päin vastoin, joku jäi jälkeen muista. Meidän porukan toisessa päässä oli vielä jalkavaivaisia, ja he sitten huusivat toiseen, nopeasti juoksevaan päähän, että hidastaisivat vähän. Odottelua valmistautumispaikoilla oli paljon, Ainin mukaan enemmän kuin koskaan missään muualla, ja hän oli kokenut kenttänäytösesiintyjä, kansainväliselläkin tasolla. Tuhannesta naisesta lähti paljon ääntä odotellessamme ”sisäänmarssia”. Järjestysmieskin tuli käskemään meitä olemaan hiljaa, jotta kuulisimme paremmin kaikuvia, vaikeasti kuuluvia ohjeita. Kättely sentään oli saatu taas toimimaan (ainakin melkein), ja nyt taisivatkin -vihdoin ja viimein- kaikki olla paikalla, (varmasti ensimmäistä kertaa koko tapahtuman aikana). Toiset kun olivat mukana useammassa esityksessä, ja harjoitukset saattoivat mennä ristiin. Lähinnä se oli aiheuttanut poissaoloja. Nyt sitten, kun kaikki muuten alkoi olla valmista, yksi läheiseksi kanssani tulleista naisista, vanhempi: jo noin 70v. ”Tarja” oli loukannut jalkansa, eikä tiennyt pystyisikö sunnuntaina esiintymään. Siinäpä olikin jännitettävää loppumatkan ajaksi, sillä kuviothan menisivät ihan uusiksi, jos yksi jäisi pois, kättelykin jälleen…
Treenien jälkeen kävin tapahtumatorilla, ja ostin kesän ensimmäisen grillimakkaran, joka maistui tosi hyvälle! Sen jälkeen mietin mitä tehdä, ennen näytöstä. Aikaa näytöksen alkuun oli vain noin tunti, joten päätin jäädä hengailemaan keskusta-alueelle, vaikka olinkin todella väsynyt, ja olisin ollut aivan valmis nukkumaan. Kävin sitten kaupassa ostamassa suklaata ja juotavaa, ja siinä kauppajonossa meni jo paljon aikaa. Sen jälkeen kävelin läheiseen puistoon istumaan. Söin kaikessa rauhassa suklaatani, ja otin pari valokuvaa, kun siinä minua vastapäätä istuneista parista tummaihoisesta, afrikkalaisen näköisestä miehestä, toinen alkoi arvatenkin juttelemaan minulle, (vaalea kun olen, ja aina vedonnut ulkolaisiin), ja kysyi olenko paikallisia. Kerroin olevani Helsingistä, ja sanoin, että minun täytyy kohta lähteä voimistelunäytökseen. Hän tuli sitten viereeni istumaan, jolloin sanoin, että minulla on kiire, ja lähdin. En saanut sitten edes pientä hetkeä istua ja rauhoittua itsekseni. Sekin oli näköjään liikaa vaadittu. No onneksi kello oli jo aika paljon, ja näytös vähitellen alkamassa. Isku Areena (näytöspaikka) oli hyvin lähellä puistoa, joten kävelin sinne nopeasti. Paikkani ei ollut mikään loistava. Se oli sivulla, ja suoraan edessäni oli rekki, joka tahtoi tulla aina kuviin mukaan. Kuvat eivät oikein muutenkaan onnistuneet. Minulla oli välimuotopaikka, ei huonoimmat, eikä parhaimmat liput, mutta siltä väliltä. ”Voimistelu liikuttaa” -näytöksessä esiintyivät mm. uunituore joukkuevoimistelun MM-kisojen voittaja Venäjän Madonna, ja Suomen hopeajoukkue: Olarin voimistelijat (OVO team), joiden herkästä ohjelmasta pidin todella paljon. He olisivat mielestäni ansainneet kultaa, jota olivat Lahden kisoista lähteneet hakemaan, mutta Madonna oli jo ennestään kaksinkertainen mestari, ja arvostelulajeissa aikaisempi menestys vaikutti tulokseen. Näytöksen lopuksi tanssimme kaikki yhdessä Sun Lahti-tanssin, joka nostatti tunnelmaa! Lähdettyäni salista törmäsin valmentajaani, joka kertoi myös nukkuneensa huonosti, ja olevansa aivan poikki. Niin olin minäkin, olin todella uupunut, mutta toisaalta pelkäsin pahoin, että uni ei kuitenkaan tulisi. Uniaikani oli tainnut mennä ohi jokunen tunti sitten. Arvioni oli osunut oikeaan, sillä kun vihdoin pääsin sänkyyn, en taaskaan saanut heti unta, ja jälleen luvassa oli aikainen herätys. Nukuin silti taas vähän paremmin. Joka yö oli aina edellistä parempi. Sitten kun aloin tottua ja kotiutua paikkaan, koittikin jo lähtöpäivä…
Lauantain kuvia.
Maisemakuvia Lahdesta.
Kuvia ”voimistelu liikuttaa”-näytöksestä.
Vasemmalla on joukkuevoimistelun MM-kisojen kultajoukkue: Venäjän Madonna.
Oikealla taas on Suomen hopeajoukkue: OVO-team.
SU9.6.2013
Aamulla uni painoi taas silmiä, mutta oli mukavaa herätä kahvin tuoksuun, jota aamuvirkut tytöt olivat taas ehtineet jo keittää. Söimme siinä sitten pois kaikenlaista, mitä oli vielä jäljellä. Koin uuden makuelämyksenkin, kun laitoin hunajamelonia jogurttiini. Se oli todella herkullista! Aamupalalla haikeus iski. Tänään oli suuri päivä, mutta tänään oli samalla myös lähtöpäivä. Päivät olivat olleet niin mukavia, että en olisi halunnut niiden vielä päättyvän. Toisaalta, aloin olla niin voipunut, että kotiin meno, ja kunnon yöunet tutussa sängyssä tekivät varmasti hyvää. Olisin kyllä helposti kotiutunut Lahteenkin. Pidin kaupungista kovasti. Se oli erittäin fiksusti suunniteltu, ja avajaispuheen sanoin: ”kompakti”. Kaikki tärkeät tapahtumakohteet olivat aivan vierekkäin, ja keskusta oli sopivan pieni. Ei mikään olematon, mutta kuitenkin näppärän kokoinen, josta löytyi lähes kaikkea.
Klo: 8.40. meidän tuli olla stadionilla valmiina kenraaliharjoituksiin, jonne lähdimme pakattuamme tavaramme, tyhjennettyämme jääkaapin, ja jätettyämme avaimet pöydälle. Tiskejä jäi vähän altaaseen. Ei ehditty tiskata aamupalan jälkeen…Iso olkalaukku, reppu ja käsilaukku mukanani lähdin kävelemään stadionille. Huonetoverini saivat kyydin tytöltä, joka oli luvannut kuljettaa heidät näytöksen jälkeen kotiin. Minä en mahtunut (kaikkine tavaroineni) autokyytiin, ja minun kuskini oli kai jo huoneestaan lähtenyt, koska hän ei avannut ovea, kun soitin summeria. Kamat kyllä vähän painoivat, mutta onneksi minulla ei ollut kuitenkaan tavaraa kovin paljon, lähinnä vain välttämättömimmät. Stadionilla etsiskelin sitten tuttuja kasvoja, enkä meinannut löytää yksiäkään. Sitten näin ensimmäisen, joka näytti minulle pukutilapaikkamme, ja jatkoi matkaa. Sen jälkeen näin toisen ja kolmannenkin. Näiden kahden tytön kanssa lähdin yhdessä vaihtamaan vaatteita, ja kun kaivoin repusta esiin esiintymisasuni, paidasta löytyi yllättäen pieni, vaalea tahra. Olin harmistunut, vaikka tietenkään noin pieni tahra ei näkyisi kentällä. Itseä se kuitenkin harmitti, koska itse näki tuollaiset jäljet selkeästi. En edes ymmärrä, miten tahra oli päätynyt paitaani. Miten uudesta repusta saattoi tarttua likaa paitaani. Tietenkin vielä juuri nyt, kun sitä ei enää ehtinyt pestä pois. Lopulta, kun sain harmiltani vaatteeni vaihdettua, ”Annika” tuli hengästyneenä viereeni. Hän oli ilmeisesti juossut pitkän matkaa, ja oli aivan täpinöissään. Hän sanoi minulle myöhästyneensä, ja minä en edes tiennyt tarkalleen mitä kello oli. Tiesin vain, että harjoituksia ei oltu vielä aloitettu, ja että niiden oli määrä alkaa tasan klo: 9.00. eli mitään hätää ei ollut. Tuo 20min. oli varattu valmistautumiseen, jotta kaikki varmasti olisivat tasan yhdeksältä valmiina kentällä.
Minua hieman pelotti, että kaatuisin kentälle, koska väsymys teki oloni huteraksi. Kunhan pysyisin edes tajuissani, ajattelin ja yritin pitää itseni koossa kentällä, kun vedimme ensimmäisen varsinaisen läpimenon, (eli toisen kierroksen. Ensimmäisellä kierroksella olimme käyneet läpi vain jokaisen ohjelman aloitus-ja lopetuspaikat.) Selvisin läpimenosta, vaikka tunsinkin hieman horjuvani. Nyt piti selvitä enää itse näytöksestä. Yksi kerta enää, ja se oli siinä, mietin lähtiessäni tunnin mittaiselle tauolle. Minulla oli jo kova nälkä, ja menin hakemaan repustani eväsleipiäni, enkä löytänytkään niitä sieltä. Katsoin vielä toisen ja kolmannenkin kerran, sillä olin varma, että olin pakannut ne mukaani. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Olin ilmeisesti unohtanut leivät joko keittiön pöydälle, tai jääkaappiin. Harmistuksissani jouduin lähteä hakemaan ruokaa muualta, vaikka rahani alkoivat olla jo vähissä, mutta tiesin etten selviäisi esityksen loppuun ilman ruokaa. Lähdin sitten tapahtumatorille, jossa oli aivan hirveästi väkeä. En kuitenkaan jaksanut lähteä pidemmälle, vaan jonotin sitkeästi makkaraperunoita ikuisuudelta tuntuvan ajan. Söin ruoan nopeasti, jotta pääsisin pian takaisin meikkaamaan ja laittamaan hiukseni. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Nyt jouduin (tai halusin) lisätä vielä rajaukset silmieni ympärille, niitä korostamaan. Jos vaikka minua kuvattaisiin televisioon, siis lähikuvassa. Rajausten vetäminen tuntui ikävältä. Ne painoivat väsyneitä silmiäni, ja tekivät ne todella raskaiksi, mutta se täytyi vain kestää. Meikin jälkeen vedin nutturan päähäni, jossa Helena auttoi minua, jotta siitä saatiin kestävä ja nätti. Lopuksi vielä kunnolla lakkaa pää täyteen, ja olin valmis esiintymään, tai ainakin niin valmis, kuin oli siinä vaiheessa mahdollista. Jännitin kyllä yhä paria kohtaa, varsinkin finaalin loppua. Se menisi miten menisi, sillä oli oikeastaan enää turha vaivata päätään. Ennen valmistautumispaikoille menoa (jossa suurinosa jo oli), jäimme katsomaan muutaman tytön kesken ensimmäistä ”Kalevala”-esitystä katsomosta, otettuamme pari yhteiskuvaa ulkoa ja sisältä. Kalevala näytti upealta. Sen esityksen jälkeen kävin naisten huoneessa, jossa yritin pyyhkiä vedellä pois tahraani paidasta. Eihän se tietenkään mitään auttanut, päinvastoin pahensi vain asiaa. Olo oli kuin Mr Beanilla siinä elokuvassa, jossa hän tahrii ”Mona Lisa”-taulun, ja yrittäessään korjata taulua, tuhoaa sen lopullisesti. Tahrasta tuli oikeasti vain tummempi ja isompi. Sitten joku ”Valkean linnun joutsen” sanoi minulle, ettei sitä kukaan huomaa, joka tietysti oli totta, mutta minä huomasin, ja minua se häiritsi. En kuitenkaan voinut tehdä mitään, ja annoin tahran olla. Menin muiden sekaan valmistautumispaikalleni, odottamaan vuoroamme. ”Tarja” -joka onneksi oli saanut jalkansa sen verran kuntoon, että pystyi esiintymään– sanoi heti viisaasti, että tuollaisiin tahroihin ei pidä koskea, mutta minä olin kuunnellut erästä ”joutsenta”, joka oli suositellut kokeilemaan vettä…Siinä odotellessa meni ohjelma toisensa jälkeen, ja vaikka odotus tuntui pitkältä, ei niin pitkältä kuin harjoituksissa. Meidän vuoromme tuli yllättävän nopeasti, ja kun marssimme kentälle, näin lähes täyden katsomon. Siitä vasta ymmärsin, että nyt oli tosi tilanne. Nyt ei enää harjoiteltu. Yritin silti suhtautua esiintymiseen, kuin olisin ollut harjoituksissa. Silloin se oli rennompaa. Olin huomannut kuitenkin eron kenttäesiintymisissä (cheerleadingajoilta), ja salinäytöksissä. Salinäytökset jännittivät paljon enemmän, koska niissä yleisö oli lähempänä, ja jotenkin konkreettisempi. Kentällä se oli pelkkää isoa massaa. Sää ainakin suosi meitä. Ilma oli mitä parhain esiintyä. Taivas oli pilvinen, eli aurinko ei onneksi porottanut polttaen, mutta onneksi ei myöskään satanut. Ihan mahtava keli! Ensimmäinen jännittämäni siirtyminen meni aika hyvin, ja siitä seuraavaan ahtaaseen jonomuodostelmaankin päästiin ihan nätisti, eikä oltu onneksi liian sumpussa, kuten välillä harjoituksissa. Yhdessä kuviossa tapahtui pieni törmäys. Minä tönäisin hieman vierustoveriani ahtaassa rivimuodostelmassa. Se vähän harmitti, mutta ei varmaankaan näkynyt ollenkaan yleisöön…
Kun ”Valkea lintu”-ohjelman lopuksi kuulin isot aplodimme, olin onnellinen, ja huojentunut. Se todella palkitsi kaiken väsymyksen, ja loppuasennossa sinnittelyn keskellä! Hymyilimme toisillemme seistessämme tiiviisti vierekkäin ohjelman viimeisen kuvion:lintumuodostelman sisällä. Seuraavan musiikin lähdettyä soimaan, osa meistä jatkoi suoraan finaalinäytökseen, osa poistui kentältä. Jännitin finaaliohjelmaa, mutta aplodit olivat antaneet voimia ja varmuutta, ja niiden siivittämänä jatkoin vielä läpi finaaliohjelman. Se ei mennyt täydellisesti, mutta se meni, ja siitä selvittiin, hiukan luovimalla…Tuntui että olin käyttänyt kaiken energiani, olin antanut kaikkeni. ”Reeta” huikkasi minulle vielä, kentältä poistuessamme: ”Me tehtiin se!” Niin, kaikista vaikeuksista ja peloista huolimatta, me todellakin tehtiin se! Ihan lopuksi palasimme kentälle tekemään vielä loppukuvion, ja muutaman helpon liikkeen, jonka jälkeen tanssimme kaikki yhdessä, yleisö mukana Sun Lahti-tanssin, ja siinä se sitten oli. Koko esitys, ja tapahtuma oli ohi silmänräpäyksessä. Kentältä lähtiessäni minut valtasi jotenkin tyhjä olo. Minulla oli niin kiire, koska kyytini odotti, enkä kerinnyt jutella muiden kanssa juurikaan ennen lähtöä. Kuitenkin näkisin heidät seuraavan kerran vasta syksyllä! Se harmitti. Olisi ollut kiva mennä yhdessä vaikka syömään, ja pitää jonkinlaiset päättäjäiset: tapahtuman-, sekä kevätkauden päättäjäiset! Sen sijaan kaikki vain lähtivät. No toisaalta, nyt pääsisin nauttimaan kesästä ja pian alkavasta ansaitusta lomasta. Sitäpaitsi odotin innolla pääseväni katsomaan esitystämme nettitv:stä!
Ikean luona kyytini vaihtui. Anna jätti minut siihen, parkkipaikalle. Sieltä avomieheni sisko haki minut kummipoikani kanssa, joka olikin kasvanut kovasti viime näkemältä. Olihan kummipoikani jo 8kk. Kohta hänkin alkaisi kävellä, ja sitten pian sen jälkeen puhua. Silloin hänen kanssaan tulee olemaan hauska puuhailla. Sitä odotan kovasti!
Kotona menin heti ensimmäisenä koneelle, ja etsin nettitv:stä Sun Lahden pääjuhlaohjelman. Nähtyäni ohjelman ja kaikki hienot kuviot, olin häikäistynyt. Itsellä kun ei ollut ollut mitään käsitystä siitä, miten hienolta ohjelmat näyttivät. Tuntui uskomattomalta, ja epätodelliselta, että olin ollut vain hetkeä aikaisemmin mukana toteuttamassa noita hienoja kuvioita! Itseäni en tosin löytänyt kentältä, mutta ystäviäni kyllä oli kuvattu lähikuvassa. Mielessä pyöri vielä ”Reetan” sanat: ”Me tehtiin se!” Suljin ohjelman, ja hymyilin itsekseni. Tiesin saaneeni elinikäisen muiston!
Sunnuntain kuvia.
”Kalevala”kuvia. Ei pääse oikein kuviot oikeuksiinsa, kun joutui rajaamaan kuvia niin paljon.
Minä Valkean Linnun näytöksessä sisääntulossa.
Käy kurkistamassa tapahtuma tunnelmia Sun Lahti-sivuilta (sunlahti.fi), ja youtubesta! Näet enemmän kuva-ja videomateriaalia noilla sivuilla. Kahden vuoden päästä sitten odottaa vielä isompi voimistelutapahtuma: Helsingin gymnaestrada, jonne odotetaan saapuvan 25 000 voimistelijaa ympäri maailman. Esitämme siellä mm. ”Valkean linnun”, mutta myös uuden ohjelman. Tule mukaan kannustamaan Suomea! 🙂 Kannattaa tsekata muuten nekin sivut: http://www.wg-2015.com/
Tanssitytön blogi 
