TYÖMATKA 9.-11.10.

image

Arthur

Teimme jälleen viikonloppureissun avustettavani kesä-/loma-asunnolle. Säässä oli tapahtunut yllättäen valtava muutos. Ilma oli jo huomattavasti kylmempi kuin edelliskerralla, mutta kuitenkin melko aurinkoinen, ja kun talo saatiin lämpenemään, (erityisesti ne huoneet, joissa aikaa vietimme), siellä oli oikein viihtyisää. Ilma tuoksui raikkaalle, luonto vihersi vielä, (lehtipuiden alastomuudesta huolimatta), aamut olivat todella kauniita, kun hento valo osui pihaan, ja järvi kimmelsi kuin tuikkivat tähdet puiden oksien lomassa. Kirpakka sääkään ei häirinnyt tuota kaikkea.

Saunan lämpö kruunasi koko viikonlopun. Onneksi sain itsestäni irti sen verran, että jaksoin hakea vettä järvestä saunaa varten, vaikka se on melko hankala prosessi, koska ranta on kovin kaislikoitunut, ja tie sinne hankalakulkuinen. Olisi vain pitänyt lainata kumisaappaita. Puutkin alkoivat olla saunaliiteristä aivan lopussa, mutta vielä löytyi jotakin. (Kaikki A:n pojan hakkaamat puut menivät talon lämmitykseen). En sentään eksynyt saunareissulla (kuten melkein kävi aikoinaan, eräänä elokuisena myöhäisiltana), vaikka aika myöhäiseen siinä hommassa menikin, kun tuo sauna lämpenee kovin hitaasti. Pimeässä reittiä (joka ei ole ihan lyhyt) on vaikea nähdä, ja edessä on hieman puskiakin. Nykyään (pyrinkin) pitämään huolta siitä, että ehdin takaisin ennen pimeän tuloa. A:n kanssa vain on niin paljon hommaa, että päivät kuluvat hyvin nopeasti, varsinkin nyt kun valoisa aika on lyhyempi.

image

Saunapolku.

Jotta matka ei olisi ollut aivan liian ennalta arvattava, saimme vielä pienen yllätyksen lopuksi paluumatkalla, ja teimme pienen Vantaa ”sightseeingin”. Oli tapahtunut väärinymmärrys ajoreitistä kuskin ja A:n pojan välillä, jonka johdosta kuski ei kääntynyt oikeassa kohdassa, vaan jatkoi suoraan eteenpäin. Päädyimme siis Vantaalle, jolloin kuski luuli, että määränpää on siellä. Ei aivan…mutta perille pääsimme jokatapauksessa, eikä kiertoajelu ollut kovin pitkä. Mieheni tuli sitten hakemaan minut kotiin uudella, hienolla autollamme, jonka olemme nyt lopultakin saaneet hankittua.

Aloimme heti suunnitella uutta reissua…siis jos säät sen meille sallivat. Toivottavasti tämä toteutuu!
Hyvää viikonloppua!

Mainokset

TYÖMATKA 11.-13.9.2015

image

Kolme viikkoa sitten teimme toisen reissun avustettavani kesä (-/loma)-asunnolle. Säät suosivat meitä jälleen, vaikka teoriassa kesä oli vaihtunut jo syksyksi. Ilma kuitenkin oli koko viikonlopun melko kesäinen ja aurinkoinen. Yllätyksekseni löysin jopa voikukkia pihapolulta, ja sunnuntaina ennen lähtöä takaisin, näimme keskellä pihaa perhosen toukan. Puutkin olivat aivan vihreitä. Enemmän kaikki merkit viittasivat kevääseen kuin syksyyn, mutta en kyllä valita. En kaipaa ollenkaan kylmiä, pimeitä syyspäiviä, tai kovia sateita ja syysmyrskyjä. Niitä varmasti tulee vielä enemmän kuin tarpeeksi, vaikka toivoisinkin jälleen, (kuten joka vuosi aikuiseksi kasvamisen jälkeen), että tuon vaiheen voisi hypätä kokonaan yli. Voisipa päästä suoraan kunnon talveen, jolloin sentään lumi valaisee edes vähän.

image

Saunan pukuhuone.

Matkalla kuitenkin yritin olla miettimättä sitä tosiseikkaa, että jokainen päivä on edellistä pimeämpi, ja vie kohti sitä ikävämpää aikaa. Yritin nauttia hetkestä, vaikka se tuntuu olevan joka vuosi vaikeampaa, sillä jokainen vuosi on entistä nopeampi. Jokainen vuosi on aina aiempaa lyhyemmän oloinen. Mieleni kulkee (ikävä kyllä) askeleen edellä, yrittäen kai jollain tasolla sopeutua siihen, että pian olen taas vanhempi, mutta ei siihen vain ehdi sopeutua. Tuosta mieleni ennakoinnista johtuen hetkeen tarttuminen on todella vaikeaa nykyisin. Myönnän sen nyt tässä kaikille ensimmäistä kertaa elämässäni. Olen nyt kuitenkin tosissani yrittänyt opetella sitä, sillä helpommaksi tämä kaikki ei ainakaan tule. Jos en opi sitä nyt, minulla saattaa olla todella vaikeat ajat edessä.
Rantasauna luonnon helmassa on hyvä paikka hetkestä nauttimiseen. Tämän pääsin matkalla toteuttamaan. Olihan se pieni hetki maailmankaikkeudessa, mutta tärkeä pienessä ihmiselämässäni. Saunan terassilla, raikkaassa syysillassa seistessäni, ja lahonneita terassirakennelmia katsellessani, mietin että ihminen on kuin puu, joka lahoaa aikanaan itsekin. Aika ei säästä ketään eikä mitään. Puut tosin saattavat kotimetsässään katsella maailman menoa vuosisatojakin. Ne näkevät monta ihmiselämää. Mitähän kaikkea nuokin rantapuut tuolla saunan edustalla ovat jo nähneet…

image

Saunan tunnelmallinen terassi.

Toinenkin hieno paikka hetkestä nauttimiseen minulle suotiin tuolla reissulla, nimittäin upea öinen tähtitaivas, mikä hämmästyttää jokaikinen kerta, ja saa minut tuntemaan itseni niin pieneksi. Tähtitaivaassa on jotain hyvin salaperäistä. Tuntuu kuin se imaisisi jonnekin magneettikenttäänsä, kun tuijotan sitä.

Paluumatka sujui tällä kertaa ongelmitta. Taksi tuli ihan ajallaan, ja selvisimme kaupunkiin ehjinä. Mitään tavaroitakaan ei unohtunut, kuten joskus on käynyt. Kaikki meni siis ihan putkeen, joka on melko harvinaista. Nautin matkoista joka kerta, mutta harvoin kaikki silti sujuu aivan näin hyvin ja vaivattomasti.

Ensi viikonloppuna menemme vielä käymään tuossa ihanan rauhoittavassa paikassa. Se jäänee tämän vuoden viimeiseksi reissuksi.

Hyvää syksyn jatkoa!

TYÖMATKA 21.-23.8.

image

Lähdimme pitkästä aikaa koko porukka (A, tämän poika ja koira, sekä minä) rentoutumaan viikonlopuksi A:n kesäpaikalle. Kuulostaa ehkä hassulle, että lähdin työmatkalle rentoutumaan, mutta kyllä ajanvietto maaseudun rauhassa tekee itse kullekin hyvää, vaikka kyseessä olisikin työmatka. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin pelkästään makoillut siellä. Kyllä siellä aina työtä riittää. Maisemanvaihdos teki kuitenkin hyvää, ja muutenkin rakastan tuota heidän kesäpaikkaansa. Talo ympäristöineen on todella kaunis! Upeaa metsää on joka puolella, ja vanhan ajan henkeä huokuvasta isosta talosta löytyy ihana vanha maalaistalon tupa, sekä keittiö. Lisäksi kaksi idyllistä kuistia tuovat taloon maalaisromantiikkaa. Yläkerrassa on sitten vielä muutama viihtyisä vierashuone. (He, jotka ovat nähneet muistoartikkelissani kuvia paikasta, ovat voineet omin silmin todeta paikan kauneuden. Tässä artikkelissa nyt sitten vielä maisemakuvia lisäksi.)

image

Perille päästyämme huomasimme, että paikalla oli käynyt kova myrsky, sillä sähkölaatikko oli pudonnut roikkumaan pelkän johdon varaan, sähköjohto muutenkin oli valahtanut alas, ja puu oli kaatunut, rikkoen edellisiltä kävijöiltä auki jääneen autotallin oven. Sähköihin ei uskaltanut koskea, joten jouduimme pärjäämään ilman niitä. Onneksi kirjaston takka toimi, kun pattereita ei voinut käyttää. Saatiin viileähköihin öihinkin lämpöä. Kynttilöitäkin olin ostanut juuri tällaisen tilanteen varalle, ja niiden valossa, sekä takkatulen loimussa illat olivat aika tunnelmallisia. Isompi ongelma oli ruoka. Ilman toimivaa liettä, emme oikein voineet keittää perunoita, emmekä makaronia, jotka olivat ruokiemme tärkeitä aineksia, (paitsi että olisimme voineet, jos olisimme älynneet käyttää keittiön nurkan puulämmitteistä liettä. Tämän tajusin vasta kotiin päästyämme.) Päädyimme sitten syömään sillit ja tonnikalat enimmäkseen leivän päältä. Lisäksi tein lauantaina sörsseliä, jossa oli tonnikalaa ja kasviksia. Tästä siis se makaroni puuttui. Keittiöstä löytyi kyllä myös sika-nauta purkkeja, jota olisin mielelläni syönyt, mutta ne olivat menneet jo ajat sitten vanhaksi. Samoin oli käynyt myös osalle hernekeitoista.

image

Toinen iso ongelma oli puhelimen akku, jota ei ollut varaa tuhlata, sillä sunnuntaina oli saatava tilattua taksi takaisin. Siksi en voinut soitella juuri kenellekään, enkä voinut käyttää nettiä tai mitään. Yöksi laitoin puhelimen kokonaan kiinni. Elimme siis hyvin alkukantaisissa oloissa, mutta ei se oikeastaan kauheasti haitannut. Aika oli niin lyhyt, että oikeastaan hetkellinen vetäytyminen omiin oloihin, vailla nettiä, somea tai pitkiä puhelinkeskusteluja, teki hyvää. Sitäpaitsi aika kului muutenkin nopeasti takan lämmityksessä, keittiön siivoamisessa (hiiren papanoista), muissa avustustehtävissä, niin ja tietenkin koiran kanssa leikkiessä. Se oli todella onnellinen! Kerrankin se pääsi juoksentelemaan vapaana, ja vielä oikeassa luonnossa. Oli hauskaa nähdä senkin nauttivan! Sillä oli niin paljon kaikkea kiinnostavaa ympärillään, kuten lähistöllä pyörivät metsän eläimet, joita se haisteli uteliaana. Kun lähdin ulos, se aina seurasi perässä, ja olisi tullut jopa pikkulaankin mukaan. Siihen se jäi ulkopuolelle hölmistyneenä katsomaan, miksen päästänyt sitä mukaan. Varmaan ihmetteli, minne minä katosin.
image

Sunnuntaina sitten jännitettiin akkuni kestoa. Oli minulla aluksi sitä ihan hyvin jäljellä, ja uskoin sen riittävän helposti, mutta tietenkin sitten kun aloin taksia soittamaan, ongelmat alkoivat. Käytämme siis invalideille tarkoitettua matkapalvelukeskusta taksikyyteihin. Olisi pitänyt melkein arvata, että jotain ongelmia tulee, varsinkin nyt, kun oltiin riippuvaisia minun akkuni kestosta. Ei ole nimittäin ollenkaan harvinaista joutua kyselemään taksin perään muutaman kerran. Niin kävi sitten taas. Olimme tilanneet taksin hakemaan klo: 18.00. Eihän sitä kuulunut eikä näkynyt missään, joten soitin ja kysyin joskus reilusti kuuden jälkeen, että missä taksi mahtaa olla. He sanoivat auton olevan kohta perillä (katsovat kartasta sijainnin). No sitten taas odoteltiin. Edelleenkään autoa ei näkynyt eikä kuulunut. Soitin uudestaan. Sanoivat, että pitäisi olla jo perillä. No eipä ainakaan pihassa näkynyt. Keskuksen mies sanoi soittavansa taksille, ja kysyvänsä tältä tilannetta. Ei kuitenkaan ilmoittanut minulle mitään, kuten olin olettanut. Soitin siis vielä uudestaan. Silloin keskuksen henkilö antoi numeroni taksikuskille, joka soitti minulle. Säikähdin vähän, kun huomasin, ettei hän osannut hyvin suomea. (Ei varmaan kannata erikseen mainita, että oli ulkolainen, muutenhan olen rasisti). Puhelimessa puhuessa tämä seikka kuitenkin tekee kommunikoinnista paljon vaikeampaa. Halusinhan päästä yöksi kotiin. Lopulta selvisi, että kuski oli ollut kokoajan pihatien alapäässä odottelemassa meitä. Aika erikoista, ettei ollut huomannut tulla ylös pihaan. Sellaiset ohjeetkin annoin, mutta sekään tieto ei varmasti ole mennyt perille asti. Vihdoin ja viimein noin seitsemän maissa pääsimme lähtemään. Tunti siinä meni yli sovitun ajan, mutta onneksi matka takaisin sentään oli lyhyt, ja onneksi akkuni riitti juuri ja juuri tarvittaviin puheluihin. Aika tiukalle se kyllä meni. Ennen kahdeksaa olimme jo kaupungissa. Kannoin kamat sisään A:n pojan kanssa, laitoin ruoat kaappiin, pyykit wc:hen ja sen sellaista, kunnes lähdin kotiin. Kävin kotimatkalla vielä kaupassa, joten kotona taisin olla vasta joskus puolikymmenen jälkeen, ja seuraavana aamuna sitten taas töihin. Silti reissu oli mukava, pienistä vastoinkäymisistä huolimatta! Olisin mielelläni jäänyt pidemmäksikin aikaa, mutta ei se varsinkaan noissa oloissa olisi onnistunut…Olemme kuitenkin aikeissa tehdä uuden matkan pian uudestaan. Sitä jään innolla odottelemaan.

MÖKKIMATKA 5.-8.7.2014

image

la 5.7.

Pidin ensimmäisen viikon mittaisen lomapätkäni heinäkuun alussa, ja 5.7. lähdin pitkästä aikaa mökille. Olin odottanut reissua, ja tiesin, että siitä tulisi rentouttava piristysruiske tän arjen keskellä. Siksi olin niin innoissani. Ulkomaanmatkoihin kun ei ollut varaa, niin pääsin ainakin hetkeksi johonkin, pois täältä kaupungin hälystä. Sitäpaitsi tiesin näkeväni monia tuttuja. Kyläläisiä, joista monien kanssa olin tullut jo melko läheiseksi vuosien varrella. Siksikin tuollaiset pikkukylät ovat aivan ihania. Saattoi mennä lähikauppaan ilman sen suurempaa laittautumista, ja lähes aina törmäsi johonkin tuttuun, jonka kanssa saattoi vaihtaa kuulumisia…Ihan erilaista kuin tämä kaupunkielämä. Stressitöntä ja kiireetöntä…Nyt vielä oli odotettavissa jokavuotinen hattutemppu-tapahtuma, joka oli kokopäivän tapahtuma. Ohjelmaan läheisellä Nuorisoseurantalon alueella (kuva alla) kuului karaokea, torimyyntiä, teatteriesitys, ja illalla tanssit. Teatteriesitykset ovat olleet usein hauskoja, ja niissä on näytellyt tuttuja kyläläisiä, mutta tämän vuoden esitys oli suunnattu lapsille. Esitys oli: ”Peppi pitkätossu”. Minua ei siis haitannut, etten ehtinyt sitä näkemään. Saavuin mökin vieressä sijaitsevalle asemalle vasta kuuden jälkeen illalla, jossa veljeni, tämän aseman viereen keväällä muuttanut ystävä, ja tämän ystävän avovaimo (paikallinen vanha perhetuttu) olivat minua vastassa, ja hauskanpito saattoi alkaa…

Mökillä valmistauduin helteiseen tanssi-iltaan vaihtamalla tukalaksi käyneet farkkuni turkoosiin, olkaimettomaan kesämekkoon, (alle jätin mustan t-paidan), sekä ehostamalla hieman lisää kasvojani. En käytä enää nykyisin voimakkaita meikkejä, toisin kuin nuorena. Silloin halusin näyttää vanhemmalta, ja nykyisin taas nuoremmalta. Ehkä siksi näin, ainakin osittain. Sitäpaitsi kevyt meikki on freshimpi. Vaatteisiinkaan en liikoja tuhlaa (eipä olisi rahaakaan), mutta edullisestikin voi tehdä löytöjä. Esim. tuo käyttämäni tanssimekko (kuva alla) on ostettu joku vuosi sitten H&M:stä kesäalennuksesta, ja se maksoi muistaakseni n.6-7 €. Adidaksen t-paita taas on ostettu UFF: ilta, ja se maksoi 2€. Ei kivoista vaatteista tarvitse aina maksaa maltaita, mutta eikö olekin silti ihanan raikas kesäinen mekko? Ennen lähtöä syötiin iltapalaksi grilliruokaa. Jätin tilaa vielä jälkiruoalle, sillä kuulin, että tansseissa myydään lettuja, joita himoitsin kovasti…
image

Matkalla tansseihin törmäsimme vanhaan tuttuun tyttöön, jota en ollut nähnyt vuosikausiin. Hän on todella herttainen ja nauravainen tyttö, joka sai itsenikin vieläkin paremmalle tuulelle, jos mahdollista. Ajatella, että hänkin on jo lähellä neljääkymmentä. Edellisestä tapaamisestamme täytyi siis olla jo ainakin 10v. ellei enemmänkin aikaa. Niin ne vuodet vain vierii vierimistään…
image

Illan yhtye oli: ”Vaiettu salaisuus”, jonka loistava rautalankamusiiki tempaisi minut heti mukaansa. Minä tanssin illan aikana vuoroin veljeni, vuoroin tämän kaverin kanssa. Joitain reimppaimpia kappaleita tanssittiin tyttöporukalla kuin yökerhossa joskus nuorena. Välillä terassin puolella, oluella käydessäni tapasin sitten taas erään vanhan tutun, jonka kanssa saatiin hyvät keskustelut aikaan. Juteltiin mm.lasten teosta. Hän kertoi äitinä synnytyskokemuksistaan, ja minä kerroin synnytyspelostani, joka on todella iso, ja pelkään, että se estää minua koskaan tulemasta äidiksi, vaikka tavallaan päässäni vahvistuu kokoajan ajatus siitä, että olisi hieno kokemus tulla äidiksi. Lasten kasvatuskin pelottaa, mutta olisi ainakin minullakin vanhana joku, joka huolehtii minusta, niinkuin minä nyt huolehdin omista vanhemmistani. Olisihan se aika ankeaa vanheta yksin, ilman jälkipolvien apua. Alkaa kuitenkin näyttää melko todennäköiseltä, että sitä jälkipolvea ei ole tulossa. No, katsotaan kuinka käy. En ota sen suurempia paineita asiasta. Niitä tulee, jos niin on tarkoitettu.

Tässä illan yhtyeen kiva kappale.

Myöhemmin kun olisin vihdoin ottanut ulkoterassilla sen himoitsemani letun itselleni, ne olivatkin jo loppuneet. Lettujen sijaan otin sitten pyttipannua, veljeni suosittelemana. Se oli kyllä tosiaan todella herkullista, kuten kaikki ruoka, mitä tuolla seurantalolla on tarjoiltu!

Tanssien jälkeen katselimme vielä jalkapallon MM-kisapelin lopun entiselle kioskille tehdyssä kisastudiossa (joka siis on seurantalon pihalla). Hollanti voitti, jota suurinosa tuntui kannustavan, veljenikin. Itse olin puolueeton, koska en seuraa jalkapalloa. Pelin jälkeen menimme vielä naapuriin jatkoille. Kuuntelimme musiikkia, ja valvoimme aamuun asti.

su 6.7.

Sunnuntaina heräsin mökin vintiltä ihanasta hetekasta toisaalta hyvin rentoutuneena, mutta toisaalta veto poissa. Joko kaikki kaupungin kuormitukset olivat unohtuessaan saaneet minut rentoutumistilaan, joka johti mielettömään väsymykseen, tai sitten tuli lauantaina otettua pari liikaa. Kallistun melkein jälkimmäisen puolelle, mutta kyllä se olo siitä hiljalleen tokeni, viimeistään siinä vaiheessa, kun sain haettua aamukahvin kauppalasta. Kauppala oli entisen kaupan tilalle, vanhaan postitaloon tullut kioski-kahvila, jonka takaosassa oli vielä kirjastokin. Todella viehättävä paikka. Parivuotta takaperin kylällä ei ollut ollut kauppaa hetkeen. Hyvä että tämä tuli! On sentään jonkinlainen kauppa taas kylällä. Kesävieraatkin saavat makkarat ja oluet sieltä, eikä tarvitse aina niiden takia ajaa naapurikylään, useamman kilometrin päähän.

Myöhemmin päivällä meillä oli mökki täynnä porukkaa, kuten tavallista. Naapurit olivat tulleet kyläilemään, ja yhdessä paistattelimme kaunista heinäkuista päivää pihalla. Naapurin 6v. poika oli mukana, ja tämän kanssa heitettiin välillä tikkaakin yhdessä. En enää osannut heittää sitä niin hyvin, kuin nuorempana, jolloin olin siinä aika hyvä, mutta oli mukavaa puuhastella pojan kanssa. Hän on tosi suloinen ja sosiaalinen poika, aivan kuten nyt jo 20 v. täyttävä isoveljensä oli samanikäisenä. Illalla menimme saunomaan naapuriin, ja nukkumaan kömmin taas vasta joskus aamuyön tunteina, kuunneltuani hetken pihalla upeaa uuteen aamuun heräävien lintujen konserttia. Mitähän ne mahtoivat toisilleen jutella? Eikö pesät ole jo heinäkuussa rakennettu, ja perheet perustettu? Miksihän ne esittivät konserttinsa yhä joka päivä? Oli syy mikä hyvänsä, oli meidän ihmisten onni, että niin tapahtui. Se oli luonnon omaa, kaunista musiikkia, joka rauhoitti levotonta ihmismieltä.

image
Tommonen rupikonna nähtiin yöllä tiellä, kun tultiin naapurista. Eiks oo söpö?

ma 7.7.

Maanantai-päivä alkoi kuten sunnuntaikin, kahvin haulla kauppalasta. Niin sain taas itseni käyntiin siinä laiskaksi tekevässä rentoutumisen tilassa, jota tuo maaseudun ympäristö aiheutti. Taidan olla joskus jo maininnutkin, että olen muutenkin koukuttanut itseni niin pahasti kahviin, että takaisin ei ole enää paluuta. Vähintään aamukahvi on pakko saada. Se on ainoa keino päästä ylös sängystä, ja aloittaa päivä. Näin ei ollut, ennen kuin aloitin työni nykyisessä työpaikassani (n.7,5v.sitten). Siellä riippuvuuteni alkoi, sillä avustettavani on kova kahvin juoja, ja joudun hänelle aina kehittämään kahvia. Siinä niitä tuoksuja haistellessa alkoi kahvi vähitellen maistua itsellekin. Jokunen vuosi sitten luin kuitenkin artikkelin, jossa mainittiin kahvin hyviä vaikutuksia, joita oli aika paljon mm.muistin toiminnan ylläpito jne…Harva tulee varmaan ajatelleeksi, että kahvi sopivassa suhteessa voi olla jopa terveellistä. No ei siitä sen enempää.

Maanantai meni aikalailla samoissa merkeissä kuin sunnuntaikin. Kyläilimme toistemme luona naapuriperheen kanssa, ja minä puuhailin perheen pojan kanssa taas kaikenlaista. Opetin häntä esim. pelaamaan vanhaa nappuloidensyöntipeliäni, joka löytyi vielä tuvan pöydältä.

Päivällä myös toinen tuttavapariskunta tuli kylään. Pariskunta, joiden esikoistyttö oli aikoinaan hyvä ystäväni, ja jonka kanssa leikimme aina maalla yhdessä. Juuri kun olin ajatellut heitä, miettinyt mitä heille mahtoi kuulua…

Päivä liukui ohi nopeasti, kuten kaikki päivät nykyisin. Ennenkuin huomasinkaan oli jo ilta, ja seuraavana päivänä koittava kotiinlähtö alkoi harmittaa. Illalla saunoimme taas naapureiden luona, ja minä pelasin heidän pojan kanssa neljän suoraa ja Afrikan tähteä, kun kukaan muu ”vanhuksista” ei jaksanut!

ti 8.7.

Ennen lähtöä kävimme veljeni kanssa keittolounaalla kauppalassa, jollainen siellä tarjoillaan kaksi kertaa viikossa: tiistaisin ja torstaisin. .Kauppalaan sisään astuessamme tapasimme heti kaksi vanhaa perhetuttua, joiden kanssa vaihdoimme muutaman sanan. Päivän keitto oli tällä kertaa lohikeittoa, ja se oli todella herkullista! Siinä oli reilusti kaikkea, ja sitä sai niin paljon kuin halusi, joten otin vielä toisen lautasellisen. Lisäksi tarjolla oli leipää, ja jälkiruoaksi lounaaseen sisältyi vielä kahvi ja kuivakakkua. Hintaa lounaalla oli vain 6€. Tuohon hintaan ei yleensä saa mistään mitään!

Vatsa täytenä oli hyvä lähteä kotimatkalle puolenpäivän aikaan. Törmäsin asemalle mennessäni vielä yhteen naapuriin, joka kertoi ikäviä uutisia kummisedästäni. Tämän uutisen kaikki aikaisemman artikkelini: ”Kummisedän muistolle” lukeneet jo tietävätkin, mutta kerrottakoon heille, jotka eivät ole sitä lukeneet, että kummisetäni oli saanut toisen aivoinfarktin, ja joutunut sairaalaan. Pian tämän jälkeen kuulin hänen menehtyneen. Aiheesta lisää voi lukea yllämainitusta artikkelista.

Tervehdin vielä toisia naapureita, ennenkuin jätin haikeana kylän ja sen kaikki ihanat ihmiset taakseni. En tiennyt yhtään milloin palaisin takaisin, mutta toivoin sen tapahtuvan mahdollisimman pian!

Tuli taas ehkä vähän pitkä artikkeli, mutta toivottavasti joku teistä jaksaa, ja ehtii lukea tämän, edes osittain. Olisin kovin kiitollinen! Käyn puolestani lukemassa sitten teidän blogejanne, kunhan jätätte linkin sivuilleni.

Eläinaiheisia kuviakin on vielä tulossa, kunhan saan kuvat vanhasta puhelimesta tähän uuteen jollakin konstilla. Tarvitsen siinä siirrossa avomieheni apua. Katsotaan, koska sillä on aikaa…Näihin kesäisiin tunnelmiin lopettelen kirjoitukseni tällä kertaa, syksyn kolkutellessa jo ovelle…

TYÖMATKA (19.-21.7.2013)

TYÖMATKA (19.-21.7.2013)

Edellisenä viikonloppuna tein työmatkan maaseudelle, avustettavani ihanalle kesäpaikalle Siuntiossa. Avustettavani ja minun lisäksi matkalle lähti avustettavani poika, (jota aion kutsua nyt Ilmariksi) ja tämän pieni, uusi koiran pentu, joka muutti perheeseen kesällä, pari-kolme kuukautta entisen, todella vanhan koiran lopettamisen jälkeen. Kahdestaan emme olisi avustettavani kanssa pärjänneetkään. Paikalla oli kuitenkin kaikenlaista tehtävää (mm.puiden hakkuu tarvittaessa), ja miesvoimalle käyttöä. Sitäpaitsi avustettavani siirtely oli siellä vaikeampaa, ja joskus tarvitsin siinäkin apua. Vanha rouva (toinen avustettavani), ei jaksanut matkalle lähteä, eikä hän enää viime kesänäkään ollut mukanamme.

PE 19.7.

Tavalliseen tapaan matkajärjestelyt oli aloitettu jo hyvissä ajoin, sillä kaikki ruoat ja juomat tuli hankkia valmiiksi mukaan. Paikan päällä kun ei ollut kauppoja lähettyvillä, eikä meillä ollut autoa mukana. Matkustimme perille (isolla) matkapalvelutaksilla, joka on invalideille suunnattu palvelu, joten se on tavallista taksia halvempi. Siihen ainakin tavaramme sopii hyvin. Tavalliseen henkilöautoon emme edes mahtuisi kamoinemme. Matka taittuu vajaassa tunnissa, ja olimme perillä siinä puoliseitsemän aikoihin. Koko päivän valmistelujen jälkeen, oli viimein mukavaa päästä nauttimaan raikkaasta, kauniista kesäilmasta, vaikka se aika viileä olikin. Oli sielläkin päässä silti vielä tekemistä, ennenkuin pääsi kunnolla asettumaan taloksi. Oli nimittäin tarkastettava sähköt, (mahdolliset sulakevaihdot yms.), joka oli Ilmarin hommia. Minun tehtäväkseni taas oli jäänyt keittiön siistiminen, ja ostosten purkaminen. Keittiön siistiminen käytännössä tarkoitti hiiren papanoiden putsaamista, joita oli tänä kesänä ennätyspaljon. Keittiön pöydät olivat täynnä niitä, enkä minä ainakaan halunnut laittaa ruokiamme niiden sekaan, joten tuttuun tapaan siivosin ne ensitöikseni pois alta savet super cleanin avulla. Seuraavaksi nälän yltyessä, laitoin taloyhtiön palveluemännältä tilatun grillibroilerin uuniin, ja sen lämpenemistä odotellessa tein meille fetasalaatin lisukkeeksi. Söimme yhdessä romanttisessa tuvassa, johon ihastuin heti sen ensi kertaa nähdessäni, tehdessämme päiväreissun paikalle. Jo silloin halusin päästä viettämään pidemmän aikaa talossa, ja pian siihen tarjoutuikin tilaisuus. Nyt olin viettänyt jo todella monia kesäisiä viikonloppuja tuossa viehättävässä talossa. Ruokailun jälkeen sytytin avustettavani huoneen takan, jotta hänellä olisi yöllä lämmin nukkua. Myös alakerran pari patteria kytkettiin päälle. Vähän myöhemmin kytkin oman, idyllisen yläkerran huoneeni patterinkin päälle. Perjantai-ilta taittui pian yöksi. Minä tyypillisenä yökyöpelinä valvoin, ja juttelin avustettavani kanssa, joka hänkin jaksoi valvoa yllättävän pitkään. Yhden aikoihin menin sitten yläkerran huoneeseeni, ja luin hetken kirjaa: ”Perheonni”, jonka jälkeen aloin nukkumaan.

Roasted chicken asparagus and potatoes                               Greek Salad

LA 20.7.

Lauantai-aamuna heräsin ensimmäisen kerran aikaisin, ja ulkona käydessäni, päätin käydä katsomassa olisiko liiterissä puita, sillä ne olivat sisältä melkein loppuneet. Myöskin saunan lämmitykseen ajattelin tarvitsevani puita, koska arvelin, että sielläkin olivat puut vähissä. Pienoisen etsinnän jälkeen, liiteristä löytyi kuin löytyikin eräästä nurkasta juuri sopivia puita melko paljon, joita toin toisessa nurkassa olleilla kärryillä sisälle. Olin tyytyväinen saatuani urakan suoritettua. Nyt olisi saunapuutkin (ainakin suurimmaksi osaksi) illaksi valmiina. Puiden kannon jälkeen menin hetkeksi takaisin nukkumaan, ja kun taas nousin keitin ensitöikseni kahvit. Jätin keittimen päälle, koska tiesin avustettavanikin haluavan heti ensimmäisenä herättyään aamukahvit. Nautin täydellisen hiljaisesta ja rauhallisesta aamukahvihetkestä. Niitä oli nykyisin elämässäni aivan liian harvoin. Melkein aina join kahvini jonkinasteisen kiireen ja hälyn keskellä, yleensä töissä. Viikonloppuisin en edes yleensä juonut kahvia. Nämä työmatkat olivat poikkeus, mutta miten päivän ensimmäinen kahvi maistuikin aina niin hyvälle?

Päivä kulki eteenpäin -niinkuin kaikki päivät nykyisin- nopeasti. Toimitin päivän tavalliset askareet: lääkkeet, kahvin, aamupalan, takan lämmityksen ja ruoan. Päivälliseksi oli säilykelihaa, jota löytyi keittiön hyllyltä. Hyllylle oli kerääntynyt useita säilykepurkkeja, ja ajattelin, että niitä kannattaa alkaa syödä vanhemmasta päästä, ennenkuin ne menevät pilalle. Ruokailun jälkeen menin sitten saunaa lämmittämään, eikä siellä tosiaan ollut juuri puita jäljellä. Onneksi minulla oli niitä mukanani. Sauna oli pienen matkan päässä, sellaisen matkan, että olin kerran pimeässä meinannut eksyä polulle, joka oli aikalailla kasvillisuuden peittämä. Saunalle näkyvä järvi oli hämännyt minua valollaan, ja olin luullut että ilta olisi ollut valoisampi kuin se todellisuudessa oli. Edes lyhty ei valaissut tietäni pimeänä elokuun iltana tarpeeksi. Saunalla oli myös oma liiteri, josta kävin hakemassa muutaman puun lisää, mutta saunaliiterinkin puut alkoivat olla vähissä. Täksi kerraksi ne kuitenkin riittivät hyvin. Näkymä saunalta oli todella kaunis, ja jopa löylyhuoneessa oli ikkuna, ilmeisesti ranskalaiseen tapaan, sillä sauna oli kuulema ranskalaistyylinen. Saunojia oli vain niin vähän nykyisin (lähinnä me), että rantavesi oli todella kaislikoitunut, joten saunavettä oli vaikea saada. Saunominen oli silti todella rentouttavaa, kun vihdoin pääsin siihen asti. Se vei kyllä jonkin verran aikaa, sillä en tahtonut saada uunia kunnolla syttymään. Välillä kävin odottelemassa saunan kuumenemista talolla, ja tarjoilin samalla iltalääkkeet iltapalan kanssa avustettavalleni. Otin myös saunaoluen, ja -makkarankin mukaan. Makkarasta tuli todella hyvää! Siinä oli täytteenä fetaa ja mustapippuria. Vietin pitkän aikaa saunassa omasta rauhastani nauttien (harvinaisia hetkiä). Lopuksi peseydyin raikkaan tuoksuisella shampoo-saippuayhdistelmällä, jonka olin viimeksi unohtanut saunaan, ja nyt löysin sen sieltä. Saunan jälkeen väsähdin pian. Puhuttuani pitkän, mukavan puhelun rakkaan avomieheni kanssa, olin nukahtaa sängylleni istualleni, joten asetuin nukkumaan, kunnes avustettavani poika tuli ilmoittamaan äitinsä olevan menossa jonnekin, joten menin katsomaan. Hän oli ollut menossa portatiiville (kannettava pyttyistuin), joten autoin häntä siinä, ja sen jälkeen jäin juttelemaan hänen kanssaan joksikin aikaa syntyjä syviä. Hän jaksoi taas valvoa ihmeen hyvin, ja oli mielissään juttutuokiostamme, jollaisia tosiaan oli valitettavan harvoin, kuten hän sanoikin. Ei niihin normaalisti jäänyt juuri aikaa, vaikka yritin kyllä järjestää sillekin aina hieman aikaa. Kahden maissa olin kuitenkin jo niin väsynyt, että minun oli pakko mennä lopultakin kunnolla nukkumaan.

SU 21.7.

Sunnuntai-aamuna heräsin kosteisiin hellyydenosoituksiin, kun koira oli tullut oven raosta nuolemaan naamaani, ja koiran perässä tuli tietenkin isäntäkin tervehtimään. Minä kun olisin niin halunnut nukkua. En ollut ollenkaan juttutuulella niin aikaisin aamusta. Toivoisin kyllä, että oveen edes koputettaisiin, kun huoneeseeni tullaan. Omassa huoneessani kaipaisin yksityisyyttä. Jokatapauksessa en saanut enää unta, joten jouduin nousemaan. Olin kylläkin nousemisen jälkeen hetken koiran kanssa touhuttuani niin tokkurassa, että kun asetuin lukemaan vanhaa Apu-lehteä tuvan sängylle, nukahdin heti saatuani luettua mielenkiintoisen jutun Arja Korisevasta, ja laskettuani lehden viereeni. Seuraavaksi heräsin vasta puoliyhden aikoihin, ja säikähdin. Olihan kotiinlähtöpäivä, joten paikat oli saatava kuntoon, ja tavarat pakattava. Olin yhä tokkurassa, ja ensimmäisenä oli jälleen saatava kahvia, ennenkuin minusta olisi mihinkään. Kahvin juonnin jälkeen tuntui joka kerta, että voisi melkein juosta vaikka maratonin. On se vaan ihme juoma. Antaa virtaa kummasti, ainakin vähäksi aikaa. Juuri kun olin saanut kahvin keitettyä, ja aamupalaleipäni tehtyä, avustettavani heräsi, ja kysyi heti ensimmäisenä: ”Onks siel kahvia?”

Aamupalan, ja aamutoimien jälkeen laitoin töpinäksi, ja rupesin nopeasti järjestelemään paikkoja. Hoidin ensin tiskit, ja keittiön pöydän tyhjennyksen (ylijääneistä kuivaruoista ja juomista). Sen jälkeen petasin avustettavani sängyn, keräsin mukaan tulevat tavarat kasaan, ja laitoin kaiken muunkin paikalleen, kuten tuvan matot, jotka oli nostettu ylös koiran puruvimman takia, ja myös avustettavaani oli ollut helpompi työntää pyörätuolissa, kun matot olivat poissa. Sitten keräsin kylmälaukut, syömättä jääneine ruoan tähteineen kuistilta mukaani, ja irrotin patterit seinästä. Viiden maissa tilasin taksin puoliseitsemäksi. Lopuksi tyhjensin portatiivin, ja kannoin Ilmarin kanssa kaikki laukut valmiiksi kuistille. Hän vei onneksi kaikki roskat parin kilometrin päässä sijaitsevaan roskikseen, ja hän huolehti myös sähkötolpan sammutuksesta, ja pääkytkimen katkaisusta. Pakkaamiseen oman haasteensa toi koiran innokas leikkivimma. Se oli niin pieni vielä, ja piti kaikkea hauskana leikkinä, joten pakkaamisenkin se otti leikkinä. Se tuli hyppimään laukkujen luokse, ja olisi varmaan levittänyt kaiken hujan hajan, jos en olisi estänyt, vaikka sekin oli vaikeaa, mutta sitten keksin nostaa laukun tuvan penkille. Sinne koira ei päässytkään.

Odotellessamme taksia kuistilla, mukavassa säässä, syöden kilpaa pähkinäsuklaalevyä, näimme pihalla tosi ison ja komean perhosen toukan. Ilmari sanoi sen olevan perhosen toukka. En olisi muuten sitä tiennyt. En arvannut, että niitä on noin isojakin. Luulin niiden olevan paljon pienempiä.

Taksi tuli ajallaan, ja matka taittui todella nopeasti. Olimme takaisin kaupungissa jo kolmessa vartissa. Autoin vielä tavaroiden kannossa, ja purkamisessa, ja sen jälkeen lähdin loman viettoon. Tämä oli hieno alku kolmen viikon mittaiselle lomalleni. Viikon pidin jo Lahden matkan aikaan, siksi nyt pidin vain kolme viikkoa vapaata. Kun suljin oven takanani, tuntui vapauttavalta tietää, että nyt oli vaihteeksi aikaa itsellekin. Yleensä huolehdin vain muista ihmisistä. Työni lisäksi huolehdin myös omista vanhoista vanhemmistani, avomieheni mummista, ja joskus jopa sairastelevasta avomiehestänikin. Nyt oli aika hoitaa itseäni. Olinkin jo jonkin aikaa tuntenut tarvetta siihen, ja odottanut lomaani. Vihdoinkin se koitti! Aioin nauttia lomasta, ja tehdä kaikenlaista mukavaa! Sitten taas palaisin kolmen viikon päästä -toivottavasti- pirteänä töihin.

Keeshond Puppy Stock Photos

Tässä 3kk:n ikäinen keeshondin pentu.

Paljon avustettavani pojan koiran näköinen, joka on samanikäinen.

Tämän edeltäjä muistutti myös kuvan koiraa, mutta sukulaisiahan he nykyisen kanssa ovatkin.

Lizard Royalty Free Stock Images

Suunnilleen tällaisen sisiliskon poikasen näin Siuntiossa. Tosi söpö!

Hieno taulu Kuckiksessa Hieno taulu Kuckiksessa (2) Hieno taulu Kuckiksessa.

Tässä Siuntion talon kauniita tauluja.

Ps. Artikkelikuva on muuten näkymä talon ikkunasta. Aika kaunista, ja eksoottista, vai mitä?

SUN LAHTI 6.-9.6.-13

SUN LAHTI 6.-9.6.-13

Nyt on sitten voimistelun suurtapahtuma: Sun Lahti-, ja samalla ensimmäinen kenttänäytökseni takana. Tunne tapahtumassa oli huikea, vaikka aloinkin olla loppumetreillä hyvin väsynyt. En oikein osannut nukkua huoneistohotellissamme (kuten en yleensäkään vieraissa paikoissa osaa), ja lisäksi treeni oli kovaa! Silti en vaihtaisi hetkeäkään pois, tapahtuma oli niin ainutlaatuinen! Kaikki se nähty vaiva, ja pitkät odottelut harjoituksissa, auringon poltteessa, oli loppuhuipennuksen arvoista! Olen ylpeä meistä ja kauniista kenttäohjelmastamme, jonka taitava valmentajamme suunnitteli. Palataanpa yhdessä hetkeksi matkatunnelmiin…

LÄHTÖPÄIVÄ TO 6.6.2013

Lähtöpäivä oli odotusta täynnä. Heräsin jo varhain aamulla (siis kymmenen jälkeen, joka todellakin -uskokaa pois- on minulle aikainen aika). Pesin pyykkiä, tyhjensin laukkuni ylimääräsestä roinasta ja paperisälästä, pakkasin edellisiltana valikoimani vaatteet laukkuuni, ja otin mukaani kaiken muun tarvittavan. Käytyäni vielä kaupassa, ja syötyäni vähän välipalaa, oli aika kulunut kuin siivillä, ja pian koitti lähtöaikani. Kyyti odotti minua ennen neljää läheisellä parkkipaikalla, josta matkasimme Lahteen, vielä kolmas tyttö seuranamme. Ajomatka sujui mukavasti toisiimme tutustuessa, ja eväitä syödessä. Eväät tulivatkin tarpeeseen, sillä seuraavan kerran sain ruokaa vasta ennen nukkumaan menoa…Katselin auton ikkunasta ihania, kesäisiä maalaismaisemia, ja tunsin pitkästä aikaa voimakkaan lämmön tunteen. Tunsin kuinka kiire ja arki karisivat mielestäni pois. Ne saivat jäädä taakse. Minä otin mukaani vain hyvää mieltä, ja matkailuintoni.

Saavuimme Lahteen viideltä päivällä, josta kaksi muuta tyttöä jatkoivat autolla toiselle hotellille. He olivat varanneet majoituksen muualta, kun tämän seurani varsinaisen majoituspaikan oli ilmoitettu olevan täynnä. Tosin sieltä oli kuitenkin myöhemmin vapautunut paikkoja. Huoneistohotellin ovella ihmettelin hetken, miksei ovi ollut auki, eikä siinä ollut käytössä olevaa summeria, kunnes näin kaksi tuttua hahmoa saapuvan kohti. He olivat seurani tyttöjä, ja yhdessä etsimme reitin pihan puolelle, jossa meidät oli tuttu nainen vastaanottamassa. Häneltä saimme kuulla olevamme kaikki kolme huonetovereita, huonejärjestyksen hieman muututtua. Lisäksi saimme häneltä tietenkin huoneemme avaimen, kisapassit, sekä hyödylliseksi osoittautuneen Sun Lahti-repun, jonka sisällä oli sadeviitta, ja tapahtumaoppaita. Tutustuttuamme kodikkaaseen huoneistoomme, (jossa oli 2h ja keittiö), valittuamme sängyt itsellemme, ja jätettyämme ylimääräiset tavarat huoneeseen, suuntasimme takaisin pihalle, jossa meillä oli kokoontuminen klo: 17.30.kulkueeseen lähtöä varten. Muutama tuttu odotteli jo meitä pihalla sinne saapuessamme. Sitten tuttuja hahmoja alkoi ilmestyä vähitellen lisää, yksi toisensa perään. Sinne saapui aina ystävällinen ja avulias ”Aija”, (joka muuten oli tuunannut esiintymisasuumme kuuluvat höyhenpannat suurimmalle osalle meistä, eli noin parillekymmenelle tytölle), vanhempi, hillitty ”Aini”, ja hiljainen ”Minna”, jota en vielä paljon tuntenut. Perässä tulivat ”Leila”, ”Maria”, sekä ”Tia”, joka tarjosi minulle kyytiä sunnuntaina takaisin Helsinkiin, sillä varauksella, että oli itse tulossa suoraan Helsinkiin. Hän ei ollut vielä varma, tulisiko Helsinkiin, vai menisikö Mäntsälään. Minut paikalle tuonut tyttö nimittäin oli luultavasti kuskaamassa sukulaisiaan sunnuntaina kotiin, joten hänen autossaan ei olisi silloin tilaa. Tarvitsin siis varasuunnitelman. Vielä vaalea, pienikokoinen tyttö, seuramme toinen ex-cheerleader (minun lisäkseni) saapui paikalle, ja hänen perässään tumma, kaunis ”Anu”, jonka hiuksia ihailin suunnattomasti. Sitten olimme kaikki paikalla, ja valmiina lähtemään kulkueeseen kuumassa, suorastaan paahtavassa kesäsäässä. Sää oli kyllä hieno, mutta ainoa harmi siinä oli, että seuramme asut, joita meidän tuli kulkueessa käyttää, olivat aika kuumat, siitäkin huolimatta, että pidimme takkeja, osa vyötäröllä, osa harteilla. Takin alle jäävä asu oli musta, eli värinä kaikista huonoin mahdollinen, kuumalla ilmalla. Kovin paljon ei auttanut sekään, että paita oli lyhythihainen..kävelimme yhdessä kulkueen aloituspaikalle, jossa sitten vain odoteltiin ja odoteltiin ja odoteltiin…Jokaisella seuralla oli oma kyltti kulkueessa. Meidän kyltti ei meinannut millään löytyä, mutta lopulta meidän toimelias ex-cheerleader toi sen meille, ja tunnelma kohosi. Hauskinta oli, kun kulkueessa seistessämme, lähtöä odotellessa, edelliskevään näytöksemme, viimeinen kappale: Kaija Koon ”Vapaa”, lähti soimaan. Me kaikki aloimme tanssia näytöstanssiamme, ja muut kulkueessa katselivat, että mitäs me nyt oikein tanssimme. Viimeinkin, ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkeen, lähdimme liikkeelle. Kuljimme noin 2km lenkin Lahden keskustassa. Ihmisiä oli paljon kaduilla, ja he nostattivat tunnelmaa hymyillen, vikuttaen ja kannustaen. Olo oli melkein kuin sambakulkueessa, sillä takanamme, kulkueessa soitettiin sambatyylistä musiikkia. Minäkin sitten kuljin samba-askelin suuren osan matkasta. Kehitimme myös oman kannustushuutomme, ja olo oli kuin cheerleadingaikoina…Hieno kokemus tuo kulkue!

Kulkueen päätteeksi saavuimme Stadionille, jossa alkoivat avajaiset. Näin myös ensimmäistä kertaa elämässäni Lahden mäkimontun livenä. Se oli aika hurja näky! Vaatii kyllä todellista rohkeutta, että pystyy hyppäämään noin korkealta… Avajaisissa oli paljon  erilaisia voimisteluesityksiä, ja yksi hieno kuviouinti esityskin. Ohjelma tuntui jatkuvan pitkään, ja minulla oli jo todella kova nälkä. Vesipullon vesikin oli loppunut ajat sitten. Huonetovereideni kanssa päätettiin lähteä kesken avajaisten pois, jotta ehtisimme käydä kaupassa ostamassa iltapalaa. Kävelimme sitten Stadionilta s-markettiin, ja sieltä jatkoimme idylliseen kerrostalohotelliimme, jossa teimme iltapalaa, kävimme suihkussa, ja menimme nukkumaan. Tosin minulle ei uni oikein tullut. Pyöriskelin pitkään sängyssä, ja kuuntelin liikenteen hälyä avonaisesta ikkunasta (pidimme sen auki kuumuuden takia). Lopulta nukahdin joksikin aikaa, mutta heräilin kuitenkin pitkin yötä, ja olin hereillä jo ennen kello seitsemän herätystä.

Torstain kuvia.

            Avajaiskulkue matkalla  Kulkue matkaa Lahden kadulla            Mäkimonttu

                                 Avajaiskulkue matkalla.                                    Lahden vaikuttava

                                                                                                                 mäkimonttu.

PE 7.6.2013

Nousin siis ylös seitsemältä, ”valkean linnun” ensimmäisiä aamutreenejä varten, jotka alkoivat klo:9.00. mutta meidän tuli olla paikalla esiintymisasussa jo hyvissä ajoin ennen yhdeksää. Aamu lähti mukavasti käyntiin puurolla, (leivällä) ja kahvilla, joka virkisti aika hyvin huonosti nukutun yön jälkeen, niinkuin teki myös viileä aamusuihku. Saamallemme repulle tuli heti käyttöä, sillä sinne pakkasin harjoitusvaatteet, eväät ja aurinkorasvan, joka myös tuli todella tarpeeseen, ja jota kului paljon. Löysin muuten rasvani Lidlistä todella halvalla juuri ennen matkaa. Hinta oli vain 2,50€. (SK20). Kertoimia olisi voinut olla enemmänkin, (sk30 oli loppu), mutta kyllähän tuokin vältti…Olimme lähdössä kävelemään stadionille huonetovereideni kanssa, kun törmäsimme ovella taas tuttuihin: ”Aijaan”, ja ”Minnaan”. He olivat aikeissa mennä treenipaikalle bussilla, joka kuulema kulki aivan vierestä. Niinpä mekin jäimme odottamaan bussia nro3, vaikka kävellenkään ei paikalle olisi ollut kovin pitkä matka. Saimme ohjeita sijainnista mukavalta paikalliselta, bussissa istuneelta naiselta. Odotin treenejä innolla, vaikka siinä kuumuudessa ei pitkähihaista esiintymisasua olisi tehnyt mieli laittaa päälle. Esiintyjien paljous hämmästytti minut, ja olimme ensin kaverini: ”Annikan” kanssa hukassa, etsiessämme aloituspaikkojamme kentältä. Yhtäkään tuttua naamaakaan ei meinannut tuhannen naisen joukosta löytyä, jonka avulla olisi osannut suunnistaa. Lopulta ”Annika” löysi tuttuja, ja haimme omat paikkamme heidän avullaan. Ei se siltikään ihan vaivattomasti sujunut. Oli ne paikat vähän hakusessa, vaikka ne olikin kerran kevään yhteisharjoituksissa käyty läpi, ja vaikka meillä oli kirjain-ja numerokoordinaatit apunamme. En vain (myönnetään) ihan tarkkaan muistanut omaa koordinaattiani, vaikka se olisi pitänyt painaa mieleen. Tiesin kuitenkin keiden kahden välissä minun kuului olla. Ensimmäisessä jonokuviossamme emme tuntuneet ensin mahtuvan kaikki paikoillemme, mutta sitten selvisi, että yhdestä paikkamerkkivälistä puuttui henkilö, eli seisoimme siis liian väljästi. Jonohan muodostui siten, että jokatoinen seisoi paikkamerkillä, jokatoinen välissä. Kun paikat vihdoin löytyivät, kaikki alkoi sujua, ja saatoimme keskittyä olennaiseen, eli itse ohjelman harjoitteluun. Loppukuviossa huomasin, että kentällä yksi tyttö tanssi pieni vauva sylissään. Mietin, että toivottavasti kukaan ei vahingossa tönäise tungoksessa pikkuista. Siellä tuhannen naisen rykelmässä törmäyksiä nimittäin tapahtui helposti, etenkin lopun tiiviiseen joutsenkuvioon menossa. Ainakin esiintyminen alkoi tällä lapsella hyvin pienestä. Oli kuitenkin joku, jolla se alkoi vielä pienemmästä, nimittäin äitinsä mahasta. Pienen tauon aikana tapasin kolmatta lastaan odottavan joukkueemme tytön, joka oli saapunut kotoaan perjantain aamutreeneihin. Hannen vatsa oli jo iso. Hän kertoi olevansa kuudennella kuullla, ja että syyskuussa oli laskettu aika. Minä ihmettelin, miten noin isolla vatsalla jaksoi hyppiä. Olin myös luullut, ettei sellainen ole vauvalle hyväksi enää tuossa vaiheessa, mutta hän osoitti luuloni vääriksi. Kaikkea, mikä ei itsestä tuntunut pahalta, sai tehdä. Jos siis jaksoi hyppiä (tuossa kuumuudessa) ison vatsansa kanssa, se oli sallittua.

”Valkean linnun” jälkeen alkoi suoraan finaalin ”Earth Moves”-ohjelman harjoitukset, jossa olin myös mukana. Tämän ohjelman harjoitusten välissä oli 1,5h tauko, (tauot oli porrastetusti eri rooleilla), jonka aikana kävin joukkuetoverini: ”Reetan” kanssa syömässä hyvässä, läheisessä pizza/kebabpaikassa, jonka kebab oli todella herkullista! Leipä oli rapeaa, ja kastike maukasta, nam! Syönnin lomassa tuskailimme finaaliohjelman loppuosion kuvion sujumattomuutta. Finaalin loppuosio, ainakin meidän pilvikuviossamme, oli täysi kaaos! Siirto viimeiseen kuvioon oli todella nopea, eikä meillä ollut kuviossa määrättyjä paikkoja, joka teki siirtymisestä vielä haastavampaa. Jokainen haahuili sinne tänne, miten sattuu, ja kun lopulta pääsi asettumaan johonkin sopivaan kohtaan, oli ohjelma jo melkein loppu, ja osa liikkeistä jäi tekemättä paikkaa hakiessa. ”Reeta” jopa sanoi harkitsevansa, ettei tulisikaan mukaan koko näytökseen. Hän kysyi, oliko ajatus käynyt minun mielessäni. Ei oikeastaan, ei se käynyt kertaakaan mielessäni, koska minulla oli tapana ajatella, että: ”joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön!” Meni syteen tai saveen, olin päättänyt tehdä parhaani, kun kerran olin mukaan ilmoittautunut! ”Valkeassa linnussakin” oli omat haasteensa, varsinkin yksi siirtyminen kuviosta toiseen, ja yksi kaanon tahtoivat mennä epätasaisesti, mutta se ohjelma meni silti huomattavasti paremmin, johtuen varmasti siitä, että sitä oli harjoiteltu paljon pidempään, meidän seurassa jopa 1,5vuotta.

Finaaliohjelman harjoituksen päätyttyä, mietin osaanko mennä yksin takaisin ”hotellille”, sillä ”Reeta” ei majoittunut siellä, vaan meni yöksi kotiin. Huonetoverini taas, kuten monet muutkin meistä kuuluivat porukkaan, joka ei osallistunut finaaliohjelmaan, mutta oli sen sijaan mukana Kalevala-näytöksessä. Juuri kun olin saanut eräältä tytöltä reittiohjeet ”hotellille”, taakseni tuli seuramme melko äänekäs tyttö: ”Nea”, joka oli aamulla saapunut Lahteen, ja oli myös matkalla ”hotellille”, eikä tiennyt miten sinne pääsee. Yhdessä lähdimme -sateiseksi aamun kirkkaudesta muuttuneessa säässä- kulkemaan kohti ”hotelliamme”, jonne oli kyllä aika suora reitti. Pistäydyimme matkan varrella myös Suomalaisessa kirjakaupassa, josta ”Nea” osti muutaman tarjouskirjan, ja sen jälkeen kävimme ruokakaupassa. Huoneessani meinasin sortua taas juomaan kahvia, johon olen nykyisessä työpaikassani koukuttautunut valmistaessani avustettavilleni kahvia. Kahvin tuoksua on vaikea vastustaa. Sitäpaitsi minua väsytti kamalasti, ja tiesin, että illalla täytyisi taas jaksaa valvoa. En kuitenkaan uskaltanut ottaa riskiä, että olo olisi käynyt liian levottomaksi, ja huonovointiseksi. Olen pyrkinyt pitämään kahviannokseni yhdessä per päivä, sillä olen hyvin kofeiiniherkkä. Liiasta kahvista tulee kummallinen olo, jota on vaikea kuvailla. Aamukahvista on silti tullut välttämätön apu arjessa jaksamiseen.

Pe-iltana (Kalevalan harjoitusten jälkeen) meillä olikin sitten mukava yhteinen illanvietto, yhdessä ”hotellimme” huoneessa, jonne kaikki kokoontuivat. Seura tarjosi meille iltapalaksi pizzaa ja salaattia. Juomat tuli hankkia itse. Pizza kyllä maistui pitkän treenipäivän päätteeksi, mutta nauratti vaan, että olipahan oikein urheilijan eväät koko päivän: ensin kebabia ja sitten pizzaa…Yhdessä siirsimme katseemme jo tulevaan: kahden vuoden kuluttua olevaan Helsingin gymnaestradaan, joka tuo Helsinkiin paljon voimistelun ystäviä ympäri maailmaa. Syksyllä aloitamme treenaamisen tähän tapahtumaan. Sitten ensi keväänä meillä on taas oma kevätnäytös viime vuotiseen tapaan. Mielessämme siinsi ajatukset myös mahdollisista ulkomailla järjestettävistä kansainvälisistä tapahtumista. Kaikista eksoottisin ehdotus tuli valmentajaltamme, joka oli miettinyt näytösmatkaa Osakaan asti. Japani on aina matkakohteena kiinnostanut minua, mutta ei minulla näillä tuloilla olisi sinne ikinä varaa matkustaa…Annoimme illan vietossa lahjan valmentajallemme kiitokseksi kaikesta vaivannäöstä, ja panostuksesta ohjelmaamme. Hän sai meiltä suklaisen huulirasvan ja hierontalahjakortin. Lisäksi Kalevalalaiset harmittelivat yhdessä valmentajamme kanssa treeneihin osunutta kovaa ukkoskuuroa. Heillä oli kuulema ollut todella kylmä, ja keskittyminen oli ollut vaikeaa. Onneksi me pääsimme omista finaalitreeneistämme lähtemään juuri, kun oli kuulunut pari jyrähdystä, hieman etuajassa muuten. Toisaalta harjoitusta olisi kyllä kaivattu lisää. Siinä mielessä harmitti. Illan aikana sain sovittua myös paluukyydistä Anun kanssa. Olin kuullut, että hänen autostaan vapautuisi paikkoja paluuta varten. Niinpä kysäisin häneltä kyydistä, ja asia lyötiin lukkoon. Eipä tarvinnut sitäkään asiaa enää stressata, eikä tarvinnut säästellä rahoja junalippua varten. Panin merkille jotakin arvokasta tuon illan aikana. Tajusin kuinka tiivis yhteisö seuramme oli, ja kuinka tärkeäksi se yhteisö oli minulle muodostumassa. Tajusin yhtäkkiä pitäväni heistä kaikista, muutamista joihin olin paremmin tutustunut, toisia enemmän, mutta pidin heistä kaikista! Joukkueessamme vallitsi erittäin hyvä henki! Meitä voisi kutsua erään aloittamani kirjan mukaan: ”Tanssisiskoiksi”. Välillämme ei ollut minkäänlaista kateutta, kyräilyä tai kilpailua, niinkuin naisten ryhmissä usein saattaa olla, josta minulla on paljon kokemusta! Olen niin iloinen, että silloin kaksi vuotta sitten löysin juuri tämän ryhmän netistä, enkä jotakin toista. Oliko se sitten sattumaa, tai kohtaloa, en tiedä, mutta olen usein miettinyt kohtaamisia elämässä. Miten pienet asiat vaikuttavat koko elämään, ja siihen keitä kohtaamme, sekä keistä tulee ystäviämme. Eniten sosiaalisia kontakteja määrittävät opiskelu-, ja työpaikat, sekä harrastukset. Miten erilaisia ihmisiä saattaisin minäkin tuntea, jos olisin esimerkiksi mennyt johonkin toiseen lukioon, vaikka sinne minne ensisijaisesti hain, mutta en päässyt. Aluksi olin ollut siitä pettynyt, mutta en enää. Sain tuossa käymässäni lukiossa todella hyviä ystäviä. Oikeastaan lähes kaikki läheisimmät ystäväni ovat peräisin lukiosta. Kuinka siis voisin olla pettynyt…Kun lähdimme illanvietosta omaan huoneeseemme, olin tavallaan väsynyt, mutta minulla ei ollut uninen olo. Olin siis yliväsynyt, eikä uni taaskaan tullut. Edellisiltaiseen tapaan pelasin tetristä kännykällä jonkin aikaa, jonka nakutuksen pelkäsin herättävän/tai pitävän huonetovereita hereillä. Jouduin senkin sitten lopettamaan, etten häiritsisi muita. Sen jälkeen kieriskelin jälleen sängyssä, kuunnellen liikenteen hälyä, ja äänekkäitä pe-iltaan kuuluvia, luultavasti ravintolailtaansa aloittelevia juhlijoita. Jossain vaiheessa sitten nukahdin, ja heräsin ehkä pari kertaa yön aikana, mutta nukuin silti vähän paremmin kuin edellisyönä.

Perjantain kuvia.

Huoneistohotellimme olhuone näytti tältä.

Huoneistohotellimme olohuone näytti tältä.

Lahden kodin olohuone Lahden kodin keittiö Kukat Lahdessa2

Tässä nukuin.                                          ”Hotellimme” keittiö.                   Kaunis kukkakimppu.

LA 8.6.-13.

Taas oli aamulla aikainen herätys, klo:8.30. alkaneiden finaalitreenien ansiosta. Osalla porukasta, kuten huonetovereillani herätys oli vielä aikaisempi, sillä Kalevalan Ainoilla treenit alkoivat jo klo: 8.00. Olin sopinut ”Nean” kanssa tapaamisen ulko-oven edessä, klo: 7.50. sillä meillä oli toinen harjoittelupaikka, kuin edellispäivänä, joten ajattelin, että kahdestaan on mukavampi etsiä perille. Ulko-ovella minua olikin vastassa cheerleadingtyttömme: ”Anne” joka oli myös sopinut treffit ”Nean” kanssa. ”Nea” oli myöhässä, mutta saapui lopulta paikalle, ja pääsimme viimein kolmistaan lähtemään. Olimme kylläkin ihan ajoissa paikalla…Lauantain treenit eivät sujuneet juurikaan paremmin kuin perjantain. Treenien lopuksi tosin sovimme meidän pilvessämme omat loppukuviopaikat, mutta silloinkaan kaikki eivät olleet paikalla. Finaalitreenien jälkeen oli puolen tunnin tauko ennen valkean linnun harjoituksia, jotka menivät aika mukavasti, ottaen huomioon, että jonostamme puuttui yksi, jonka takia kättelyt menivät taas uusiksi. Siinä kohtaa mokailimme aluksi, ja valmentajamme kuulosti (vähän) hermostuneelta, kun eräässä toisessakin jonossa oli sama tilanne, ja tässä vaiheessa. Näin vähän ennen esitystä. Hän sitten yritti opastaa, että kuvittelemme puuttuvat henkilöt väliin, ja niin saimme kättelymme taas rullaamaan. Toisessa jonossa menetelmä ei toiminut yhtä hyvin, ja he joutuivat jäämään ”jälki-istuntoon” treenien jälkeen. Kättely oli ollut haasteellinen harjoitusten alusta asti. Pitkään sitä tankattiin omissakin treeneissämme, ennenkuin se alkoi sujua, mutta lopulta kättely alkoi luistaa. Nyt yhdessä muiden seurojen kanssa treenatessa, joidenkin kanssa kätellessä oli ongelmana se, että he lähtivät nopeuttamaan kättelytahtia, kun siinä olisi pitänyt maltillisesti laskea neljään, ja vasta ykkösellä sai ojentaa kätensä seuraavalle. Toiset ojensivat kättä heti. Tässä oli vielä hiomista. Tietysti itse odottamalla, sai ohjattua muutkin odottamaan, eli pelkästään sekin auttoi oikean rytmin löytämisessä. Tuuli toi pienen lisähaasteensa harjoitteluun. Onneksi tuuli ei ollut kovin kova, ja sitä kesti vain hetken, mutta kyllä se sai silti hieman horjumaan, ja riepotti pukumme siipiä aikamoisesti sinne tänne. Siivet lensivät ikävästi naamaankin välillä…Yhdeltä meillä alkoi neljän tunnin tauko, jonka aikana menin ”Annikan” kanssa keskustaan. Ensin kävimme subwayssä syömässä, jossa keskustelimme harjoitusten yksityiskohdista, ja tiukasta treenikurista, joka tuotti ”Annikalle” vaikeuksia. ”Annika” sanoi, että hän ei pitänyt siitä, kun hänelle huudettiin, että se vei häneltä treeni-ilon. Itse olin tottunut sellaiseen aikoinani cheerleadingissä, ja jo silloin se nostatti vain sisuani, ja näyttämisenhaluani. Halusin haukkujen jälkeen näyttää pystyväni parempaan, ja siellä haukut olivat paljon pahempia. Mielestäni meillä oltiin kaikessa kritiikissä kuitenkin asiallisia, vaikka joskus vähän korotettiinkin ääntä. Yritin selittää ”Annikalle”, ettei huutamista kannata ottaa henkilökohtaisesti. Joukkueessamme vain on korkeat tavoitteet, joka on minusta mukavaa, mutta tietysti kun tavoitteet ovat korkealla, niin sillä on tietty hintansa. Ruokailun jälkeen etsimme ”Annikalle” jumppatossuja, joita ei kuitenkaan löytynyt. Lahden keskustassa kun ei yllätykseksemme ollutkaan tanssitarvikeliikkeitä, eikä niitä myyty urheiluosastoilla. ”Annika” jäi vielä keskustaan, mutta minun oli pakko päästä hetkeksi lepäämään huoneeseeni. Matkan varrella kävin kuitenkin Kauppatorilla, ja ostin hyvän kinuski-pähkinäjäätelön, kun satuin olemaan lähistöllä. Tällä kertaa huoneistolle päästyäni, sorruin sitten kahviinkin, mutta join sitä vain aivan pienen annoksen, jaksaakseni iltatreenit, ja sen jälkeen voimistelunäytöksen, jonne olin ostanut lipun jo Helsingistä. Yhtäkkiä minulle tuli mieleeni laittautua valmiiksi iltaa varten, sillä aikaa treenien ja näytöksen välillä ei ollut kovin paljon. Kaivoin laukusta meikkejäni, ja löysin sieltä höyhenpantani, katkenneena. Onneksi minulla oli varapanta: ”Aijalta” treeneissä lainassa ollut panta. ”Aija” oli varannut ylimääräisiä pantoja mukaan kaiken varalta. Olipa hyvä. Mitä tekisimmekään ilman häntä…Ainoastaan harmitti, että oma pantani oli ollut mustapohjainen, ja Aijan panta oli koko valkea, joka ei sopisi niin hyvin tummiin hiuksiini. Olin vielä juuri värjännyt hiukseni tummemmiksi. Idea kun oikeastaan oli, että ainoastaan valkeat höyhenet erottuisivat päästä, mutta treeneissä oli kyllä nähty vaikka minkälaisia pantoja, myös pystysulkia näkyi, vaikka ohjeena oli ollut päänmyötäiset höyhenet. Toisaalta tuhannen joukossa tuollaiset pienet yksityiskohdat eivät kuitenkaan erottuisi, enkä voinut mitään asialle. Aloin sitten kohennella pohjameikkiäni, arkimeikkiä, joka koostui nykyisin vain meikkivoiteesta, ja poskipunasta. Toisinaan lisäsin siihen vielä huulipunaakin. Käytin nykyisin freshiä lookia. En halunnut liian tunkkaista päiväilmettä, joten silmämeikkiä käytin enää vain harvoin. Nyt, pitkästä aikaa kaivoin ripsarin ja luomarin esille, ja aloin harjata ripsiä mustalla ripsiväriharjalla. Meikki painoi väsyneitä silmiäni, mutta sivelin paksua väriä siitä huolimatta lisää ripsiini. Kun pääsin luomarin levitykseen, ovi kolahti, ja huonetoverini tulivat sisään. He toivat mukanaan vierailulle kolmannenkin meidän tytön, ja keittivät taas lisää kahvia. Pian summeri soi, ja porukkamme kasvoi taas yhdellä tytöllä, tuo pieni cheerleadertyttönen tuli mukaan joukkoomme, ja kertoi kahvipöydässä ikävistä huoltajuuskiistoistaan, ja tulehtuneista väleistä miehensä kanssa, joka nykyisin vain arvosteli häntä kaikessa. Mies kuulema väitti jopa, että heidän lapsensa eivät tarvitse äitiään, että äiti ei ole heille mitenkään tärkeä. Tuollaista ei saisi ikinä kenellekään äidille sanoa! En voi ymmärtää ihmisiä, jotka alkavat mustamaalata kumppaniaan, kun suhde alkaa viiletä. Suhteessa voi olla vaikka mitä ongelmia, mutta siinä on aina kaksi ihmistä, eikä kukaan yksin aiheuta kaikkia ongelmia. Lapsia varsinkaan ei saisi koskaan ottaa kiistakappaleiksi. Se ei ole reilua. Heitä ei saa sotkea aikuisten ongelmiin, vaan ne on pidettävä erillään. Ehkä mies oli katkera siitä, että tämä tyttö halusi lähteä suhteesta. Olisi opetellut käyttäytymään ajoissa…Keskustelu herätti paljon ajatuksia ihmissuhteista, jotka eivät koskaan ole yksinkertaisia, mutta kello pysäytti keskustelumme. Oli jälleen treeneihin lähdön aika.

Treeneissä harjoiteltiin itse ohjelman lisäksi myös sisääntuloa, jossa marssimme paikkajärjestyksessä, riveissä kentälle. Vaikeaa oli pitää oma rivinsä suorana. Aina joku lähti kiilaamaan muiden edelle, tai päin vastoin, joku jäi jälkeen muista. Meidän porukan toisessa päässä oli vielä jalkavaivaisia, ja he sitten huusivat toiseen, nopeasti juoksevaan päähän, että hidastaisivat vähän. Odottelua valmistautumispaikoilla oli paljon, Ainin mukaan enemmän kuin koskaan missään muualla, ja hän oli kokenut kenttänäytösesiintyjä, kansainväliselläkin tasolla. Tuhannesta naisesta lähti paljon ääntä odotellessamme ”sisäänmarssia”. Järjestysmieskin tuli käskemään meitä olemaan hiljaa, jotta kuulisimme paremmin kaikuvia, vaikeasti kuuluvia ohjeita. Kättely sentään oli saatu taas toimimaan (ainakin melkein), ja nyt taisivatkin -vihdoin ja viimein- kaikki olla paikalla, (varmasti ensimmäistä kertaa koko tapahtuman aikana). Toiset kun olivat mukana useammassa esityksessä, ja harjoitukset saattoivat mennä ristiin. Lähinnä se oli aiheuttanut poissaoloja. Nyt sitten, kun kaikki muuten alkoi olla valmista, yksi läheiseksi kanssani tulleista naisista, vanhempi: jo noin 70v. ”Tarja” oli loukannut jalkansa, eikä tiennyt pystyisikö sunnuntaina esiintymään. Siinäpä olikin jännitettävää loppumatkan ajaksi, sillä kuviothan menisivät ihan uusiksi, jos yksi jäisi pois, kättelykin jälleen…

Treenien jälkeen kävin tapahtumatorilla, ja ostin kesän ensimmäisen grillimakkaran, joka maistui tosi hyvälle! Sen jälkeen mietin mitä tehdä, ennen näytöstä. Aikaa näytöksen alkuun oli vain noin tunti, joten päätin jäädä hengailemaan keskusta-alueelle, vaikka olinkin todella väsynyt, ja olisin ollut aivan valmis nukkumaan. Kävin sitten kaupassa ostamassa suklaata ja juotavaa, ja siinä kauppajonossa meni jo paljon aikaa. Sen jälkeen kävelin läheiseen puistoon istumaan. Söin kaikessa rauhassa suklaatani, ja otin pari valokuvaa, kun siinä minua vastapäätä istuneista parista tummaihoisesta, afrikkalaisen näköisestä miehestä, toinen alkoi arvatenkin juttelemaan minulle, (vaalea kun olen, ja aina vedonnut ulkolaisiin), ja kysyi olenko paikallisia. Kerroin olevani Helsingistä, ja sanoin, että minun täytyy kohta lähteä voimistelunäytökseen. Hän tuli sitten viereeni istumaan, jolloin sanoin, että minulla on kiire, ja lähdin. En saanut sitten edes pientä hetkeä istua ja rauhoittua itsekseni. Sekin oli näköjään liikaa vaadittu. No onneksi kello oli jo aika paljon, ja näytös vähitellen alkamassa. Isku Areena (näytöspaikka) oli hyvin lähellä puistoa, joten kävelin sinne nopeasti. Paikkani ei ollut mikään loistava. Se oli sivulla, ja suoraan edessäni oli rekki, joka tahtoi tulla aina kuviin mukaan. Kuvat eivät oikein muutenkaan onnistuneet. Minulla oli välimuotopaikka, ei huonoimmat, eikä parhaimmat liput, mutta siltä väliltä. ”Voimistelu liikuttaa” -näytöksessä esiintyivät mm. uunituore joukkuevoimistelun MM-kisojen voittaja Venäjän Madonna, ja Suomen hopeajoukkue: Olarin voimistelijat (OVO team), joiden herkästä ohjelmasta pidin todella paljon. He olisivat mielestäni ansainneet kultaa, jota olivat Lahden kisoista lähteneet hakemaan, mutta Madonna oli jo ennestään kaksinkertainen mestari, ja arvostelulajeissa aikaisempi menestys vaikutti tulokseen. Näytöksen lopuksi tanssimme kaikki yhdessä Sun Lahti-tanssin, joka nostatti tunnelmaa! Lähdettyäni salista törmäsin valmentajaani, joka kertoi myös nukkuneensa huonosti, ja olevansa aivan poikki. Niin olin minäkin, olin todella uupunut, mutta toisaalta pelkäsin pahoin, että uni ei kuitenkaan tulisi. Uniaikani oli tainnut mennä ohi jokunen tunti sitten. Arvioni oli osunut oikeaan, sillä kun vihdoin pääsin sänkyyn, en taaskaan saanut heti unta, ja jälleen luvassa oli aikainen herätys. Nukuin silti taas vähän paremmin. Joka yö oli aina edellistä parempi. Sitten kun aloin tottua ja kotiutua paikkaan, koittikin jo lähtöpäivä…

Lauantain kuvia.

Lahden maisemia2  Lahden maisemiaLahden maisemia3
Maisemakuvia Lahdesta.

Gaala2 Gaala23

Kuvia ”voimistelu liikuttaa”-näytöksestä.

Vasemmalla on joukkuevoimistelun MM-kisojen kultajoukkue: Venäjän Madonna.

Oikealla taas on Suomen hopeajoukkue: OVO-team.

SU9.6.2013

Aamulla uni painoi taas silmiä, mutta oli mukavaa herätä kahvin tuoksuun, jota aamuvirkut tytöt olivat taas ehtineet jo keittää. Söimme siinä sitten pois kaikenlaista, mitä oli vielä jäljellä. Koin uuden makuelämyksenkin, kun laitoin hunajamelonia jogurttiini. Se oli todella herkullista! Aamupalalla haikeus iski. Tänään oli suuri päivä, mutta tänään oli samalla myös lähtöpäivä. Päivät olivat olleet niin mukavia, että en olisi halunnut niiden vielä päättyvän. Toisaalta, aloin olla niin voipunut, että kotiin meno, ja kunnon yöunet tutussa sängyssä tekivät varmasti hyvää. Olisin kyllä helposti kotiutunut Lahteenkin. Pidin kaupungista kovasti. Se oli erittäin fiksusti suunniteltu, ja avajaispuheen sanoin: ”kompakti”. Kaikki tärkeät tapahtumakohteet olivat aivan vierekkäin, ja keskusta oli sopivan pieni. Ei mikään olematon, mutta kuitenkin näppärän kokoinen, josta löytyi lähes kaikkea.

Klo: 8.40. meidän tuli olla stadionilla valmiina kenraaliharjoituksiin, jonne lähdimme pakattuamme tavaramme, tyhjennettyämme jääkaapin, ja jätettyämme avaimet pöydälle. Tiskejä jäi vähän altaaseen. Ei ehditty tiskata aamupalan jälkeen…Iso olkalaukku, reppu ja käsilaukku mukanani lähdin kävelemään stadionille. Huonetoverini saivat kyydin tytöltä, joka oli luvannut kuljettaa heidät näytöksen jälkeen kotiin. Minä en mahtunut (kaikkine tavaroineni) autokyytiin, ja minun kuskini oli kai jo huoneestaan lähtenyt, koska hän ei avannut ovea, kun soitin summeria. Kamat kyllä vähän painoivat, mutta onneksi minulla ei ollut kuitenkaan tavaraa kovin paljon, lähinnä vain välttämättömimmät. Stadionilla etsiskelin sitten tuttuja kasvoja, enkä meinannut löytää yksiäkään. Sitten näin ensimmäisen, joka näytti minulle pukutilapaikkamme, ja jatkoi matkaa. Sen jälkeen näin toisen ja kolmannenkin. Näiden kahden tytön kanssa lähdin yhdessä vaihtamaan vaatteita, ja kun kaivoin repusta esiin esiintymisasuni, paidasta löytyi yllättäen pieni, vaalea tahra. Olin harmistunut, vaikka tietenkään noin pieni tahra ei näkyisi kentällä. Itseä se kuitenkin harmitti, koska itse näki tuollaiset jäljet selkeästi. En edes ymmärrä, miten tahra oli päätynyt paitaani. Miten uudesta repusta saattoi tarttua likaa paitaani. Tietenkin vielä juuri nyt, kun sitä ei enää ehtinyt pestä pois. Lopulta, kun sain harmiltani vaatteeni vaihdettua, ”Annika” tuli hengästyneenä viereeni. Hän oli ilmeisesti juossut pitkän matkaa, ja oli aivan täpinöissään. Hän sanoi minulle myöhästyneensä, ja minä en edes tiennyt tarkalleen mitä kello oli. Tiesin vain, että harjoituksia ei oltu vielä aloitettu, ja että niiden oli määrä alkaa tasan klo: 9.00. eli mitään hätää ei ollut. Tuo 20min. oli varattu valmistautumiseen, jotta kaikki varmasti olisivat tasan yhdeksältä valmiina kentällä.

Minua hieman pelotti, että kaatuisin kentälle, koska väsymys teki oloni huteraksi. Kunhan pysyisin edes tajuissani, ajattelin ja yritin pitää itseni koossa kentällä, kun vedimme ensimmäisen varsinaisen läpimenon, (eli toisen kierroksen. Ensimmäisellä kierroksella olimme käyneet läpi vain jokaisen ohjelman aloitus-ja lopetuspaikat.) Selvisin läpimenosta, vaikka tunsinkin hieman horjuvani. Nyt piti selvitä enää itse näytöksestä. Yksi kerta enää, ja se oli siinä, mietin lähtiessäni tunnin mittaiselle tauolle. Minulla oli jo kova nälkä, ja menin hakemaan repustani eväsleipiäni, enkä löytänytkään niitä sieltä. Katsoin vielä toisen ja kolmannenkin kerran, sillä olin varma, että olin pakannut ne mukaani. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Olin ilmeisesti unohtanut leivät joko keittiön pöydälle, tai jääkaappiin. Harmistuksissani jouduin lähteä hakemaan ruokaa muualta, vaikka rahani alkoivat olla jo vähissä, mutta tiesin etten selviäisi esityksen loppuun ilman ruokaa. Lähdin sitten tapahtumatorille, jossa oli aivan hirveästi väkeä. En kuitenkaan jaksanut lähteä pidemmälle, vaan jonotin sitkeästi makkaraperunoita ikuisuudelta tuntuvan ajan. Söin ruoan nopeasti, jotta pääsisin pian takaisin meikkaamaan ja laittamaan hiukseni. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Nyt jouduin (tai halusin) lisätä vielä rajaukset silmieni ympärille, niitä korostamaan. Jos vaikka minua kuvattaisiin televisioon, siis lähikuvassa. Rajausten vetäminen tuntui ikävältä. Ne painoivat väsyneitä silmiäni, ja tekivät ne todella raskaiksi, mutta se täytyi vain kestää. Meikin jälkeen vedin nutturan päähäni, jossa Helena auttoi minua, jotta siitä saatiin kestävä ja nätti. Lopuksi vielä kunnolla lakkaa pää täyteen, ja olin valmis esiintymään, tai ainakin niin valmis, kuin oli siinä vaiheessa mahdollista. Jännitin kyllä yhä paria kohtaa, varsinkin finaalin loppua. Se menisi miten menisi, sillä oli oikeastaan enää turha vaivata päätään. Ennen valmistautumispaikoille menoa (jossa suurinosa jo oli), jäimme katsomaan muutaman tytön kesken ensimmäistä ”Kalevala”-esitystä katsomosta, otettuamme pari yhteiskuvaa ulkoa ja sisältä. Kalevala näytti upealta. Sen esityksen jälkeen kävin naisten huoneessa, jossa yritin pyyhkiä vedellä pois tahraani paidasta. Eihän se tietenkään mitään auttanut, päinvastoin pahensi vain asiaa. Olo oli kuin Mr Beanilla siinä elokuvassa, jossa hän tahrii ”Mona Lisa”-taulun, ja yrittäessään korjata taulua, tuhoaa sen lopullisesti. Tahrasta tuli oikeasti vain tummempi ja isompi. Sitten joku ”Valkean linnun joutsen” sanoi minulle, ettei sitä kukaan huomaa, joka tietysti oli totta, mutta minä huomasin, ja minua se häiritsi. En kuitenkaan voinut tehdä mitään, ja annoin tahran olla. Menin muiden sekaan valmistautumispaikalleni, odottamaan vuoroamme. ”Tarja” -joka onneksi oli saanut jalkansa sen verran kuntoon, että pystyi esiintymään– sanoi heti viisaasti, että tuollaisiin tahroihin ei pidä koskea, mutta minä olin kuunnellut erästä ”joutsenta”, joka oli suositellut kokeilemaan vettä…Siinä odotellessa meni ohjelma toisensa jälkeen, ja vaikka odotus tuntui pitkältä, ei niin pitkältä kuin harjoituksissa. Meidän vuoromme tuli yllättävän nopeasti, ja kun marssimme kentälle, näin lähes täyden katsomon. Siitä vasta ymmärsin, että nyt oli tosi tilanne. Nyt ei enää harjoiteltu. Yritin silti suhtautua esiintymiseen, kuin olisin ollut harjoituksissa. Silloin se oli rennompaa. Olin huomannut kuitenkin eron kenttäesiintymisissä (cheerleadingajoilta), ja salinäytöksissä. Salinäytökset jännittivät paljon enemmän, koska niissä yleisö oli lähempänä, ja jotenkin konkreettisempi. Kentällä se oli pelkkää isoa massaa. Sää ainakin suosi meitä. Ilma oli mitä parhain esiintyä. Taivas oli pilvinen, eli aurinko ei onneksi porottanut polttaen, mutta onneksi ei myöskään satanut. Ihan mahtava keli! Ensimmäinen jännittämäni siirtyminen meni aika hyvin, ja siitä seuraavaan ahtaaseen jonomuodostelmaankin päästiin ihan nätisti, eikä oltu onneksi liian sumpussa, kuten välillä harjoituksissa. Yhdessä kuviossa tapahtui pieni törmäys. Minä tönäisin hieman vierustoveriani ahtaassa rivimuodostelmassa. Se vähän harmitti, mutta ei varmaankaan näkynyt ollenkaan yleisöön…

Kun ”Valkea lintu”-ohjelman lopuksi kuulin isot aplodimme, olin onnellinen, ja huojentunut. Se todella palkitsi kaiken väsymyksen, ja loppuasennossa sinnittelyn keskellä! Hymyilimme toisillemme seistessämme tiiviisti vierekkäin ohjelman viimeisen kuvion:lintumuodostelman sisällä. Seuraavan musiikin lähdettyä soimaan, osa meistä jatkoi suoraan finaalinäytökseen, osa poistui kentältä. Jännitin finaaliohjelmaa, mutta aplodit olivat antaneet voimia ja varmuutta, ja niiden siivittämänä jatkoin vielä läpi finaaliohjelman. Se ei mennyt täydellisesti, mutta se meni, ja siitä selvittiin, hiukan luovimalla…Tuntui että olin käyttänyt kaiken energiani, olin antanut kaikkeni. ”Reeta” huikkasi minulle vielä, kentältä poistuessamme: ”Me tehtiin se!” Niin, kaikista vaikeuksista ja peloista huolimatta, me todellakin tehtiin se! Ihan lopuksi palasimme kentälle tekemään vielä loppukuvion, ja muutaman helpon liikkeen, jonka jälkeen tanssimme kaikki yhdessä, yleisö mukana Sun Lahti-tanssin, ja siinä se sitten oli. Koko esitys, ja tapahtuma oli ohi silmänräpäyksessä. Kentältä lähtiessäni minut valtasi jotenkin tyhjä olo. Minulla oli niin kiire, koska kyytini odotti, enkä kerinnyt jutella muiden kanssa juurikaan ennen lähtöä. Kuitenkin näkisin heidät seuraavan kerran vasta syksyllä! Se harmitti. Olisi ollut kiva mennä yhdessä vaikka syömään, ja pitää jonkinlaiset päättäjäiset: tapahtuman-, sekä kevätkauden päättäjäiset! Sen sijaan kaikki vain lähtivät. No toisaalta, nyt pääsisin nauttimaan kesästä ja pian alkavasta ansaitusta lomasta. Sitäpaitsi odotin innolla pääseväni katsomaan esitystämme nettitv:stä!

Ikean luona kyytini vaihtui. Anna jätti minut siihen, parkkipaikalle. Sieltä avomieheni sisko haki minut kummipoikani kanssa, joka olikin kasvanut kovasti viime näkemältä. Olihan kummipoikani jo 8kk. Kohta hänkin alkaisi kävellä, ja sitten pian sen jälkeen puhua. Silloin hänen kanssaan tulee olemaan hauska puuhailla. Sitä odotan kovasti!

Kotona menin heti ensimmäisenä koneelle, ja etsin nettitv:stä Sun Lahden pääjuhlaohjelman. Nähtyäni ohjelman ja kaikki hienot kuviot, olin häikäistynyt. Itsellä kun ei ollut ollut mitään käsitystä siitä, miten hienolta ohjelmat näyttivät. Tuntui uskomattomalta, ja epätodelliselta, että olin ollut vain hetkeä aikaisemmin mukana toteuttamassa noita hienoja kuvioita! Itseäni en tosin löytänyt kentältä, mutta ystäviäni kyllä oli kuvattu lähikuvassa. Mielessä pyöri vielä ”Reetan” sanat: ”Me tehtiin se!” Suljin ohjelman, ja hymyilin itsekseni. Tiesin saaneeni elinikäisen muiston!

Sunnuntain kuvia.

Kalevala näyt.6   Kalevala8Kalevala näyt.4

”Kalevala”kuvia. Ei pääse oikein kuviot oikeuksiinsa, kun joutui rajaamaan kuvia niin paljon.

Minä Valkean Linnun näytöksessä.

Minä Valkean Linnun näytöksessä sisääntulossa.

Käy kurkistamassa tapahtuma tunnelmia Sun Lahti-sivuilta (sunlahti.fi), ja youtubesta! Näet enemmän kuva-ja videomateriaalia noilla sivuilla. Kahden vuoden päästä sitten odottaa vielä isompi voimistelutapahtuma: Helsingin gymnaestrada, jonne odotetaan saapuvan 25 000 voimistelijaa ympäri maailman. Esitämme siellä mm. ”Valkean linnun”, mutta myös uuden ohjelman.  Tule mukaan kannustamaan Suomea! 🙂 Kannattaa tsekata muuten nekin sivut:  http://www.wg-2015.com/