FAKTOJA JA TREENIÄ

Tiesittekö, että ihminen saa lisävoimia käyttöönsä tarvittaessa? Että hän voi kyetä uskomattomiin tekoihin silloin kun on pakko, ja pelastaa ihmishenkiä? Näin teki myös 14 – vuotias poika Amerikassa, nostaessaan auton, sen alle puristumassa olleen enonsa päältä. Eno oli ollut korjaamassa autoa, kun se yhtäkkiä romahti.

Entä Tiesittekö että kissat ja koirat voivat vainuta/vaistota kun ihminen tekee kuolemaa? Heidän hajuaistinsa on moninkertainen ihmiseen nähden, joten heidän epäillään kykenevän haistamaan ihmiskehosta, milloin tämä tekee kuolemaa. Ihminen saattaa myös levittää tiettyä hormonia kuollessaan, jonka eläimet vainuavat. Lisäksi eläimet osaavat mahdollisesti lukea ihmisen kehonkieltä tarkemmin kuin me itse. Ainakin tiedossa on tapaus, jossa lemmikki vainusi etukäteen omistajansa epileptiset kohtaukset, ja varoitti niistä.

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, että kasveilla saattaa olla jonkin asteista ajattelutoimintaa. Sitä on tutkittu, ja joitakin viitteitä tästä saatu, vaikka ei vielä kovin pitäviä. Miettikää sitä seuraavan kerran, kun olette aikeissa saksia kasvianne. Nimittäin juuri siitä on reagointia mittaavalla laitteella (vähän kuin sydänkäyrä), tehty havaintoja, että kasvi reagoi voimakkaasti, kun sitä ollaan leikkaamassa. Nämä tiedot ovat peräisin tv-ohjelmasta: ”Outoa, vai mitä?” Mielenkiintoinen ohjelma, josta oppii hauskoja asioita!

Olen myös viimeaikoina miettinyt, mikä ajaa minua eteenpäin. Mikä saa minut nousemaan aamulla (harmaimmissakin hetkissä).Tajusin, että tottakai minulla on yhä toivo, vaikka hetkittäin olo tuntuukin toivottomalta. Siksi nousen aamulla. Aikaisemmassa artikkelissa sanoin, ettei ole enää sitä lapsen riemua, kun herää aamulla, mutta kyllä se jonkinasteisessa muodossa siellä on. Tavallaan olen kuin lapsi, joka odottaa joka päivä jotain ”jännää” tapahtuvan. Odottaa jotakin uutta ja erilaista, jotakin hauskaa. Odottaa, että saisi aamukahvin tai -teen eteensä, että saisi pitkästä aikaa nauraa kippurassa, odottaa hyvää ruokaa, uusia makuelämyksiä, odottaa yllätyksiä. Se ei ole samanlaista innostuneisuutta, tai kutkuttavaa odotusta, mutta jotenkin sitä toivoo ja uskoo, että päivästä tulee edes ihan hyvä. Muuten ei nousemisesta tulisi mitään. Ei se loppujen lopuksi vaadi useinkaan kovin paljoa, jotta tulee edes vähän paremmalle tuulelle, ja saa päivästä paremman. Ne ihan pienetkin asiat auttavat yhä edelleen. Kyllä se ehkä vähän enemmän itseltä työtä vaatii kuin lapsena, mutta aika pitkälle samat asiat saavat hymyilemään kuin silloinkin. Tietysti aikuisen ihmisen elämä on aina vähän kädenvääntöä kiirettä, stressiä ja ahdistusta vastaan. Kilpailua siitä kumpi voittaa: ahdistus vai ilo, mutta silti tämä oivallus toivosta antoi lohtua. Niin kauan kuin pidän toivosta kiinni, kaikki on hyvin! Enkä uskoisi, että se toivo tällä luonteella, ainakaan ihan helpolla mihinkään katoaisi. Kohdatessani vaikka mitä asioita, minulla on aina ollut toivo. Jos ei ihan kokoajan, se ei ole koskaan poistunut pitkäksi aikaa. Olen aina saanut sen houkuteltua takaisin. Minulla on loppujen lopuksi yhtä suuri ”Elämän nälkä” kuin Pave Maijasellakin. Silti tuntuu, että energiatasoni on ollut viimeaikoina melko alhainen. Voimia ei riitä kaikkeen mihin pitäisi. Kahvi- ja teehuuruissa saatan kyllä olla jonkin aikaa varsinainen tehopakkaus, mutta kun niiden vaikutus laskee, laskevat tehotkin kuin lehmän häntä. Useimmiten tehot riittävät nipin napin koko työpäiväksi, mutta jossakin kohtaa iltapäivää lasku alkaa, ja illalla kotona olen yleensä jo aivan ”tööt”, (kuten Kissi sanoisi). Hulluinta on, että yleensä kaikista väsynein olen lauantaisin. Silloin nukun paljon, varmaan otan takaisin viikolla kertyneen väsymyksen. Kai se on jonkinlainen palautumispäivä, sillä sunnuntai on jo paljon parempi. Toki treenit siinä auttavat, mutta yleensä olen jo päivällä pirteämpi. Se vain harmittaa, etten jaksa lauantaisin tehdä edes kotona juuri mitään. Joskushan ne kotityötkin pitää tehdä, mutta kun ei kykene…Ihan kuin työpaikassa ei olisi tarpeeksi. Miksi pitää vielä kotonakin siivota ja tiskata (meillä ei ole edes tiskikonetta). Varsinkin näinä pimeinä arkipäivinä, töiden jälkeen, tekisi mieli vain heittäytyä löhöämään, mutta kun jotain tekemistä on aina kuitenkin. Nälkäkin on kun kotiin pääsee, ei vaan jaksaisi ruokaakaan laittaa. Eivätkä usein vajaaksi jääneet yöunet yhtään helpota jaksamista. Kuitenkin haluan sanoa teille kaikille, syvästi masentuneillekin: pitäkää toivosta kiinni. Koskaan ei tiedä, mitä elämässä tulee vastaan. Vaikka mitä mukavaa voi tapahtua. Täytyy vain jaksaa uskoa siihen!

Viime sunnuntaina jännitettiin sitten ”Tanssii tähtien kanssa”-finaalia heti treenien jälkeen. Voiton vei tällä kertaa Pete, joka ei mikään suuri yllätys ollut. Anukin oli kyllä todella hyvä. Jotenkin pidin hänen pehmeästä tyylistään ehkä vielä enemmän, vaikka molemmat olivat hyviä! Molemmilla oli tunnetta ja kauniita koreografioita! Ihanaa oli myös nähdä Sillanpää tuomaristossa. Hän on niin sympaattinen ja karismaattinen laulaja, jolla on hyviä biisejä! Ihastuin tohonkin biisiin, jonka hän esitti tuolla tanssi kisassa. Kuuntele kyseinen biisi musiikkivalinnat-kohdassa.

Treenit

Nyt se on sitten virallista: ilmoittautumiseni WG-tapahtumaan! Seuramme laittoi jokaisen ilmoittautumislomakkeet eteenpäin, ja vahvistusviestikin tuli jo. Taas ollaan askeleen lähempänä tätä mahtavaa spektaakkelia, ja ensi kesää…Olin harkinnut pitkään, menenkö avajaistanssiin, vai -marssiin (piti valita). Päätin mennä marssiin. Silloin ainakin saa omaksi tyylikkään marssiasun (Suomipuvun). Asun koot vain olivat tosi hassut. Minulla on nyt sitten tilauksessa xs-kokoinen takki ja m-koon housut. En ole kuitenkaan varma, istuvatko housut täysin hyvin. Lantio saattaa olla liian iso, mutta vyötärön mitta oli m-kokoa. Tilasin myös iltanäytöslipun, (pohjoismaiden iltaan), mutta ei ole silti varmaa, riittävätkö liput kaikille. Toivottavasti saan lipun!

Viime ja toissakerralla sitten mentiin aivan ihanaa, seuran vanhoille jäsenille tuttua ohjelmaa: ”Tahdon elää”. Se on niin kaunis, mutta vaativa. Ohjelmaan kuuluu myös anilliinin punainen, läpikuultava huivi, jota heilutellaan rytmisen voimistelun nauhan tapaan. Huivi tuo ohjelmaan oman, kauniin lisänsä. Haluaisin ihan kauheasti mukaan ohjelmaan, (joka siis esitetään omassa, helmikuisessa näytöksessämme), mutta ei taida taidot riittää, huoh… 😦 Viime kerralla palautimme mieliimme myös edellisen näytöksemme ”Vapaa”-nimisen ohjelman, joka tulee seuraavaankin näytökseemme. Se on aivan erilainen, mutta pidän myös siitä paljon! Tämän ohjelman musiikkina on Kaija Koon samanniminen, hieno kappale, joka kolahti minuun täysin heti, kun sen ensimmäistä kertaa kuulin. Viime kerralla teimme myös vaativan rondi-sarjan, jossa tuli reisilihakset todella kipeäksi. Tein sarjan sisulla loppuun asti, vaikka minusta tuntui siltä, että en kykene…

Kohta tulevat sitten meidän näytöksen liput myyntiin. Tutut pääsevät taas ihailemaan hienoja ohjelmiamme! Musiilkivalinnat – kohdassa voit kuunnella tämänkin upean biisin, joka tulee ”Tahdon elää”-ohjelmaan.

Kannanotot

Katsoin joku aika sitten pelottavan ohjelman mahdollisesta katastrofaalisesta maapallon tulevaisuudesta, jossa maalailtiin hurjia kauhukuvia ilmaston lämpenemiseen liittyen. Myrskyjen ja tulvien jo alkanut voimistuminen kiihtyy entisestään, ja kuivuus lisääntyy heikentäen viljelymahdollisuuksia. Ravinto (joka uhkaa mutenkin loppua), ja kelvollinen elintila saattavat olla kortilla jo lähivuosina, jos emme tee mitään ilmastonmuutoksen estämiseksi. Laiminlyönnin seuraukset voisivat olla todella tuhoisat. Jos emme tee mitään, edessä on hyvin kriittiset ajat, jos nyt alamme toimia, on jotain vielä tehtävissä. Kokonaan muutos ei kuitenkaan ole enää estettävissä, mutta se voi olla siedettävämpi. Maapallon lämpötila tulee jokatauksessa nousemaan 2-7 astetta. Tuo 7 astetta olisi todella radikaali muutos. Hyvin moni alue muuttuisi asuinkelvottomaksi. Tosin Suomessa ilma voi kylmentyä, jos golfvirta häiriintyy jäiden sulamisen ansiosta. Se vasta olisikin pelottava ajatus. Ei se pieni lämmönnousukaan minua niin houkuta, täällä Suomessakaan. Se vain tekisi talvista syksyjä, ja kesistä tukalia, joten meillä olisi tosi pitkä syksy, ja liian kuumat kesät…Nyt on korkea aika ryhtyä tositoimiin kelvollisten elinolosuhteiden säilyttämiseksi.

Viime viikolla netissä myös ohjelmaa: ”Nätti nakuna” katsottuani, minulle heräsi kysymys: olemmeko me ihmiset todella niin kriittisiä toisiamme kohtaan, että meillä on tarve olla kriittisiä myös itseämme kohtaan? En usko, että meistä ainakaan valtaosa on, joten miksi kiusaamme itseämme, ja vaadimme itseltämme niin paljon? Media tosin lietsoo sellaista käsitystä, että meidän kaikkien tulisi olla hoikkia, treenattuja ja kauniita. Vielä jos nainen omaa luonnottomat silikonipallorinnat, se on iso plussa, mutta kenen vartalo muka oikeasti on sellainen? Vastaus: ei juuri kenenkään. Eikö luojan luoma enää kelpaa? Emmekö voi iloita siitä, mitä meillä on, sen sijaan, että murehtisimme sitä mitä meiltä puuttuu?

Musiikkivalinnat

Unet

Tässä syksyllä joku yö näin unta meidän tulevasta GE-näytöksestä. Olin jo esiintymispaikalla (jossakin hallissa), ja jälleen myöhässä aikataulusta. Minulla ei ollut asua valmiina, enkä ollenkaan muistanut, mihin aikaan näytöksemme alkaa. Menin nopeasti kaivamaan asun jostakin säilytyslokerosta, jonka etsimiseen kului jo pari tuntia. Asun löytämisen jälkeen yritin paniikissa selvittää, mihin aikaan esiintymisemme on. Kun en löytänyt ohjelmalehtistä, kysyin aloitusaikaa joltakin osallistujalta, ja tähän sitten heräsinkin, huojentuneena siitä, ettei kyseessä ollut Tositilanne.

Eräänä toisena yönä näin unta, että olimme avustettavani kanssa jossakin yhdessä, ja yhtäkkiä hän suuttui minulle. Sen jälkeen näin hänen menevän pyörätuolilla alas portaita, ja pelästyin. Ajattelin sen olevan minun vika, kun olin suututtanut hänet. Joku yritti juosta hänet kiinni, mutta tämä ei ehtinyt ajoissa, ja tullessaan alas, A putosi tuolista maahan. Kun näin hänen makaavan maassa, pelkäsin pahinta. Siihen uni päättyi. Mistä lie tullut tuollainen uni…

Jos et muuten ole nähnyt toissasunnuntaina televisioitua voimistelugaalaa, kannattaa käydä katsomassa se yle Areenassa. Areenan videoita ei näköjään voi linkittää, mutta siellä se on katsottavissa. Gaalassa markkinoitiin Helsingin gymnaestradaa -15. ja osa esityksistä tullaan näkemään myös siellä. Selostaja muuten sanoi, että tuo ensi kesän voimistelutapahtuma on suurin koskaan Helsingissä järjestetty tapahtuma. Aika mahtavaa olla osa sitä!

Yllä ja alla vielä pari eilistä löytöä: teejuoma, johon ihastuin eilen, ja hienostunut Dacapon uutuussuklaa. Tota teetä ostin mennessäni vanhemmille, ja juotiin sitä siellä. Oli mun mielestä aivan taivaallinen maku! Äiti ei kylläkään pitänyt juomasta, joten otinkin sen sitten mukaani. Juoma on hyvin eksoottinen, ja aivan erilaista kuin normitee, mutta mä ainakin rakastuin tohon! Tuo on lähellä chailattea, mutta minusta vielä mausteisempi, tai sitten mausteet tuntuivat voimakkaammin, koska tossa ei ollut kanelikermaa pinnalla, kuten chailatessa…No hyvää jokatapauksessa, kunhan laittaa reilusti sokeria, (tai hunajaa), ettei juoma maistu kitkerälle! Ihana löytö! Myös toissailtana maistamani kofeiiniton rooibos-juoma oli todella hyvää. Sekin teen tyyppinen juoma, ihanan marjaisa, ja sopi hyvin mun nuudeli annoksen kanssa.
Eipä sitten muuta kun arkista aherrusta jatkamaan! Ei se lumikaan kauaa maassa pysynyt… 😦 Synkkyydestä huolimatta: työn iloa kaikille! (Jos mahdollista, käyttäkää kirkasvalolamppua. Mulla töissä sellainen, ja tuntuu se (ehkä) vähän auttavan…)

Silmätaulut artikkelissa ovat mun nuorena maalaamiani. Punaisen maalasin ensin kotona, ja sen nimi on: ”Totuus”. Sinisen (alunperin muistaakseni nimetön, mutta nimeksi sopisi hyvin: ”Pelko”) maalasin myöhemmin koulussa, kun ihastuin tohon silmäaiheeseen. ”Silmäthän ovat sielun peili”, niinkun sanotaan. Nuo kaksi taulua ovat mielestäni parhaimpia ikinä maalaamiani. Siitä onkin jo aikaa, kun olen viimeksi maalannut. Vieläköhän osaisin…

ULKOLAISET VS.SUOMALAISET MIEHET (ja muuta jutustelua)

Mistä tietää, että on tullut syksy? Siitä, että nenä alkaa vuotaa, kun tulet ulkoa (kuten minulle on jo muutaman kerran  tapahtunut), tai siitä että koululaiset palaavat koulujen pihoille, ja kuulet välituntikellojen soiton.

Näin elokuun lopussa, syyssateidenkin jo alettua, tuleva syksy alkaa pelottaa, ja masentaa. Olen miettinyt paljon miten selviän siitä, mutta onhan niistä tähänkin asti selvitty aina jotenkin, ja kuten taisin jossain todetakin, aina koittaa uusi kevät. Ukkosetkin ovat käyneet välillä melko kiivaana, ja yhtenä päivänä ukkosella meidän tietokone sammui. Se tapahtui meille jo toisen kerran yhteiselomme aikana, mutta onneksi kone käynnistyi automaattisesti uudelleen, eikä sille käynyt kai mitään. Ostettiin  sitten toinenkin ylijännitesuoja. Yksi meillä oli jo pleikkaa ja tv: tä varten. Nyt on tietokoneelle oma. Enää ei ukkoset niin haittaa…Lomatkin on taas pidetty, ja rentouttavat kesäpäivät enää vain muisto, mutta ainakin pidin lomani parhaaseen mahdolliseen aikaan…Tavallaan oli kyllä vaihteeksi kiva palata arkisen aherruksen pariin, ja saada päivärytmi parempaan kuntoon. Oli muuten (avustettavan pojan) koira innoissaan ekana työpäivänä vastassa, kun ei ollut mua vähään aikaan nähnyt. Kun se vaan vihdoin lopettaisi noi rajut leikkinsä. Heti oli taas säärissä roikkumassa. Onhan se aika nuori vielä (reilun vuoden) mutta lähes aikuinen kuitenkin…

Treenit

Vihdoinkin treenit alkoivat taas tauon jälkeen. Teki niin hyvää, ja oli mukava tavata kaikkia! Kuulin, että hallinäyttö WG-tapahtumaan on lokakuussa. Siellä osa halliohjelmista karsiutuu pois. Uskon kuitenkin valkkua lainatakseni, että olemme vahvoilla, koska meidän ohjelmamme on jo melkein valmis. Monilla tulee varmasti olemaan hyvin keskeneräiset ohjelmat. Odotan jo kärsimättömänä näyttöpäivää ja tietoa valinnoista! Nyt pitäisi myös alkaa pitämään kuntoa yllä, ja tekemään itsenäisesti muutaman kerran viikossa ainakin pilatesharjoitukset.

Kannanotto

Luin juuri Ilta-sanomien keskustelua, jossa puhuttiin ulkolaisten miesten ihanuudesta, ja arvosteltiin suomalaisia. Suomalaiset miehet muka pukeutuvat huonommin, ovat aina kännissä, eivätkä osaa lähestyä naisia. Minulla olisi hieman erilainen näkökulma asiaan. Ensivaikutelma ei aina kerro kaikkea, vaikka niin väitetään. Mielestäni tässä tapauksessa se ei välttämättä kerro juuri mitään, ainakaan jos ulkolaisten sosiaalisuutta ja itsevarmuutta pidetään hyvänä asiana, kuten yleensä. Ei se välttämättä tee heistä ihmisenä sen parempia miehiä, mutta tokihan he seuraa näiden ominaisuuksiensa ansiosta saavat, se on selvä asia. Suomalaiset ujot miehet saattavat -ikävä kyllä- jäädä heidän jalkoihinsa. Minusta se on sääli, koska ujot ihmiset ovat usein hyvin lämpimiä ja herttaisia. Totta ehkä on, että suomalaiset miehet eivät yleensä uskalla tulla selvinpäin juttelemaan, ja tietenkään ne känniset iskuyritykset eivät ole kovin tyylikkäitä, joka valitettavasti on pilannut suomalaisten miesten maineen, mutta kun heihin pääsee kunnolla tutustumaan, kyllä siellä takana on paljon muutakin kuin se känninen selittäjä. Suomalaisten miesten tyyli taas on aika rento, mutta ei missään nimessä surkea. Monilla on ihan perussiisti arkityyli. Sliipattu tyyli ja puheenlahjat eivät välttämättä takaa mitään. Monissa kulttuureissa nainen on miehelle valloitus, kuin kukka, joka miehen on tarkoitus poimia. Tämä johtuu joko eriarvoisuudesta, tai sen vanhoista jäänteistä. Suomessa ei ole ollut enää aikoihin selkeää miehen ja naisen roolia, joten meidän miehet eivät käyttäydy enää niin. Kyllä se ulkolaisenkin miehen alun imartelu aikanaan loppuu, ja monen vuoden suhteissa on varmasti samankaltaisia ongelmia, olit sitten kumman kanssa hyvänsä. Tähän loppuun sopisi isäni vanha sanonta: ”ulkonäkö pettää”, sanoi automyyjä. Hän kun on ollut autoalalla.

Musiikki-/videovalinnat

Halusin kunnioittaa hienon edesmenneen näyttelijän: Robin Williamsin muistoa, joten laitan tähän muutaman pätkän häneen liittyen. Toi viides video, jossa Robin Williams kohtaa Coco gorillan, on ihan mahtava. Kannattaa katsoa, jos et ole nähnyt.

Musiikkipuolella minulla on ollut Leevi and the Leavingskausi viime aikoina, joten laitan tähän myös heidän mainioita kappaleitaan.

Uni

Ei tule nyt muita unia mieleen, kuin sellainen, jossa tämä vanhempi (poisnukkunut) avustajani oli jälleen kotona, kun menin töihin. Olin ihmeissäni. Tiesin unessakin, ettei hänen olisi kuulunut olla siellä…

Tässä tämänkertaisia kuulumisia ja ajatuksia. Koitetaan selviytyä syksystä. Voisitte vaikka kertoa minulle omat selviytymiskeinonne. Tässä vielä minun konstini: sopivasti kahvia ja monivitamiinia, liikuntaa, hyvää musiikkia, sekä aikaa läheisten kanssa!

TUNNEKUOHUJA

 

On taas kauan aikaa kulunut siitä, kun viimeksi kirjoitin tällaisen kunnon artikkelin blogiini. Aika se vain liukuu eteenpäin ihan huomaamatta, ja normaali arjen pyöritys on vienyt nyt lähes kaiken aikani. Joskus pitäisi nukkuakin, sitäkään en ole tarpeeksi ehtinyt…

Tällä viikolla sain suruviestin. Jonkin aikaa sairaalassa ollut vanhempi avustettavani on poistunut keskuudestamme. Hän oli juuri ollut (elämänsä ensimmäisessä) leikkauksessa, ja hänen piti olla jo toipumassa, joten tämä tuli aika yllätyksenä, mutta toisaalta oli hänellä niin korkea ikä (ehti juuri täyttää 103v.), että osasi tätä siinä mielessä odottaakin. Voisipa itsekin elää yhtä pitkän ja terveen elämän, ja olla vanhana yhtä hyvässä kunnossa kuin hän oli. Hän oli hyvin pitkään erittäin hyvä kuntoinen. Vielä lähes sata vuotiaana hän käveli kepin kanssa kotonaan, ja teki itselleen ruokaa, siis itse. Taisi olla vasta 100-vuotispäivien tienoilla, kun hänen kävelykykynsä heikkeni niin, että hän otti pyörätuolin käyttöönsä, ja minä aloin laittaa/tarjoilla ruokaa hänelle. Aloin virallisesti avustamaan häntä (hänen tyttärensä ohella) suunnilleen niihin aikoihin, ja vasta noin pari vuotta sitten hänen näkönsä ja kuulonsa heikkeni selvästi, ja muistikin alkoi temppuilla. Ajatelkaa, että alle sata-vuotiaana hänellä oli vielä hyvä muisti! Läheiset ovat rakkaansa poismenosta tietenkin hyvin surullisia. Sitä on vaikeaa katsoa vierestä, kun ei oikein tiedä miten auttaa. Mitä sanoa tai tehdä? Tunnen itseni aika avuttomaksi ja pieneksi, kuten aina surevien läheisyydessä. Ehkä tämä oli kuitenkin parempi hänelle itselleen, sillä hän oli ollut melko pitkään hyvin väsynyt, ja voimaton. Hän toivoi usein pääsevänsä jo pois. Kuulin hänen kuolleen nukkuessaan, mikä olisikin ihanteellisin tapa kuolla. Niin toivoisin itsekin täältä joskus lähteväni. Eilen lapset sitten tulivat käymään, ja alkoivat tyhjentää äitinsä huoneen tavaroita. Tuntui kummalliselta, koska en osaa itsekään vielä täysin käsittää, ettei heidän äitinsä enää tule sairaalasta takaisin. Tavaroiden purku urakka jatkuu taas joku toinen päivä. Niitä kun on niin paljon. Nyt vain täytyy kehittää tyttärelle tekemistä, joka pitää mielen positiivisena. Tänään esim. kävimme tämän, ja tämän pojan kanssa oikein viihtyisässä rantakahvilassa, heidän kotinsa lähistöllä. Oli muuten mukavaa, mutta harmitti vaan, että juuri kun pääsimme ovesta ulos, alkoi sataa vettä, vaikka päivä oli ollut aiemmin niin kaunis. Sitten kun tulimme takaisin, vesisade lakkasi ”juuri sopivasti”.

 

Treenit

Tällä hetlkellä meillä on ikävä kyllä kesätauko. Harmittaa! Treenaisin mielelläni koko kesän. Voitaisiin treenata vaikka ulkona, kuten cheerleadingissa aikoinaan teimme kesäisin, siis hyvällä ilmalla…Kevään lopulla videoimme paljon WG-tapahtuman hallinäytösmateriaalia raadin arvioitavaksi. Nyt vain odotellaan, valitaanko meidät mukaan hallinäytökseen. Uskoisin kyllä, että pääsemme mukaan, sillä joukkueemme tytöt olivat mukana myös edellisen WG-tapahtuman hallinäytöksessä: Lausannessa (minä en ollut vielä ryhmässä). Ihana tangokin saatiin lopulta kunnialla videolle, vaikka sen opettelu jäi niin viime tippaan, että oli hieman haastavaa. Jännitin loppuun asti, muistanko kaikkia liikkeitä. Muistin aika hyvin, ja onneksi olin takarivissä, josta saatoin seurata muita. Balettitreenissäkin on taas edetty, ja olen kehittynyt siinä aika mukavasti. Oma näytöksemme muuten siirtyi ensi vuoden alkuun. Aluksi sen piti olla syksyllä, mutta Stoa ja Vuotalo olivat niin varattuja (Riikka haluaa jompaan kumpaan), niin siirsimme näytösajankohtaa…

 

Kannanotto

Katsoin vähänaikaa sitten mielenkiintoisen dokumentin ihmisiä tappavasta valaasta avomieheni kanssa. Alla on linkki kyseiseen dokumenttiin liittyvään keskusteluun, joka aika hyvin kertoo dokumentista, ja siitä heränneistä tunteista. Kyseinen kirjoittaja kirjoittaa niin perusteellisesti aiheesta, että katsoin turhaksi alkaa itse selostamaan sen enempää, löydettyäni kirjoituksen. Sanonpahan vain, että olen kerran elämässäni käynyt Särkänniemen delfinaariossa. Toista kertaa en mene! Kaikki vangitut eläimet tulisi vapauttaa. Ainakin ne, joilla olisi vielä mahdollisuuksia pärjätä luonnossa. Ne joilla ei ole, tulee sijoittaa tarpeeksi tilaviin ja luonnonmukaisiin oloihin, jossa he saisivat elää rauhassa. Ei siis mitään temppuja, ja ihmisten viihdyttämistä. On todella itsekästä ja julmaa pitää eläimiä omaksi iloksemme vangittuna, eikä ole ihme että tällaista sen seurauksena tapahtuu. En ole pitänyt pitkään aikaan korkeasaarestakaan, vaikka viime vuonna kävinkin siellä avomieheni, tämän siskon ja hänen lastensa kanssa. Kaikesta pahimmalta tuntuu se, että meille valehdellaan, että eläimet voivat hyvin, ja minkä takia? Tietenkin vain rahan takia, oksettavaa! Ei meillä ihmisinä ole oikeutta viedä eläimiltä heidän omaa elämäänsä!

http://annieveliinaa.blogspot.fi/2014/03/blackfish-dokumentti-joka-pysaytti.html

 

Musiikkivalinnat

Mihin unohtui tämä lupaava laulaja? Muistatko vielä häntä? Jos et, katsohan alla olevat pätkät. Upea ääninen laulaja, muistuttaa Whitney Houstonia! Kuuntele myös alta kaksi hänen omaa parasta kappalettaan.

http://www.youtube.com/watch?v=D5U6CaNlyEQ

Hyvä virolainen kappale syntymävuodeltani, jonka linkin löysin sattumalta youtubesta.

Toinen hyvä virolainen kappale.

Nyt kun tuli tämä suru-uutinen, ja on oltu vähän hautajaistunnelmissa, niin mielessä on soinut muutama niihin sopiva kappale, jotka voit kuunnella top-listaltani. En nyt jaksa linkittää niitä tähän, koska ne ovat jo siellä, mutta kappaleet ovat: Rexin ”Puhtaat purjeet” ja ”Kun sen aika on”, sekä Juha Tapion ”Luvattu maa”. Niissä on kaikissa hieno, hautajaisiin sopiva sanoma, mutta sukulaisethan sen kappalevalinnan tekevät…

 

Uni

Näin unta, että gymnaestradanäytöksemme oli alkanut, ja minä olin myöhästynyt siitä. Lavalla oli menossa ensimmäinen kierros, muka kolmesti esitettävästä näytöksestä. Harmittelin myöhästymistäni, mutta ajattelin onnekseni pääseväni osallistumaan noihin kahteen seuraavaan esityskertaan. En vain löytänyt esiintymisvaatteitani. Niitä etsiessäni eksyin sokkeloisessa esiintymispaikassa pyöriessäni, enkä meinannut löytää enää takaisin pukutiloihin. Löydettyäni sinne, portaat lavalle olivat yhtäkkiä poissa, ja ihmettelin mistä lavalle pääsee. Lopulta tajusin, että sinne piti kiivetä joidenkin laatikoiden päältä. Tässä kaikessa meni niin paljon aikaa, että aloin jo epäillä, etten ehtisi koko näytökseen mukaan. Olin todella pettynyt.

Tässä kaikki tällä kertaa. Mukavaa kesän alkua!

KEVÄTTÄ ODOTELLESSA

Pakkasista huolimatta aivoni eivät ole vielä jäätyneet. Pikemminkin päinvastoin. Voin jo paljon paremmin kuin syksyllä, kun lunta on maassa, ja valon määrä lisääntyy koko ajan. Onneksi sen vaikutuksen huomaa jo näin alkuvuodesta. Ei tarvitse niin kauaa kärsiä. Treenien alkamisella on varmasti myös oma osuutensa asiassa. Niistä lisää ”treenit”-osiossa.

Oikein mitään erikoista ei ole viime aikoina tapahtunut. Sitä tavallista arkea tämä elämä on enimmäkseen joulun jälkeen ollut. Työn ja kodin välillä juoksua, siivousta, pyykkäilyä, kaikkea melko tylsää…Tosin hyvän ystäväni näin kylläkin pitkästä aikaa tässä jokin aika sitten. Kävimme syömässä eräässä kiinalaisessa ravintolassa, mutta en erityisemmin pitänyt paikan ruoasta. Ystäväni lahjoitti minulle taas vaatteita ja kenkiä, ja yhden laukunkin, kuten viime aikoina hänen tapanaan on ollut. Hän kun yrittää päästä eroon ylimääräisistä nuoruusvuosina karttuneista varastoista. Minullehan se sopii, kun ei tarvitse ostaa uusia, ja meillä on niin samanlainen maku. Varsinkin nyt muuton jälkeen oli mukavaa saada uusia vaatteita, kun silloin tuli heitettyä paljon pois. Ainiin, sain myös hienon Iittalan astian tuparilahjaksi, kiitos paljon siitä! Tarkoitus olikin uusia varastoja, eikä niitä kaikkia olisi muutenkaan jaksanut kantaa mukana…Tuskin maltan odottaa, että pääsen noita hienoja pinkkejä korkkareita käyttämään. Ihan vielä ei ikävä kyllä voi…

Treenit

Olen huomannut, että sunnuntain treenien jälkeen on joka kerta todella hyvä fiilis. Olen paljon pirteämpi koko päivän kuin viime päivinä muuten olen ollut. Siinä meidän ihanaa WG- näytöksen tangoa tanssiessa tulee joka kerta sellainen olo, että kunpa tämä tanssi ei päättyisi koskaan! Kuten joskus mainitsinkin, olen halunnut koko ikäni päästä kokeilemaan argentiinalaista tangoa, ja nyt sekin toive toteutui. Tuo tuleva näytöstanssi ainakin pohjautuu argentiinalaiseen tangoon, ja musiikki on aivan ihanan dramaattinen. Kyllä meidän irkkuhenkisestä kansantanssistakin tulee makea. Ollaan jo päästy aika pitkälle siinäkin. Yksi uudempi kuvio siinä tuottaa hieman haasteita, mutta Riikan sanoin: kyllä me se gymnaestradaan mennessä opitaan. Valkean linnun kättelykin oli niin haastava, mutta sekin opittiin lopulta pitkän harjoittelun tuloksena. Nyt pitäisi ruveta myös miettimään mistä hankin kansallispuvun itselleni näytöstä varten (jos tuohon kansantanssiin pääsen osallistumaan, kun meidät jaetaan). Minä voisin ehkä lainata avustettavani siskon kanssallispukua. Hänellä ilmeisesti sellainen on. Omaksihan minulla ei sellaista ole varaa ostaa. Yksi vaihtoehto olisi osallistua työväenopiston kansallispukuompelukurssille, jota Riikka jo ehdotti. Katsotaan, aikaahan tässä vielä on. Nyt jään odottamaan jo innolla seuraavia treenejä!

Kannanotto

Otan kantaa minulle itselleni tärkeään aiheeseen: henkilökohtaisen avustajan rooliin, ja sen täsmentämiseen. Ala on hyvin moninainen, eikä missään ole määritelty tarkasti, mitä kaikkea siihen kuuluu. Avustajan työtä tulisi täsmentää, ja selventää sitäkin, ketkä kaikki saavat määrittää avustajan tehtäviä. Minun paikassani kun niin monella on oma mielipide asiasta, etenkin kotihoitajilla.  Heille ei pitäisi kuulua lainkaan, miten aikamme vietämme yhdessä avustettavani kanssa. Se on meidän välinen asia. Ehkä he vain toivovat, että minä hoitaisin osan taloustöistä, jotta heidän ei tarvitsisi tehdä niitä niin paljon, ja kyllä minä teenkin niitä mahdollisuuksieni mukaan, mutta se ei ole ykkösasia. Mielestäni henkilökohtainen avustaja on nimensä mukaan ensisijaisesti nimenomaan henkilökohtaiseen apuun panostava henkilö. Avustajan kuuluu siis tarjoilla ruokaa, (ehkä jopa syöttää), kuntouttaa, hoitaa henk.koht.hygieniaa, auttaa siirtymisissä, pukemisessa, ulkoilussa, ja auttaa ikäihmistä ylipäänsä jaksamaan. Se ei voi olla pelkkää konkreettista tekemistä, (tai siivousta). Minun avustettavani ainakin haluavat selvästi myös jutella, ja purkautua minulle. Silloin minä tietenkin kuuntelen, ja se on iso osa työpäiviäni. Eihän avustaja ole siivooja, eikä kodinhoitaja. Tämä täytyisi tehdä avustajan papereissa selväksi. Monet kun käyttävät hyväksi (asiakkaalle ilmaista) avustajaa teettämällä tällä vaikka minkälaisia siivous-ja taloustöitä mielivaltaisesti. Jotenkin avustajan oikeudet pitäisi tuoda esille. Me olemme aika lailla (enenmmän tai vähemmän) toisten riepoteltavina, ja vaikeassa asemassa, kun emme tarkkaan itsekään tiedä mihin tulisi suostua, mihin ei. Mitä tehdä  esim. silloin kun avustettava kieltäytyy syömästä, vaikka kotihoitajat velvoittavat minut huolehtimaan hänen riittävästä ravinnon saannistaan. Tai kun avustettava kieltäytyy  fysioterapiasta, huolimatta kovista kehotuksista sen tärkeydestä, ja siitä että fysioterapeutti pitää säännöllistä kuntoutusta erittäin tärkeänä. Onko minulla valtuudet pakottaa häntä, jos hän suuttuu minulle siitä, vaikka olen ihan kauniisti yrittänyt motivoida ja kannustaa häntä? Toivon siis, että joku vihdoin täsmentäisi työtehtäviämme ja asemaamme. Yhtähyvinhän robotit voisivat hoitaa hommamme, jos kerran millekään muulle ei anneta arvoa kuin talouden hoidolle. Tulevaisuudessa ehkä niin käykin, kun nyt jo koneiden määrä on lisääntynyt valtavasti, ja vienyt ihmisten työpaikkoja. Sellainen yhteiskunta ei kyllä kauaa toimisi, jossa koneet hoitavat kaikki työt. Ihmiset ovat sitten työttömänä, eikä kenelläkään ole rahaa ostaa mitään. Varmasti kela-rahatkin lopetettaisiin, tai ainakin niitä jouduttaisiin rajusti leikkaamaan, jos suuri osa ihmisistä olisi työttömänä. Eiköhän se ennenpitkää huomattaisi, että kannattaa sittenkin palkata niitä oikeita ihmisiä työpaikoille. Robotit kyllä voisivat hoitaa kaikki ikävät kotityöt. Jäisi enemmän vapaa-aikaa. No mutta nyt mentiin jo kokonaan toiseen aiheeseen, mutta siis toisenlaista suhtautumista toivon ihmisiltä avustajan työhön…

Musiikkivalinnat

Laitan tähän osioon tällä kertaa parhaita ”Vain elämää”-versioita eri kappaleista.

http://www.youtube.com/watch?v=R_83-xcFI94

http://www.youtube.com/watch?v=3qrEhp9KcYU

http://www.youtube.com/watch?v=lei4kRsWepo

http://www.youtube.com/results?search_query=juha+tapio+music+everywhere&sm=1

http://www.youtube.com/results?search_query=lainaa%20vain%20juha%20tapio&sm=1

http://www.youtube.com/watch?v=Q-yaM37drMY

Uni

Näin eräänä yönä mahtavan unen, jossa olin mökillä, ja oli kesä. Tunne oli hyvin aito, juuri sellainen kuin se kesäisin maalla oikeastikin on. Äitini oli kanssani alakerrassa, ja alkoi kaivata olutta. Mietin, pitäisikö lähteä sitä kaupasta hakemaan. Sitten löysin keittiön nurkasta likööripullon, jota olin juuri avaamassa, kun ikävästi heräsin kylmässä, pimeässä makuuhuoneessani.

Tällaista tällä kertaa. Yritän kirjoittaa seuraavan artikkelin nopeammin. Ensikertaan…

UUSI VUOSI, UUDET KUJEET

Taas on vuosi vaihtunut, ja palattu arkisen aherruksen pariin joululomalta. Paluu töihin oli raskas, kun oli tottunut nukkumaan pitkään, ja loikoilemaan sohvan nurkassa katsellen elokuvia, nauttien hyvää viiniä, ja glögiä, sekä herkutellen (mm.suklaalla, pipareilla ja kylmäsavulohella, nam). Ihan parasta tällaisena pimeänä aikana. Tänä jouluna olikin todella synkkää, kun edes lunta ei tullut, ja sama jatkuu yhä tammikuuhun päästyämme. Ei ole mitään valoa, ja ainakin minulla onkin ollut todella väsynyt, ja voimaton olo. Jouluaattona tein kyllä aikamoisen joulusiivouksen, kun perheeni tuli meille kylään, mutta sen jälkeen ei olekaan jaksanut paljon mitään, ei edes kirjoittaa, tai ajatella mitään syntyjä syviä.

Jouluaatto oli tänä vuonna aivan erilainen kuin koskaan aikaisemmin. Ensimmäistä kertaa minä emännöin juhlia, kun aina aikaisemmin olen juhlinut joulua muualla (yleensä omilla vanhemmillani, mutta joskus on käyty myös molempien vanhempien luona). Oli siis paljon enemmän tehtävää ennen joulua. Juhlien järjestäminen on kyllä minusta mukavaa puuhaa, ja tein sen oikein mielelläni. Olisin varmaan jo aikaisemmin kutsunut vanhempani meille jouluksi, mutta meidän edellisessä asunnossa emme olisi mahtuneet viettämään joulua, sillä tilaa oli liian vähän. Eihän meillä ollut edes ruokapöytääkään. Nyt on, ja tila muutenkin on mainio, aivan loistava joulun viettoon. Tila toimii jopa vähän paremmin kuin vanhempieni koti. Sekin on kaunis, mutta meidän asuntomme on avarampi, ja siinä kaikki joutuvat (onneksi) olemaan kokoajan samassa tilassa. Siis myös emännän on helppo osallistua keskusteluihin järjestelyjen lomassa (avokeittiö). Ei ole mitään erillistä keittiötä tai keittokomeroa kuten vanhemmillani, jotka muuten näkivät uuden asuntomme nyt ensimmäistä kertaa, samoin veljeni. Mukavat juhlat niistä tuli. Ruoka ja viini oli hyvää. Veljeni oli kokeneena kinkun paistajana paistanut meille ison kinkun, josta osa on vieläkin syömättä, ja menee varmasti -ikävä kyllä- roskikseen. Osan kinkusta laitoin eilen hernekeittoon, enää sitä ei varmaan oikein voikaan syödä, eikä kaikki menisi ennen pääsiäistä luultavasti muutenkaan. Sain muuten veljeltäni isot kehut itse tekemästäni rosollista. Olin todella otettu, sillä veljeni on itse aivan loistava kokki. Tosin suvussahan nämä määrätyt ruokaperinteet ovat kulkeneet. Olin saanut äidiltäni jouluksi mummilta peräisin olevan rosollireseptin, jonka hän onneksi löysi vanhasta kätköstään, sillä ei enää itsekään muistanut ihan tarkkaan, missä järjestyksessä ainekset tuli pilkkoa, eikä määriä. En itsekään enää muistanut sitä, vaikka olemme usein tehneet rosollin yhdessä äidin kanssa, (hänen neuvojen pohjalta). Tosiaan, kyllä rosolli omasta mielestänikin maistui tänä vuonna todella hyvältä, vaikka itse sanonkin, jopa rosollikastikekin maistui, vaikka en ole siitä yleensä välittänyt (vatkattua kermaa punajuuriliemellä maustettuna). Valkoviinikin sattui olemaan aivan oivallista rosollin ja kalan kanssa (Pearly Bay, dry white, Etelä-Afrikka). Se oli kuin piste i:n päälle. Oli muuten jääkaappikylmää, suosittelen kokeilemaan. Moni ei säilytä viinejä jääkaapissa, mutta valkoviinille se mielestäni antaa sille sopivaa raikkautta. Punaviini valinta kinkun ja laatikoiden kanssa oli aivan yhtä loistava (Hardys Bin343). Maut toimivat mahtavasti yhdessä. Jälkkäriä kukaan ei sitten enää juuri jaksanutkaan. No glögilasilliset ja pari (itse paistamaani ja koristelemaani) piparia kyllä otettiin per naama. Glögikin oli tosi hyvää, vaikkakin yllättävän makeaa, mutta olin varannut myös juustoja ja suolakeksejä rypäleiden kanssa jälkiruuaksi. (Tämäkin ollut perheessämme vanha perinne). Kukaan ei jaksanut niitä. No ei se mitään, parempi että ruokaa oli liikaa, kuin että se olisi loppunut kesken.

Meillä oli oikein soman näköistäkin. Pienen äidiltä saadun tekokuusen olin koristellut, ja laittanut ikkunan alla olevan sivutason päälle. Huomasin kotona, että koristekassissa, jonka sain kuusen mukana, ei juuri ollut tuohon pikkukuuseen kuuluvia koristeita, vaan lähinnä vain oikean kuusen koristeita, jollainen meillä aina lapsuudessani oli olohuoneen nurkassa. Lapsena se oli tärkeä osa joulua. Se kyllä tuoksui mahtavalle, ja oli upean näköinen, mutta oikea kuusi vaatii aina oman työnsä, etenkin sen pois vieminen, ja havunneulasia löytyi lattialta usein vielä juhannuksenakin. Siksi olemme (nyt kun kaikki ovat aikuisia) nykyisin tyytyneet tekokuuseen. Koristeet eivät siis olleet ihan oikeita, mutta ei se haitannut. Löysin muutaman vähän pienemmän pallon, jotka ripustin kuuseen, ja löytämäni hopeanauha oli kyllä aivan oikean mittainen. Kaikkein isoimmat pallot jätin pois, sillä huomasin niiden näyttävän suhteettoman isoilta, ja siksi hassulta. Joulupöytään olin muuten löytänyt Tokmannista erittäin halvalla viinilasisetin: 6kpl 8€. No nyt tuli vähän piilomainontaakin…Siisti pöytäliinakin löytyi lopulta. En löytänyt sitä joulunvihreää liinaa, kuten olisin halunnut, mutta ostin sitten vaalean liinan, jossa oli kultaisia koristekuvioita. Halusin boikotoida punaista, koska en ole sen fani, ja se olisi tehnyt kokonaisuudesta melko kirjavan, kun minulla oli jo vihreävoittoinen kattaus. Tuo kulta-valkea liina sointui ainakin hyvin asuntommekin sävyihin. Lisäksi kuusen vierelle olimme ostaneet turkoosin tuikkulyhdyn, joka oli todella kaunis, ja sointui hienosti turkoosien koristetyynyjemme kanssa. Lahjaksi saimme rahaa ja suklaata. (Oikein kivat lahjat). Avomieheni oli ostanut minulle (itsevalitsemaani) ihanaa tuoksua (Naomi Campbell).

Uutta vuotta vietimme ystäväpariskuntamme kanssa. Meillä oli tarjolla kuoharia ja omenaviiniä, sekä pientä uuteen vuoteen kuuluvaa naposteltavaa. Ilotulituksia meiltä näkyi todella hyvin, kun on tuo ranta vieressä, josta niitä ammuttiin. Näkyivät niin läheltä, että olivat tosi upeita! Otin muuten aatolta nauhalle elokuvan: ”Lola ja tanssin taika”, jonka katsoin sitten uuden vuoden päivänä. Se oli todella hyvä kertomus tanssia harrastavasta naisesta, joka lähtee miehen perässä Egyptiin, ja alkaa siellä opetella itämaista tanssia. Mies jää matkasta, mutta naisesta tulee tähti. Hän tanssi todella kauniisti! Rakastan suunnattomasti itämaisen tanssin pehmeitä käsiliikkeitä. Tuli mieliteko opetella itsekin itämaista tanssia. Kokeilin sitä kyllä elokuvan pohjalta jälkeenpäin. Muuten, siinä listaani yksi tanssi lisää, jota en ole vielä opiskellut, mutta joka kiinnostaisi…

Treenit:

Syksyn viimeiset treenit olivat 8.12. ja niiden päätteeksi seura tarjosi meille pipareita ja juustoja. Samalla taustalla pyöri Riikan kuvaama video Valkeasta linnusta, Sun Lahdesta. Kaikki eivät olleet vielä nähneet sitä. Tuli haikea olo, kun alkoi treenitauko. Seuraavan kerran treenaamme vasta 12.1. ja tahti ei kun kovenee…Gymnaestrada here we come!

Kannanotto:

Tässä joulun yltäkylläisyyden myötä olen paljon miettinyt nälkäänäkeviä, kun niistä joulun aikaan näytettiin taas paljon mainoksiakin. Olen oivaltanut, miten etuoikeutettu olen monessa suhteessa, ja miten hienoa on ollut syntyä juuri Suomeen, vaikka siitä moni valittaakin, osaamatta arvostaa suomalaisuuttaan. Ajatelkaa nyt todennäköisyyttä syntyä Suomeen, näin pieneen maahan, kaikista vaihtoehdoista. Paljon todennäköisempää olisi ollut syntyä esim. johonkin köyhään Afrikkalaiskylään. Miten erilaista elämäni voisikaan olla. Miten paljon köyhempää. Miten alkukantaista, ilman juuri minkäänlaisia nykyajan viihdykkeitä, ja ennenkaikkea ilman kunnon ruokaa. Hyvät ihmiset, pyydän teitä pysähtymään hetkeksi kaiken kiireen ja stressin keskellä, silloin kun oikein kaikki ottaa päähän. Miettikää miten paljon hyvää elämässänne on. Miettikää niitä Afrikan nälkäänäkeviä. Miettikää tosissanne! Saatatte yllättäen havaita, että täällä Suomessa on sittenkin ihan hyvä elää. Minä toivoisin, että voisin lähettää loppukinkkuni jotenkin jonnekin, missä ei ole tarpeeksi ruokaa, kun en itse sitä välttämättä tarvitse. En vain tiedä miten…mutta jos me kaikki länsimaalaiset voisimme antaa ylimenevät ruokamme köyhille maille, hekin saisivat vatsaansa täytettä, luultavasti ihan hyvinkin!

Musiikkivalinnat:

http://www.youtube.com/watch?v=qScTeJjYwXM

http://www.youtube.com/watch?v=9KEVObbduHk

Uni:

Näin joskus noin kuukausi sitten unen, jossa olin valmistautumassa gymnaestradanäytökseen ryhmäni kanssa. Muistan kuinka jännitin, ja kuinka hassu asu minulla oli päälläni. Jalkani olivat kultamaalissa, ja toisessa jalassa luki ryhmäni nimi. Ihmettelin mistä ne oli minulle ilmestyneet, kun muilla sellaisia ei ollut. Sitten minulta kuitenkin puuttui joku nimilappu, tai joku, joka piti olla saadakseen palkinnon, jos sattui olemaan näytöksen paras. Mietin mielessäni, että minua tuskin palkittaisiin kuitenkaan, oli nimilappu tai ei. Oikeassa näytöksessähän kyse ei ole kilpailusta, eikä tietääkseni ketään muutenkaan palkita, vaikka se voisikin olla ihan hauskaa…No, hauskaa siitä tulee aivan varmasti jokatapauksessa!

Taas joudumme opettelemaan uuden vuosiluvun, juuri kun edelliseen sai totuteltua, ja taas joutuu kohtaamaan  sen tosiasian, että syntymäpäivät häämöttävät edessä, joillakin tosin vielä nopeammin kuin itsellä. Veljeni esim. täyttää 40v. tammikuussa. Päästään taas juhlimaan pyöreitä. Kolmekymppisetkin ovat vielä tuoreessa muistissa, ja kuusi vuotta nuorempana pidin häntä jo silloin tosi vanhana. Tässä iässä ero ei enää niin tunnu. Kun on itse ylittänyt kolmenkympin rajapyykin, suhtautuu huomattavasti suopeammin vanhempiinkin ihmisiin. Neljäkymmentä ei enää tunnu paljon miltään, enkä miellä edes viisikymppistä kovin vanhaksi. Voi tämä ihmeellinen avarakatseisuus johtua siitäkin, että omat vanhemmat ovat jo niin vanhoja. Sekin vaikuttaa omiin ikäkäsityksiin. Omia vanhempiaan ei kuitenkaan osaa koskaan mieltää kauhean vanhoiksi, ehkä siksi, ettei huomaisi omaa vanhenemistaan. Ensikertaan, moi!

UUSI KOTI KULLAN KALLIS

Tässä kaunis näkymä uuden kotimme parvekkeelta (vasemmalta kuvattuna).

Olemme vihdoin saaneet muutettua!! Olen niin onnellinen uudesta kodistamme! Tässä on nyt jo lähes kuukaus asuttu, ja niin paljon kuin se työtä vaatikin, oli se kaiken sen vaivan arvoista! Välillä olin aivan lopen uupunut, ja jopa hukassa, kun tämä asunto ei vielä tuntunut oikein kodilta, mutta nyt tuntuu, jopa enemmän kuin entinen!

Olen pahoillani pitkästä kirjoitustauosta, mutta en ole päässyt kirjoittamaan aikaisemmin, osittain johtuen muuttokiireistä, mutta myös siitä, että kun noin pari viikkoa sitten olisimme laittaneet koneen toimintaan, yllätys yllätys se ei käynnistynytkään. Ehkä se oli saanut kosteutta, tai muuten viilentynyt jotenkin liikaa (viileässä asunnossamme toimettomana viruessaan), tai en tiedä olisiko se heilunut liikaa muuttomatkalla. No jokatapauksessa tilasimme nyt uuden koneen osamaksulla, joka tuli meille kotiin tällä viikolla. Onpa mukavaa kirjoittaa pitkästä aikaa!

Rakastan kyllä tätä uutta asuinaluettamme! Jos oli edellinen alue hyvä, niin ei tämäkään kakkoseksi jää. Tässä on melkein kaikki mahdolliset kaupat lähellä, hyvät kulkuyhteydet, ja mikä parasta, ranta on lähellä, eli täällä on loistavat ulkoilualueet. Siis täällä on tarjolla kaikki se sama, mitä meillä oli ennenkin, mistä pelkäsimme joutuvamme luopumaan! Onpahan meidän kotoa vielä jopa merinäköala, ihan mahtavaa! (Okei, vastapäätä on ruma toimistorakennus, mutta vasemmalla puolella näkyy merta.) Parvekekin on entistä hienompi. Saatiin pientä maksua vastaan pitää edellisten asukkaiden tekemät laudoitukset, ja kaupan päälle saatiin vielä hienot, kori parveketuolit ja lasipöytä. (Omat muoviset olivatkin kuluneet ja menossa roskiin).

Paljon tässä on rahaakin palanut. On osteltu vaikka mitä, kuten neljän istuttava, upea, kahvilakattu ruokapöytä, vanhan kuluneen tietokonepöydän tilalle uusi, samoin vanhan hajonneen runkopatjasängyn tilalle uusi jenkkisänky, hieno päiväpeitto, koristetyynyt sohvaan, pari lamppua, kahvinkeitin, vedenkeitin, tosi tyylikäs olohuoneen matto, ja muuta pientä. Sisustaminen on sitten mukavaa puuhaa. Joskus nuorena hain sisustussuunnittelun linjalle opiskelemaankin, mutta en päässyt. Sinne onkin todella vaikea päästä, ja vaikka sisustaminen onkin mukavaa, niin oli kyllä hommaa noissa ruokapöydän ja tuolien, sekä tietokonepöydän kasaamisessa. Meinasi välillä hermo mennä. Ei se vanhan kirjahyllyn uudelleen kokoaminenkaan herkkua ollut. Meinasi hajota koko hylly, välitasoa liittäessämme. Minun piti pidellä sitä painavaa osaa, sitten se lipesi otteestani, ja toinen puoli valui alas. Onneksi se ei pudonnut kokonaan. Tuli vain pieni naarmu välitasoon. Nyt on sentään kaikki (ainakin isommat tavarat) paikoillaan! Vielä aiotaan ostaa ainakin kokovartalopeili eteiseen, iso seinäkello keittiöön, tiskikone, uusi mikro ja robotti-imuri. Sitten taitaa olla jo melkein kaikki tarvittava koossa. Mistä vielä olen iloinen, on että meillä on nykyään tosi iso jääkaappi, ja pakastin vasta iso onkin. Mahtuu varmasti hyvin kaikki tarvittava!

Seuraavaksi olemme muuten päättäneet hakea asumisoikeusasuntoa, kun tässä sopimus päättyy. On paljon halvempi kuin oma, joten lainaa ei tarvitse niin paljon, ja ovat yleensä siistimpiä kuin kaupungin asunnot. Jonojenkaan ei pitäisi olla mitään mahdottoman pitkiä. Haluaisimme kovasti pysyvämmän asunnon juuri tältä alueelta, (ja mikäli mahdollista, vielä enemmän rannan tuntumasta). Tuo voisi olla keino, sillä noita asuntoja täältä löytyy, ja on käsittääkseni helpompaa saada sellainen asunto alueelta, jolla olet jo asunut.

Eilen saatiin sitten lopultakin makuuhuoneen lamppukin kiinnitettyä. Hienon näköinen plafondihan se on, vaikka senkin kanssa oli aluksi hankaluuksia. Ei meinattu millään saada sitä nätisti asettumaan. Se oli kokoajan johonkin päin kallellaan, ja me meinattiin jo luovuttaa koko hommasta, mutta onneksi ei luovutettu. Lamppu näyttää todellakin nyt niin hienolta! Sitäpaitsi täällä makkarissa oli jo niin pimeää, ettei tahtonut löytää vaatteitaan.

Vieraitakin on jo käynyt. Ensimmäistä kertaa pidimme avomiehen suvun sukutapaamisen luonamme (joka siis pidetään aina, kun Lontoon-sisko saapuu Suomeen). Lokakuussa, kun hän tuli keväällä syntyneen pienokaisensa kanssa tänne, sovimme pitävämme tapaamisen meillä, nyt kun tilat sen mahdollistivat. Ne olivat epäviralliset tupaantuliaiset, joten saimme lahjoja, kuten (sisustus)rahaa, monta kauppakassillista ruokaa, ja yhdeltä siskolta saimme hienon palmunkin. En ollut nukkunut yhtään, koska olimme laittaneet koko yön, ja päivän paikkoja kuntoon, jotta saamme kaiken valmiiksi, mutta tunnelma oli silti hyvä! Tarjoilemani kahvin voimalla jaksoin taas. Kahvia oli juotu ennen kutsuja, ja sitä juotiin tietenkin kutsuissa. Olin jauhanut valmiiksi kahvia kahvipavuista uudella kahvimyllyllämme, joka on aika rankkaa puuhaa, mutta sen arvoista. Maku on kyllä parempi kuin suodatinkahvissa! Lisäksi tarjosin vieraille salaattia, patonkia, pikkupuusteja ja keksejä. Oli mukava tavata heitä kaikkia, ja seurata kokoajan kasvavia lapsia! Lontoon siskon pienokainen on sanonut jo ensimmäiset sanansakin. Hän sanoi suomeksi: ”äiti”, mutta englanniksi ”daddy”, joka johtuu tietenkin siitä, että pojan äiti puhuu tälle suomea, ja pojan isä taas englantia.

Toinen vieras kävi täällä viime tiistaina: yksi parhaista ystävistäni. Hän oli kävellyt (noin 15min.) matkan meille sateessa ja kovassa tuulessa, kun ei tiennyt, että olisi päässyt lähes ovelta ovelle bussillakin. Minäkään en ollut siitä maininnut, sillä hän oli sanonut osaavansa tulla meille. Hän toi mukanaan kahvipaketin, joka oli aivan ihana tuliainen, kun meillä olikin ollut kahvi lopussa. En ollut aikaisemmin maistanutkaan tuota juhlamokan tummapaahtoa, mutta se oli todella hyvää, melkein parempaa kuin presidentin tumma paahto, vaikka olen pitänyt presidenttiä aina parhaana kahvimerkkinä. Tosin juhlamokka tulee hyvänä kakkosena! Pitkästä aikaa tein meille myös tonnikalasalaattia, joka oli todella hyvää, ja kahvin kanssa tarjosin tosi hyviä -k-kaupasta bongaamiani- persikka-vaniljakeksejä. Meillä oli oikein mukavaa sillä välin, kun avomieheni oli lätkämatsissa!

Nyt olen varmaan jo tarpeeksi hehkuttanut uutta asuntoamme, joten mennäänpä välillä muihin aiheisiin.

Treenit

Meillä oli jokin aika sitten pitkästä aikaa pelkästään pilatekseen keskittynyt tunti. Tuntia oli vetämässä sama valmentajamme pilates-ohjaaja, kuin viimeksikin. Oli mukavaa! Tyyppi on niin hauska, (ei varmastikaan hetero, vaikka en haluaisi ketään leimatakaan, mut ihanan persoonallinen ja värikäs persoona, niinkun homomiehet yleensä). Sen tunnit on myös todella tehokkaita. Vatsalihakset oli hellänä heti seuraavana iltana.

Sitten toissa sunnuntaina me alettiin jo ideoimaan gymnaestradaa. Valkku päätti, että sinne tulee ainakin yksi nykyajan kiireestä ja stressistä kertova tanssi. Hyvä idea! Sitten tulee ilmeisesti polkkaa myös, ei ole muuten mitään helppoja nuo polkka-askelkuviot. Baletissakin olen taas kehittynyt. Teimme erään balettisarjan ensimmäistä kertaa keskilattialla, ja se sujui melko hyvin. Vartalon hallinta on siis parantunut. Tänään sitten tehtiin taas vähän lisää tuota gymnaestrada- koreografiaa, (siis omaan halli-näytökseen). Siitä tulee kyllä vielä hieno kokonaisuus! Valkku luki meille tänään suunnittelemansa johdatus-tekstin tuohon kiire-stressitanssiin. Se oli todella hieno teksti, jossa tiivistyi mahtavasti naisen monta eri roolia arjessa! Tuon ympärille on hyvä rakentaa!

Tässä vähän sellaista meininkiä, mitä tulee olemaan meidän Ge-näytöksessä, (”kiire-tanssissa”), eli hieman erilaista liikekieltä, ei sellaista pehmeää ja kaunista kuin yleensä.

Katsokaas muuten tätä linkkiä. Varmaan hyvä tapahtuma. Itse en pääse paikalle, mutta jotka pääsevät, niin kannattaa mennä! http://tanssintalo.fi/hopsuomi/

Kannanotto

Tuli tässä mieleen, viimeaikaisissa keskusteluissa esille tullut aihe kännyköihin puhumisesta julkisesti, ja siitä kuinka monia tämä tuntuu häiritsevän. Itse en ymmärrä miksi. Minä ainakin olen niin vähän päivisin kotona, että kun sitä illalla tulee kotiin, ja pääsee vihdoin syönnin ja muun hommailun jälkeen istumaan alas, alkaa olla jo niin myöhä, ettei oikein kenellekään kehtaa soittaa, puhumattakaan virastoista tai muista firmoista. Niihin on pakko soittaa päivällä. Eivätkös kännykät ole juuri sitä varten, että niillä tavoittaa muuallakin kuin kotona. Muutenhan voisimme yhtä hyvin ottaa lankapuhelimet takaisin käyttöön. Kännykät ovat hyviä siitäkin, että töissäkin voi puhua, mutta pystyy silti samalla tekemään töitä, kun ei ole sidottu lankoihin. Silti joskus kaipaan kyllä lankapuhelinajan tuomaa yksityisyyttä. Tuolloin ei voitu syyllistää siitä, että et ollut aina vastaamassa puhelimeen, kuten nykyään on tyypillistä. Jos ei heti vastaa, saa usein palautetta siitä. Sitten ihmetellään, että ”mitä hyötyä on kännykästä, jos ei siihen vastaa.” Kai sitä nyt sentään saa jonkinlaista yksityiselämääkin ihmisellä vielä olla. Jokapaikassa ei voi vastata puhelimeen, nukkuessa se vasta vaikeaa onkin. Wc:ssä ja suihkussakin pitäisi voida käydä vapaasti, tuntematta syyllisyyttä siitä, ettei heti vastaa puhelimeen, jos joku soittaa. Jotkut kuulema tekevät niinkin, että laittavat tietoisesti puhelimensa kiinni, kun eivät jaksa vastaanottaa puheluita, mutta minulle ainakin tulisi sellainen olo, että ”nyt varmaan jollakin on jotain todella tärkeää asiaa, jos vaikka puhelin olisi kiinni vain 5min.” Joskus on huomaamatta akku loppunut, ja puhelin ollut sammuneensa. Heti tuntuu, että ketkähän kaikki ovat yrittäneet soittaa. Yleensä ei kukaan, vaikka puheluilla muuten on tapana tulla usein huonoon aikaan, ainakin minulla, mutta siis ihan oikeasti, jos ne jonkun julkiset puhelut häiritsee, ei ole pakko istua vieressä, ja kuunnella. Voi joko vaihtaa paikkaa, tai laittaa nappikset korviin, ja kuunnella vaikka musiikkia. Minuakin on kerran metrossa pyydetty lopettamaan keskusteluni äidin kanssa. Minusta tuo on aika itsekästä, ja epäkohteliasta käytöstä. Yhtälailla puhumisen julkisesti voisi kieltää kokonaan. Ollaan sitten omien ajatustemme kanssa, hiljaisuudessa, mistä me suomalaiset ilmeisesti yhä niin nautimme. Eikö ketään muka sitten häiritse nuorison hälinä ja huuto. Minua ainakin ärsyttää, kun pitää kiljua, ja huutaa kovaan ääneen, vaikka olin kai vähän sellainen kavereiden kanssa joskus aikoinaan itsekin. Silti, puhelimeen harvemmin kiljutaan, tai edes huudetaan. Minusta tavallinen puhe ei ole niin häiritsevää. Yhtenäkin päivänä yritin ratikassa juuri puhua tärkeää puhelua, kun pysäkiltä sisään asteli nuorisojoukko, joka puhui niin kovaa, etten tahtonut saada mitään selvää linjan toisessa päässä olevan naisen puheesta. Minun puhelimeni äänet ovat hiljaiset, niissä on jotain vikaa, mutta kun oli tärkeä vuokra-asia selvitettävänä, ja pakko soittaa. (Ei sitä puhelua illalla olisi voinut hoitaa.) Sitä paitsi paras hetki hoitaa puheluita, on juuri kulkuneuvoissa, kun olet matkalla jonnekin, ei mene kallisarvoista työaikaa hukkaan, (eikä kodinjärjestely tmv.aikaa). Siinähän sitä on hyvää aikaa vaikka jonotella jonotusmusiikkia kuunnellen, johon ei kovin usein muulloin tahdo olla aikaa. Noniin, eiköhän kantani tullut selväksi. Kännyköihin saa (ja joskus jopa pitää) puhua julkisesti. Tuo täytyy varmaan lisätä kohta lakikirjaan, muutenhan pian nostellaan oikeusjuttuja kännyköihin puhumisesta. Ei tule sitten epäselvyyksiä!

Musiikki-/videovalinnat

Tässä loistava alkukohtaus sympaattisesta Disneyanimaatiosta: ”Up”, joka tuli vähän aikaa sitten televisiosta. Kappalekin on hieno!

https://www.youtube.com/watch?v=Sh7kVYYBNyk

Tässä yks toinen hyvä video, jonka bongasin youtubesta.

https://www.youtube.com/watch?v=cPnfjwKfkSk

Unista en nyt muista mitään. Olen minä jotakin nähnyt, mutta en sellaisia, jotka olisivat jääneet mieleen. Liian stressaavaa ja hektistä ollut kai elämä viimeaikoina, kun ei jää unet mieleen…

Tämä riittänee tällä erää. Toivottavasti aivan kaikki blogini kävijät eivät ole kadonneet. Mitä tilastoja katsoin, niin kävijämäärät ovat hiipuneet roimasti, varmasti juuri kirjoitustauon takia, mutta nyt lupaan taas alkaa kirjoittaa useammin, joten toivottavasti palaatte takaisin, lukijat!

PALUU ARKEEN

Työt ja treenit ovat alkaneet, ja syksy on aina vain lähempänä, ikävä kyllä! No onneksi vielä on ollut aika lämpimiä päiviä. Sitäpaitsi on toistaiseksi ollut suht helppoa herätä aamulla töihin, kun on valoisaa. (Ainakin kun mä menen kymmeneks). Niin ja vaikka aluksi harmittelinkin töihin paluutani, on se toisaalta ollut mukavaakin. Tulee jokin rytmi päiviin, ettei mene ihan laiskotteluksi. Jotenkin sitä on energisempi, ja saa aikaan paljon enemmän kuin lomalla. Olihan lomalla tietenkin kiva tavata kavereita, käydä minigolfaamassa ja ulkona syömässä, nauttia pitkästä aikaa viiniäkin, mutta kyllä tää töissä olokin menettelee…

Avomiehen siskokin kävi Lontoosta meitä moikkaamassa pienokaisensa kanssa. Oli tosi mukavaa nähdä taas pitkästä aikaa! Olisi kiva nähdä useamminkin, mutta nyt hän lupasikin alkaa käydä useammin, kun on lapsi, josta hän haluaa puoliksi suomalaisen. Pikkuinen oli aika väsynyt tapaamisellamme, mutta ihana pallerohan se on. Taas kun on noiden lasten kanssa ollut paljon tekemisissä, alkaa miettimään, että pitäisiköhän sitä itsekin pyöräyttää, mutta kun se kuitenkin pelottaa niin paljon, vieläkin…Kohta alkaa kyllä olemaan viimeset hetket käsillä, niinkun työnantajani yks päivä muistutti. Ei ois kiva sen paineen takiakaan lapsia tehä, mut toisaalta en haluaisi, et kävis niinkään, et sit myöhemmin kaduttaa, että jäi tekemättä, niinkun veljeni pitkäaikainen kihlattu on sanonut. Hänelle tuli vasta nelikymppisenä tunne, että lapsi voisi olla kiva. Alkaa ikävä kyllä olemaan jo aika myöhäistä. Toisaalta hän halvaantui päälle kolmekymppisenä, mutta on alkanut jo jonkun verran toipumaan. Sen verran hyvin, että pääsi kepin kanssa kävelemään veljeni luota läheiseen ravintolaan, jossa kävimme lomallani syömässä. (Ei siis tarvinnut pyörätuolia, niinkuin aikaisemmin).

Vähitellen ruska-aikakin taas lähestyy. Lehdet alkaa jo kellertää. Se on ihan kaunista, edessä oleva pimeys vaan masentaa. Ruska-ajasta ei sitten olekaan enää pitkä matka jouluun. Aika menee nykyisin niin nopeasti, ja aina se vaan nopeutuu, mitä vanhemmaksi tulee. Se oikein lentää, pelottavaa. Siinä on tietysti se hyvä puoli, että kevät koittaa taas pian, mutta toisaalta, samaan aikaan koittavat syntymäpäivät ahdistavat joka vuosi enemmän ja enemmän. Ihan kauhistuttaa ajatella seuraavia syntymäpäiviä, vaikka eihän edelisistäkään vielä ole kovin pitkä aika. Silti mietin sitä jo…No, ei lähdetä tähän keskusteluun enää enempää, olenhan kirjoittanut aiheesta jo ensimmäisessä blogiartikkelissani, josta tulikin mieleeni, että on hauska huomata kävijämäärien blogissani kasvaneen. Hyvä, että sentään joku tätä lukee, mutta olisi myös kiva, että kommentoisitte blogiani, kirjoittaisitte ajatuksianne, ja vastailisitte silloin tällöin täältä löytyviin kysymyksiini. Erityisesti kaikki tutut, tehkää se, jooko? Voitaisiin tehdä vähän ajatusten vaihtoa. Monia teistä tulee nähtyä niin valitettavan harvoin nykyisin, niin tulisi edes jonkunlaista yhteydenpitoa! Miten sitä aina onkin niin kiire nykyisin…

Muuttokin meillä on pian edessä. Sitten vasta kiire onkin! Saatiin vihdoin (isompi) asunto, jota on jo pitkään odotettu. Meidän vuokrasopimus kun päättyy lokakuussa. Hirvittää vaan se kauhea urakka, mikä on edessä. Paljon on järjestelemistä. Saa kyllä mennä roskiin suuri osa tavaroista (etenkin vaatteista). Ei oo niin paljon kannettavaa. Haluaisin muutenkin jo uusia vaatevarastoani. Nyt ainakin pääsee eroon kaikesta turhasta. Vähän kyllä on haikea olo, kun on asuttu tässä niin pitkään, ja alue on tosi kiva. Tässä on paljon luontoa, hyvät kaupat, ja mahtavia ruokapaikkoja lähialueilla, (joista voi tilata kotiin). Onhan toi tuleva asuntokin ihan ok-alueella, ja se on isompi ja uudempi. Ihan uusi talo. Sitäpaitsi työ-ja varsinkin treenimatkani lyhenee. Ei se pitkä ollut ennenkään, mutta nyt siitä tulee vielä lyhyempi…

Kävin muuten taiteiden yönä  maalaamassa vesiväreillä. Työpaikkani lähellä (nimeä mainitsematta) oli sen kunniaksi järjestetty tilaisuus maalata. En ole moneen vuoteen maalannut, (paitsi vähän johonkin pieniin lahjatavaroihini, joita myin yhteen aikaan). Tuntui pitkästä aikaa tosi hyvältä! Ensin mietin saanko mitään aikaan, mutta tulihan siitä jonkinlainen kuva, jonka nimeksi tuli: ”Auringonlasku”. Aiheena siis oli oma maisema. Valitsin kuvani aiheen, sillä rakastan vettä, ja auringonlaskut ovat kauniita. Niiden värimaailma on upea. Kävin tänään ottamassa kuvan maalauksesta. Voisin jossain vaiheessa laittaa sen tänne blogiinkin. Ei se mikään mestariteos ole, mutta pidän väreistä ja sommittelusta. Olin jo unohtanut, miten mukavaa maalaaminen voi olla. Tuli mieleen ne lapsuuden ja nuoruuden ajat, kun kävin monta vuotta kuvataidekoulua, josta pidin todella paljon!

Kävin myös vähän aikaa sitten ostamassa Stadiumista Sun Lahti t-paidan ja -kassin, yhteensä vaan 3€. Treeneissä kuulin, että siellä myydään alennuksella noita tapahtumatuotteita. Harmi vaan, että ne makeet hupparit oli loppu. Sellasen olis saanut vitosella…

Treenit

Treenit ovat siis alkaneet, jonka kyllä huomasi aluksi luissa ja ytimissä. Lihakset olivat ekojen treenien jälkeen monta päivää sen verran hellänä. Ilmeisesti ainakin tuli tehtyä liikkeet täysillä, joka on vaan hyvä! Emme ole vielä tehneet mitään esitysohjelmia, vaikka puhuimmekin jo alustavasti gymnaestradasta. Tulemme hakemaan ainakin (omaan) hallinäytökseen tuon valkean linnun lisäksi, ja sitten ehkä vielä johonkin teatterinäytökseen, tmv.  Olemme tehneet tunnilla aika vaativia koreografiaharjoituksia. Balettiharjoituskin on edennyt jo astetta vaikeammalle tasolle. Onhan siinä haastetta, mutta ei kuitenkaan liikaa. On mukavaa huomata, että vartalo alkaa vähitellen totella, varsinkin perusliikkeissä! Muuten, valmentajallamme oli syntymäpäivät ensimmäisenä treenipäivänä, ja me kaikki lauloimme hänelle. Ekan tunnin lopuksi katsoimme sitten yhdessä Riikan kuvaaman videon ”Valkeasta linnusta”, jossa kuviot näkyivät selkeämmin kuin telkkarissa, kun ei ollut lähikuvia. Tällaisissa merkeissä on uusi kausi lähtenyt käyntiin. On ollut tosi mukavaa nähdä kaikkia treenikavereita! Innolla jään odottamaan mitä tämä kausi vielä tuokaan tullessaan.

Kannanotto

Nykyään telkkarista ei juuri enää tule mielestäni hyviä sarjoja. On vain uusintaa uusinnan perään, massaan hukkuvia sarjoja, ja tositv:tä. Niistä kyllä jotkut ovat ihan hyviä, mutta noihin samoihin formaatteihin alkaa kyllästyä, keksisivät enemmän uusia. Kanavia kyllä on paljon, mutta silti ohjelmien laatu ei ole kummoinen. Oletteko huomanneet, että sellaiset tv-sarjat ovat hyviä, joiden hahmoon/hahmoihin on helppo samaistua, aivan kuten Sinkkuelämää-sarjassa? joka on yksi kaikkien aikojen parhaista sarjoista! Siinä samaistuin aivan täysin Carrieen. Hänkin kirjoitti filosofisia ajatuksia, niin minäkin tykkään tehdä. Hänkin analysoi paljon asioita, aivan kuten minä. Hän on monessa suhteessa kuten minä. Hänellä on tumma, komea mies, kuten minullakin nykyään, heh. Ovat muuten oikeasti vähän saman näköisiä meidän miehet. Ei tuollainen suhde tosin varmasti tosielämässä toimisi, ainakin mun kokemuksella on-off suhteet on aika tuhoon tuomittuja. Sellainen oli minulla samoihin aikoihin, kun Carrie ja Kiho alkoivat soutaa ja huovata…Kuka sinä olisit Sinkkuelämää-sarjan hahmoista?

Kai se on niin, että sarja tuntuu läheisemmältä, jos sen hahmoon/hahmoihin samaistuu. Sama juttu oli aikoinaan Ally Mc Bealin kanssa. Siihenkin samaistuin, ja se oli myös silloin suosikkiohjelmiani. Ei tosin ihan yhtä hyvä kuin Sinkkuelämää, mut kuitenkin…Tehtäisiinpä nykyäänkin yhtä hyviä sarjoja kuin ”Sinkkuelämää”, ”Forsytein taru” tai kotimaisista esim. ”Kotikatu” tai ”Ruusun aika”. Salkkaritkin on menettäneet jo alun loistokkuutensa. Se oli aikoinaan ihan huippusarja! Tällä hetkellä odotan, että ”Vain elämää” palaa ruutuun. Se on aivan ihana ohjelma! Parhaita nykyisin pyörivistä ohjelmista, ellei jopa paras. Toinen hyvä on: ”Putous.” Nekin vaan on sesonkiohjelmia…Mulla ois muuten yks hyvä tositv-formaatti-idea. Sellanen, jossa henkilökohtaiset avustajat kilpailisivat paremmuudesta. Siinä näytettäisiin sitten heidän työpäiviään, ja se joka suoriutuu parhaiten voittaisi jonkun palkinnon. Ei sen välttämättä tarvitsisi olla kilpailukaan. Voisihan se olla tehty ”Poliisit”-ohjelman tyyliin. Saattaa kuulostaa tylsältä, mutta  uskon, että ohjelmasta tulisi mielenkiintoinen, jos siihen valittaisiin avustajia, joiden päivät ovat erilaisia, ja joilla on paljon monenlaisia työtehtäviä. Siellähän voi tulla vastaan vaikka hääjuhlia, ristiäisiä, syntymäpäiviä, ja vaikka mitä muuta. Myös ihmiset näkisivät, miten paljon haasteita työssä on. Luulen, että sitä ei moni heti arvaisi. Itseäni tuo ainakin kiinnostaisi.

Tässä pari hyvää videopätkää lempisarjoistani.

Musiikkivalinnat

Kolmessa seuraavassa biisissä on tosi upeet sanat!

Tuo seuraava on loistava kappale, jonka tahtiin olemme tehneet treeneissä alkulämmittelyjä.

Uni

Näin yhtenä yönä unta, että olimme lähdössä avomieheni kanssa matkalle jonnekin ulkomaille, mutta en muista minne. Jännitin lentomatkaa, ja se tuntui aika todelliselta! Muuta en unesta sitten muistakaan. Aika vaatimattomia ovat uneni olleet jo pitkän aikaa. Parempia odotellessa…

Kirjottelu jää varmaan vähäksi aikaa vähemmälle, kun meille tulee ne muuttohommat, mutta sen jälkeen ainakin jatketaan taas! Hyvää syksyn alkua kaikille! Koitetaan jaksaa, vaikka päivät lyheneekin koko ajan. Vitamiineja ja kahvia vaan naamariin. Niillä sitä pääsee jo aika pitkälle! Sitten pidetään mielessä, että nopeasti se pimein aika on ohi, ja valo jälleen voittaa lopulta…

 

SYKSY SAAPUU

Terve kaikki! Toivottavasti kesänne on mennyt kivasti. En suostu vielä oikein ajattelemaan sitä tosiseikkaa, että syksy on pian tulossa, mutta niin se vain on taas tämäkin kesä lentänyt vauhdilla eteenpäin. Eihän tässä ajan kulussa muutenkaan pysy enää perässä, niin turha kai sitä on jatkuvasti murehtia. Pianhan se tulee taas uusi kesä. Sitäpaitsi vaikka syksyn pimeys on masentavaa, jotain hyvääkin se tuo tullessaan, nimittäin tauolla olleet treenit. Nyt kun on jo elokuu alkanut, minulla alkaa olla todella ikävä niitä, ja myös kaikkia ihania seurani kavereita, mutta onneksi tunnit kohta taas jatkuvat. Kesätauko on kyllä ikävän pitkä, mutta kun ei ollut tänä vuonna varaa kesätunteihinkaan. Viime vuonnahan kävin muutamalla Step up Schoolin tunnilla kesän aikana. Enimmäkseen kävin balettitunneilla, koska se tukee hyvin omaa lajiani, mutta kävin myös yhdellä show-, yhdellä locking, ja yhdellä voguing -tunnilla. Voguing -tunti oli tosi hauska, ja jotain aivan uutta ja erilaista minulle! Samoin lockingtunti oli aivan erilaista, kuin aikaisemmin tanssimani lajit, vaikka ei ehkä ihan täysin minun juttuni. Jos et ole tutustunut kyseisiin lajeihin, katso ihmeessä alla olevat videopätkät! Pilatestreenikin on Jäänyt minulta kesällä lähes kokonaan, ja oikeastaan kaikki liikunta. Edes uimassa en ole käynyt pitkään aikaan, niinkuin tein keväällä, kun meidän kehotettiin tehostavan liikkumistamme ennen näytösmatkaa. Olenkohan ihan rapakunnossa, kun treenit jatkuvat…

Oletteko muuten koskaan miettineet, miksi me ihmiset tanssimme? Mikä siinä viehättää? Minä olen joskus kysynyt asiaa itseltäni. Miksi tanssin? Miksi vartalon liikuttelu on niin mukavaa? En tosin vieläkään tiedä oikein vastausta. Tiedän vain, että tanssiminen vapauttaa, ja poistaa stressiä, mutta en ymmärrä miksi, tai miten se sen tekee. Kaipa siinä sitten saa muuta ajateltavaa, kun tanssiessa ei voi kuin keskittyä liikkeseen, ja omaan kehoonsa, mutta kyllä se endorfiinejakin tuottaa. Jotain ihmeellistä taikaa siinä on. Tiedätkö sinä, miksi tanssit? Kerro, jos tiedät! Olisi kiva kuulla muidenkin näkökulmia aiheesta.

Olin muuten viime lauantaina avomieheni siskon tytön kaksivuotispäivillä. Jälleen saatoin todeta lasten kasvaneen, (aivan kuten siellä avustettavani synttäreillä). Lapset kasvavat niin nopeasti. Synttärisankarin pikkuveli, joka on kummipoikani, oli varsinkin kasvanut paljon. Sekin täyttää kohta vuoden. Itse päivänsankarin syntymän muistan vielä elävästi. Se oli kaksi vuotta sitten, kun olin tulossa maalta kaupunkiin. Silloin sain viestin, että tyttö oli syntynyt. En voi uskoa, että siitäkin on jo kaksi vuotta aikaa…Synttärisankari vähän arasteli mua ensin, mutta lopulta leikimme yhdessä ilmapalloilla, ja hän innostui siitä kovasti, toi kokoajan palloja syliini. Hänkin kuulema tykkää tanssia. Ehkäpä hänkin aloittaa myöhemmin jonkin tanssiharrastuksen…Oli muuten hyvää kakkua synttäreillä! Avomiehen sisko oli sen itse tehnyt, nam.

Treeniosiota ei tosiaan nyt ole, kun ei ole ollut treenejäkään, mutta ensi kerralla sitten. Saan silloin luultavasti jo esimakua uudesta gymnaestradanäytöksestä, niin voin sitten kertoa siitä teille. Sitä odotellessa…

Kannanotto

Kannanoton aiheeksi valitsin tällä kertaa tanssijoilla usein ilmenevän anoreksian. Katsoin tänään yhden videopätkän liittyen balleriinoihin kohdistuviin koviin odotuksiin, ja sen tuloksena helposti puhkeavaan anoreksiaan. En voi kuin ihmetellä, mitä meille ihmisille on tapahtunut, kun enää normaalinainen ei ole riittävä. Jos katsoo entisaikojen balleriinoja, tai vaikka missejäkin, eivät he olleet mitään ylettömän laihoja, mutta nykyään on pakko olla, jos haluaa pärjätä. Heti arvostellaan, (etenkin julkkiksia) jos joku yllättäen lihoo, vaikka vähänkin. Minusta se on julmaa. En tiedä miksi media lietsoo näin epätervettä kauneuskäsitystä. Ei ole mikään ihme, että nuorilla tytöillä herkässä iässä tulee paino-ongelmia. Pitäisi olla varovainen siinä, mitä nuorelle sanoo, ja ylipäätään millaisen käsityksen luomme nuorille yhteiskunnastamme. Nuoret ovat vaikutuksille alttiita, ja tarvitsevat terveitä esimerkkejä. Haluaisinkin sanoa teille tanssijoille, jotka taistelette paino-ongelmien kanssa: älkää tavoitelko mahdotonta. Jos lähtee liiallisen täydellisyyden tielle, se on tuhon tie. Te teette sen minkä pystytte, ja jos luoja suo, se onnistuu. Jos ette menesty terveillä keinoilla, teitä ei ole tarkoitettu tanssijoiksi. Tuolle tuhoisalle itsenne tarkkailun tielle lähtiessänne, te ette pysty laihtumaan niin paljon, että olisitte täysin tyytyväisiä. Siitä tulee pakkomielle, niinkuin mistä tahansa asiasta, jota ihminen kiihkeästi tavoittelee. Älkää tehkö itsellenne karhunpalvelusta, sillä se on väistämättä seuraus. Jos haluaa hyvän elämän, terveys on tärkeintä. Sitäpaitsi eihän aliravittuna pysty edes tanssimaan. Se käy aivan varmasti jossain vaiheessa liian raskaaksi. Ravinto on kuitenkin ihmisen polttoaine. Siitä saa energiaa. Nuorena sitä voi olla liian lyhytnäköinen, ja haluaa tehdä mitä tahansa, saavuttaakseen unelmansa, siis ihan mitä tahansa. Aina se ei ole kuitenkaan mahdollista. Vain aniharva lopulta menestyy tanssimalla. Terveydestään ei pidä menestyksen takia luopua. Minäkin haaveilin lapsena balleriinan urasta, mutta muitakin suunnitelmia tulee varmasti ennemmin tai myöhemmin, ja niitä muita vaihtoehtoja pitää myös miettiä. Ei sillä, vieläkin joskus mietin tanssiessani, että kunpa tällä eläisi. Olisihan se tietenkin hienoa, mutta ymmärrän nyt, että luojalla oli minulle muita suunnitelmia. Olen kuitenkin saanut tehdä tärkeää työtä, auttaa heikompia. Luoja varmaan näki, että sopisin siihen tehtävään…

Sitten vielä vanhemmille sanoisin, että jos taistelette paino-ongelmien kanssa, älkää antako sen näkyä liikaa lapselle. Te toimitte esimerkkeinä, eli antakaa hyvä esimerkki. Voisi olla esim.hyvä syödä perheen kesken säännöllisesti yhdessä (ainakin viikonloppuisin, jos ei viikolla ehdi), tai edes jotenkin tulisi tarkkailla lapsensa syömisiä. Ruokapöydässä ainakin näkisit, miten lapsesi syö. Leikkiikö hän vain ruoallaan, vai syökö oikeasti. Ei pidä luottaa siihen, jos lapsi aina sanoo syövänsä muualla. Emmehän halua jättää näin epätervettä yhteiskuntamallia tuleville polville? Aikuisten tulisi tehdä jotain, koska he ovat todellakin roolimalleja. Minusta on huolestuttavaa, että aikuiset ihailevat ylilaihoja, ja muotikuvissa on aina vain langanlaihoja. Miksei niihin oteta ihan tavallisia ihmisiä? Elintason merkkihän se tietysti on tämäkin. Jossakin päin maailmaa annettaisiin mitä tahansa vaikka pienestä ruoan tähteestä. Täällä länsimaissa sitä on varaa heittää poiskin, ja varaa valita mitä syö. Niin ja onhan meillä varaa ja mahdollisuuksia tanssitunteihinkin. Kaikilla ei ole sitäkään mahdollisuutta. Toisinsanoen ihmiset, opetelkaa olemaan kiitollisia siitä, mitä teille on annettu, älkää aina havitelko sitä mitä ei ole. Meidän suomalaisten elämässä on kuitenkin paljon hyviä asioita! Muistakaa myös, että sairaalloisen laiha ei ole yhtä kuin kaunis. Terveen näköinen, itsevarma, ja onnellinen nainen on kaunis! Pitäkää siis huolta itsestänne ja hyvinvoinnistanne, jos haluatte pysyä kauniina!

Tuossa seuraavassa laulussa on aika opettavainen tarina, sivuten äskeistä aihetta. Niin, kauneuskin on katoavaista…tai se muuttaa muotoaan…No ainakin se yleisesti ihannoitu nuoruuden kauneus katoaa, mutta iäkäskin voi olla kaunis, ikä vain tekee oman, luonnollisen tehtävänsä…Tässä on siis tämänkertainen musiikkivalintani.

http://www.youtube.com/watch?v=Z_fe2wWYEMI

Tässä tulee sitten vähän muutakin videomateriaalia. Ensimmäisenä se mainitsemani näyte voguingista.

Tässä taas näyte lockingista.

Tääkin on hyvä! Waacking on kans hauskan näkönen tanssi. Sitä kun pääsis vielä joskus kokeilemaan. Sit varmaan ois suunnilleen enää argentiinalainen tango, ja charlston kokeilematta itseäni kiinnostavista tanssilajeista.

Tässä kaunis ja taiteellinen balettikohtaus ”Pina”-elokuvasta.

Toinen kohtaus ”Pina”-elokuvasta. Tuossa on kyllä taitava tanssija, tai oikeestaan kaks. Kummatkin naiset on hyviä…Tuolle tasolle kun joskus itsekin pääsisi!

Kaunis kohtaus pähkinänsärkijästä. Olen rakastanut tätä kohtausta lapsesta asti. Aina se nostaa kylmät väreet pintaan. Musiikki on niin kaunis, ja liikkeet myös hyvin pehmeitä ja elegantteja! Pienenä kävin katsomassa Pähkinänsärkijän Oopperassa. Se oli ensikosketuksia (livenä) balettiin, ja olin aivan myyty. Sen jälkeen halusin alkaa itsekin tanssia. Siitä lähtien olenkin tanssinut, aluksi balettia, ja myöhemmin muutakin, mutta lähes koko ikäni olen tanssinut, enemmän tai vähemmän aktiivisesti.

Unet

Uniani en juuriakaan viimeajoilta (harvinaista kyllä) muista, eli nyt ei ikävä kyllä tule mitään pitkiä, hauskoja tarinoita, mutta voin mainita pari lyhyttä mieleenjänyttä unta. Tässä ihan vähän aikaa sitten näin kaksi omalla tavallaan mielenkiintoista unta. Toisessa niistä lensin helikopterilla avomieheni kanssa. Se oli hyvin todentuntuista. Harmi vain, etten kerinnyt näkemään oikein maisemia. Lento jäi niin lyhyeksi, kun jo heräsin. Toisessa unessani olin kirkossa, ja menossa juuri ehtoolliselle, johon heräsin. Tuota unta olen ihmetellyt, ja miettinyt mihin se voisi viitata. Nyt muuten muistin kolmannenkin: hauskan, viimeöisen uneni, jossa kävin tervehtimässä, melkein jo ystäväksi muodostunutta luottokampaajaani. Uni oli todentuntuinen, ja muistan, että minusta oli mukavaa jutella hänen kanssaan. Kampaaja sijaitsee aivan vanhempieni naapurissa, jossa siis asuin lapsuuteni ja nuoruuteni. Hän on äitini ikäinen, eli melkein 70v. vaikka ei uskoisi. Vielä kuitenkin jaksaa hyvin töitä tehdä, josta puhuimmekin viimeksi, kun kävin ennen Lahden matkaani värjäyttämässä hiukseni. Hän pitää työstään, ja on yksinäinen ihminen, ja totesikin minulle viimeksi, että mitä hän yksin kotonakaan tekee. Niin, ei kai mitään, kunhan kunto vain riittää, ja hyvin tuntuu ainakin vielä riittävän. Olin muuten kouluaikoina työharjoittelussa tuossa liikkeessä.

Hitsi kun jaksaisi nähdä vaivaa, että näkisi taas selkounia, joita en ole varmaan ainakaan puoleen vuoteen nähnyt. Nyt lomalla olisi aikaakin panostaa vähän siihen. Pitäisi siis ainakin keskittyä tiedostamaan itsensä ja olemisensa, ja tehdä  todellisuustestejä. Ei pitäisi olla iso homma näin lomalla, jolloin tuommoinen tiedostavan läsnäolon harjoitus tekisi varmasti muutenkin hyvää. Se saisi luultavasti näkemään kaiken ympärillä olevan kauneuden selvemmin, ja arvostamaan tätä suurta elämän lahjaa. Se olisi hyvä hetki pysähtyä ja rauhoittua, jota niin harvoin tulee tehtyä. Samalla se toimisi vähän niinkuin sielun hoitona, lievittäisi varmasti tehokkaasti stressiä…Kunpa edes nukkumaan mennessä jaksaisi keskittyä ajattelemaan näkevänsä selkounta, ja keskittyä suunnittelemaansa selkouneen, mut kun olen mennyt nyt niin väsyneenä nukkumaan, niin ei ehdi ajatella juuri mitään, kun jo nukahtaa. Ensimmäisen selkouneni olen päässyt jossain muodossa jo muutamaan kertaan toteuttamaan, eli lentouni Euroopan halki. Nyt haluaisin nähdä unen, jossa palaisin lapsuuteeni, ja saavuttaisin sen saman, ihanan huolettomuuden tunteen. Se se vasta olisi hienoa! Lapsuus on ollut ehdottomasti elämäni parasta aikaa, koska silloin ei ollut huolia, ei vastuuta, ei mitään suruja. Jokainen päivä oli uusi seikkailu. Siksi haluaisin siihen unessa palata. Täytyy alkaa keskittymään aiheeseen enemmän, niin ehkä se sieltä vielä tulee, toivottavasti! Niin sen ainakin pitäisi toimia. Kolmannestakin selkounesta minulla on jo suunnitelma. Siinä olisin tähtitanssijana Oopperassa, ja esittäisin Joutsenlammen, tai Pähkinänsärkijän pääosaa, ensin ajattelin että paikkana olisi Pariisi, mutta se voisi ehkä sittenkin olla mielummin Moskova, ja minä tanssisin Venäjän Oopperassa. Venäläiset balleriinathan ovat aivan omaa luokkaansa. Tällaisia suunnitelmia siis selkounien suhteen. Onko teillä omia suunnitelmia? Kertokaa, jos on. Niitä olisi hauska lukea. Jos ei vielä ole, suosittelen kehittämään. Tämä voi jonkun mielestä kuulostaa typerältä hömpötykseltä, etenkin jos olet ihminen, joka ei juuri muista/tai muistele uniaan, mutta se on kyllä ehdottomasti kokeilemisen arvoista. Kun on ensimmäisen kunnollisen selkounen kokenut, siitä ei ole paluuta! Itseasiassa olisin myös kiinnostunut kuulemaan, millaisia selkounia olette nähneet, jos olette niitä nähneet. Niin, ja jos ette tiedä, mistä on kyse, kerrotaan nyt vielä, että ensimmäisessä blogikirjoituksessani on linkki sivulle, jossa on aiheesta enemmän juttua. Siellä voi lukea lisää.

Eiköhän tässä ollut kaikki tällä kertaa. Voikaa hyvin ensikertaan, moi!

PS. Artikkelikuva on otettu vähän vajaa vuosi sitten kotimme läheltä, joten se sopi ajallisesti hyvin kirjoitukseni teemaan. Ajattelin, että on kiva, että tiedätte, miksi valitsin juuri tuon kuvan.

NÄYTÖSMATKAJÄNNITYSTÄ JA IKÄKRIISEILYÄ

Toissapäivänä olin juhlimassa kahdesta avustettavastani (äiti ja tytär) vanhemman 102-vuotispäiviä. Kunnioitettava ikä. Nämä muuten oikein mukavat juhlat, jossa oli tarjolla mm.hyvää pähkinäkakkua, herkullisia suklaa-kookoskeksejä, suosikkiherkkuani kylmäsavulohta cocktailpiiraiden kanssa, sekä tietenkin kuoharia, saivat mieleeni taas ajatukset vanhenemisesta ja elämän rajallisuudesta. Omista syntymäpäivistänikään ei ole pitkä aika. Täytin 33 vuotta 15.päivä toukokuuta. Vuosia on kolme kertaa vähemmän, mutta silti omakin vanheneminen on alkanut jo pelottaa, vaikka mitään kovin konkreettisia vanhenemisen merkkejä ei olekaan vielä ilmaantunut. Lähinnä ainoastaan tanssitreeneissä huomaan välillä, etenkin selän kankeutta. Se voi tosin johtua myös minun ja avomieheni huonosta sängystä…Toisaalta tiedän kyllä olevani vielä aika nuori, ja äitinikin mielestä olen parhaassa iässä. Toisaalta taas olen pelännyt jo pitkään vanhenemista, ja pelko vain pahenee vuosi vuodelta. Totuus on kuitenkin, että vuodet vierivät nopeasti, eikä kukaan elä ikuisesti. Jos mietin elämääni taaksepäin, esimerkiksi siitä kun täytin 20v. ei tunnu olevan pitkä aika, vaikka siitä onkin jo 13v. Se oli Milleniumin aikaa, vuosituhat oli juuri vaihtunut, ja elämä jatkunut ennallaan, suurista katastrofipeloista huolimatta. Jo silloin ajattelin olevani vanha. Olen oikeastaan aina kokenut olevani vanha. Jo kuusi vuotiaana ajattelin olevani ”tosi iso tyttö”. Aikuisena vanhenemisen tuomat ikävät ajatukset vain kasvoivat, ja lopulta kolmekymppisten lähestyessä, se iski oikeasti tajuntaani: minäkin olen tavallinen kuolevainen, enkä elä ikuisesti. Silloin todella oivalsin sen.

                      

                  Mietitäänpä sanaa ”vanha”. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Miten määritellään sana vanha? Loppujen lopuksi se on korvien välissä. Kaikki riippuu asenteesta, ja näkökulmasta. En tiedä, olenko sitten niin pessimistinen ihminen, kun vanhetan aina itseäni. Mielestäni suhtaudun kuitenkin moneen asiaan positiivisesti, ja yritän aina nähdä asioiden hyvät puolet, vaikka se onkin joskus vaikeaa, ja vaatii työtä. Vanhuuden käsite riippuu kai lähinnä ihmisen omasta iästä. Lapsenahan yli kolmekymppiset tuntuivat jo lähes ikälopuilta. Mitä vanhemmaksi tullaan, sitä ylemmäs vanhuuden raja nousee. Itseäänhän tuskin kukaan haluaisi nähdä vanhana. On kuitenkin joitakin juttuja, joista huomaan, etten ole enää ainakaan ihan nuori. Esimerkiksi kun matkustan vaikka metrossa tai bussissa, ja sinne tulee joku tyttöporukka käkättämään (naureskelemaan), tahtoisin sulkea korvani. Kovaääninen nauraminen häiritsee, ja saa minut nykyään ärsyyntymään, vaikka ennen itsekin harrastin samanlaista naureskelua kavereideni kanssa. Olimme varmaan joskus todella kovaäänisiä. Sitä ei vaan enää jostain syystä jaksa kuunnella, anteeksi vaan nuoret. Toiseksi huomaan olevani jo ”kypsässä” iässä siitä, että hittimusiikki ei enää kiinnosta, joskaan se ei koskaan ole ihan kauheasti minuun kolahtanut, paitsi hetken aikaa murrosiässä. Enää ei jaksa ollenkaan nuorisomusiikkia, tai niitä radiokanavia, joita vielä aikuisena tuli kuunneltua. Nykyään kuuntelen ennemmin vaikka Katri-Helenaa tai Topi Sorsakoskea. Kolmanneksi yökerhot ei ole innostaneet enää muutamiin vuosiin kovinkaan paljon. Tosin en pitänyt siitä yleisimmin noissa paikoissa soivasta jumputtavasta dancemusiikista nuorenakaan, mutta joku sinne aina veti. Olen kuitenkin aina pitänyt tanssimisesta, ja sinkkuna tietysti sitä odotti tapaavansa jonkun, vaikka harvemmin ravintolasta ketään varteenotettavaa kumppania löytyi. Kännissä vaan tullaan kysymään tyylin: ”Meille vai teille?” Nykyään minulle riittävätkin oman seuran tanssitunnit, ja oma mies. Neljänneksi olen todella kriittinen nykyisin katsomieni elokuvien ja sarjojen suhteen. Aina niiltä odottaa jotenkin enemmän ja enemmän. Varmaan johtuu osittain siitä, että alkaa olla nähnyt jo niin paljon ohjelmia, että odottaa jotain erilaista, jotain todella suurta ja koskettavaa, mutta onhan maku myös kypsynyt. Toisaalta tiedän kuitenkin, etten ole vielä kovin vanhakaan mm. siitä, että tykkään yhä joskus huudattaa lempimusiikkiani, ja laulaa mukana, tai siitä etten vieläkään jostain syystä kestä kovaäänistä vauvan itkua (ainakaan aamulla väsyneenä) matkustaessani julkisilla, vaikka pidän kyllä lapsista muuten. (Omia ei kuitenkaan vielä ole, kun aika ei tunnu koskaan olevan kypsä, kohta aika loppuu kokonaan kesken. Se vähän pelottaa…) En muuten ole vielä luopunut korkokengistäkään (ihan vähän on korko mukavuuden vuoksi madaltunut), enkä kapeista hameista, enkä myöskään peittele kaulaani, enkä käsiäni, enkä joudu peittämään vielä harmaita hiuksia, vaikka hiuksiani muuten värjäänkin (tosin kampaajani löysi minulta juuri ensimmäiset harmaani, eli aikaisempi paha aavistukseni muutamasta harmaasta hiuksesta oli siis totta, mutta eivät ne ole onneksi näkyviä). Valvoakin jaksan aika paljon, enkä tarvitse hirveästi unta. Kai minä olen sitten jossain välimaastossa. En silti haluaisi vielä ajatella itseäni keski-ikäisenäkään, vaikka sitä varmasti olen lähimpänä. Sekin kuulostaa niin vanhalta, vaikka eihän keski-ikäiset oikeasti mitään vanhoja ole. Koko nuoruuteni meni ajatellessani, että olen vanha, nyt ehkä hieman vanhempana ja kypsempänä voisin vaihteeksi ruveta nauttimaan loppujen lopuksi oikein hyvästä iästäni, ennen kuin on liian myöhäistä! Tässä iässähän on kuitenkin se etu, että olen jo aikalailla sinut itseni kanssa, en pelkää tai jännitä liikoja turhia asioita, enkä ole niin sinisilmäinen, eli elämänkokemusta on tullut, ja sitä kautta varmuutta. Siksi en haluaisi enää palata takaisin nuoruusvuosiini, ellen saisi ottaa mukaani näitä aivoja, ja tätä elämänkokemusta! Treffiseuran etsiminen voisi tosin silloin olla vaikeaa, koska olisin taatusti jo todella valikoiva! Jokatapauksessa nauttikaamme iästämme, olimme minkä ikäisiä hyvänsä. Jokainen ikä tuo varmasti mukanaan jotain hyvää! Ikähän ei ole mikään este, niin kauan kuin olet terve. Meidän tanssillisen voimistelun ryhmässämmekin on seitsemänkymppinen nainen, joka käy toisessakin ryhmässä, ja esiintyy paljon ympäri maailmaa. En ymmärrä miten hän vielä jaksaa. Toivon itsekin olevani yhtä vireä vielä siinä iässä…

                             Toissapäivänä oli kyllä pitkästä aikaa tosi mukava päivä! Juhlissa näin kuusi vuotta kestäneen avustussuhteeni aikana tosi tutuksi tulleita avustettavieni sukulaisia. Muistan kuinka aikoinani tunsin itseni tosi ulkopuoliseksi heidän juhlissaan. Tunsin etten kuulu sinne, että olen ylimääräinen, kuin joku kuokkavieras. Olin paikalla vain avustamassa.  Enää en koe olevani pelkkä avustaja, vaan minusta on oikeasti mukavaa tavata kaikkia niitä ihmisiä, ja vaihtaa kuulumisia. Aivan kuten eräs sukulainen sanoi osuvasti: ”Sinä olet päässyt mukaan tähän sukuun”. Siltä minusta juuri tuntuu. Se onkin syntymäpäivissä parasta. Ihan sama paljonko vuosia ihminen täyttää, se on sivuseikka. Tärkeintä on, että saa koottua kaikki läheiset yhteen, ja voi viettää heidän kanssaan hienoja hetkiä. Kaiken tämän kiireisen elämän keskellä niitä hetkiä on niin vähän. Siksi syntymäpäivät ovat mukavia, jos vain voi unohtaa numerot. Aika ei kuitenkaan koskaan pysähdy, eikä sitä vastaan voi tapella. Parhaiten ajan kulun huomaa lapsissa, kuten noissa juhlissa saatoin nähdä. Lapsen kehitys on hurjaa, joka voi olla pelottavaakin, koska silloin joutuu jälleen kohtaamaan oman ikääntymisensä. Aika on armoton. Kaikki hetket ovat niin ohikiitäviä…

Minä olen ollut onnekas, kun olen saanut tällaisen työpaikan. Se on aivan erilaista kuin tavallinen työ, eikä sovi kaikille, mutta minulle sopii kyllä. Avustajana saan tehdä työtäni niin itsenäisesti, ja minulla on työajoissa joustoa. Lomien ajankohdatkin saan päättää kokonaan itse. Saan myös joka päivä syödä avustettavani piikkiin. Lisäbonuksena vielä nämä eilisen kaltaiset juhlat, mökkimatkat, ja muut mukavat menot, joita tulee ihan kohtalaisen usein, jolloin työ ei käy liian tylsäksi. Onhan se joskus sitäkin, arkista aherrusta, kuten meillä kaikilla. Välillä avustettavillakin on huonoja päiviä, mutta silloin mennään vaikka hammasta purren, ja yritetään luoda positiivista tunnelmaa itse. Jos oma asenne on kohdallaan, niistäkin tilanteista päästään helposti ohi. Niinä hetkinä voi välillä tuntua toivottomalta, varsinkin jos omat henkilökohtaiset asiat, ja usein myös unettomuus painavat päälle, mutta minun täytyy silti yrittää muistaa kuinka onnekas olen, vaikka en olekaan päässyt siihen työhön, josta nuorena haaveilin (kuten useat meistä ei ole), niin ja vaikka palkka ei päätä huimaakaan. Palkka ei ole kuitenkaan kaikki kaikessa, ainakaan minulle. Kysyin tässä juuri jokin aika sitten alkuperäiseltä avustettavaltani, eli tältä nuoremmalta, joka aikoinaan palkkasi minut töihin, miksi hän valitsi juuri minut monista hakijoista. Vastaus oli yksinkertainen: minä vaikutin ystävälliseltä. Hän kuulema pystyi kuvittelemaan minut hääräilemässä asunnossaan. Tulin hyvälle mielelle. Ilman alakohtaista koulutustakin voi siis pärjätä jossakin. Aina ei tarvitse olla parhaat paperit, ja todistella taitojaan. Menin työhön opiskeluni ohella, ajatuksella että työ on niin kevyttä, että sopii hyvin opintojen oheen. Olihan se tavallaan kevyttä silloin (hoidin vain tytärtä), jonka takia viihdyin työssä, ja sinne jäinkin vielä merkonomiksi valmistuttuani, silti huomasin pian, että tämä työ ei todellakaan ole mitään yksinkertaista. Ei riitä, että tekee asioita, vaikka sekin on tietysti hyvä. Täytyy myös osata kuunnella, lohduttaa surussa, tai muuten huonona päivänä (ainakin yrittää), joskus tuntuu että pitäisi olla ihan terapeuttina, täytyy osata keskustella, ratkoa tehokkaasti ongelmia, olla ”luova”, motivoida kuntoukseen, ja muuhun jaksamiseen, opetella tehokkaat toimintamallit vanhan, hitaan ihmisen kanssa toimimiseen, jotta esim. yksi wc-käynti ei kestä puolta päivää. Täytyy olla todella sitkeä ja kärsivällinen, täytyy olla varautunut yllätyksiin, kuten etsimään jotakin kadonnutta esinettä ”puoli päivää”, täytyy osata tulkita vaikeasti kommunikoivan puhetta (näin ainakin minun tapauksessani), täytyy jaksaa toistaa asioita, jos avustettava unohtelee niitä, täytyy osata organisoida ja priorisoida, täytyy yrittää kyetä yhteistyöhön hoitajien kanssa (ei ole aina helppoa, koska he olettavat että ehdit tehdä kaiken sen mitä he eivät, joka ei ole mitenkään mahdollista, ellet muuta asumaan avustettavasi luokse), täytyy yleensäkin pystyä pitämään monia lankoja käsissä samanaikaisesti. Minä jopa olen kaiken tämän lisäksi myös hoitanut avustettavani pojan vanhaa, sairasta koiraa, joka tuntui joskus vievän kaiken aikani. Helposta työstä ei siis ole kyse, niin kuin voisi äkkiseltään luulla, mutta vaihtelevaa ja vauhdikasta työni ainakin on. Kaikkein tärkeimpänä, täytyy myös osata sanoa ”ei”, koska kaikkia toiveita et kuitenkaan voi toteuttaa. Vanha, sairas ihminen ei aina huomaa pyytäessään liian isoa palvelusta (esim. pyytää leipomaan kakun tai siivoamaan poikansa jälkiä). En tee mitään, minkä tiedän olevan liian suuri urakka aikani puitteissa. Tämä on tehty selväksi, ja viesti on mennyt aika hyvin perille. Nykyään avustettavani tyytyy jo hyvin kaupan valmiisiin leivonnaisiin, jotka ovatkin tosi hyviä, eikä ole enää pyytänyt korjaamaan poikansa jälkiä. Jos ei osaa kieltäytyä, voi käydä ikävästi, kuten monet avustajat netissä valittavat. He valittavat, että pitää tehdä kaikki mitä käsketään. Eihän se mikään pakko ole, ja jos ei löydä yhteistä säveltä avustettavan kanssa, voi aina vaihtaa paikkaa… En kyllä ymmärrä sitäkään, että toiset avustettavat kuulema suuttuvat hyvin pahasti, jos ei tee kaikkea mitä käsketään, ja juuri sillä tavalla kuin hän haluaa (jos on jotain outoja, omia tapoja). Eihän avustaja mikään orja tai palvelija sentään ole… Sellaisesta paikasta lähtisin aika äkkiä.

                    Onhan minullakin huonot kokemukseni. Yhdessä paikassa, jossa olin vähän aikaa avustajana, kun tarvitsin lisätunteja, jouduin tekemisiin avustettavan erikoisen äidin kanssa, joka vielä hoiti palkkapaperini, mutta huonosti. Ne olivat välillä myöhässä, ja viimeistä palkkaani en saanut ollenkaan, sillä hän oli selvästi katkera lopettamisestani. Ensin hän väitti, että en voi irtisanoutua niin vain, että se on muka heitteille jättö. Lopulta hän suostui. Myöhemmin hän yritti tuhota koko urani. Olisi pitänyt kuunnella sisäistä ääntäni, joka sanoi heti alussa, että minun ei kannata ottaa paikkaa vastaan. Ilman avustettavan edunvalvojaäitiä työ olisi ollut mukavaa. No onneksi pääsin lähtemään sieltä, ja sain lisätunteja alkuperäisestä (siis nykyisestä) paikastani! Varuillaan saa kyllä tällä alalla olla, kun ei ole ketään, joka vahtisi oikeuksiasi!

                                         

Treenit

Olen harrastanut tanssia eri muodoissa pienestä asti, ja viimein tauon, ja pitkän etsinnän jälkeen, olen löytänyt aikuisten esiintyvän tanssillisen voimistelun ryhmän, jonka harjoituksista tulen tähän osioon kirjoittamaan kaikenlaista ajankohtaista. Ensin ihan lyhyt kuvaus tunneistamme. Treenaamme siis sunnuntaisin kaksi tuntia kerrallaan. Lisäksi jokatoinen keskiviikko on vapaaehtoinen balettitunti. Sunnuntain päätunti alkaa yleensä pilateksella, ja/tai alkulämmittelyllä (nyt keväällä käytiin muutaman kerran lenkillä, kohottaaksemme kuntoa tulevaan tapahtumaan, josta lisää seuraavassa kappaleessa), sen jälkeen tehdään (yleensä) balettiharjoituksia, sen jälkeen lattianpoikki harjoituksia, siis erilaisia askelsarjoja, ja tekniikkaharjoituksia, ja lopuksi paneudutaan senhetkiseen ajankohtaiseen ohjelmaan.

Tämän hetkinen ajankohtainen ohjelma/-tapahtuma on ensi viikolla koittava SunLahti-tapahtuma (6.-9.6.), johon on treenattu ahkerasti jo melkein kaksi vuotta (eli siitä asti kun ryhmässä aloitin). Tätä hetkeä on odotettu, ja nyt se on käsillä. Jännitys kasvaa päivä päivältä, mutta pahinta se on varmasti paikan päällä, ennen h-hetkeä. Tapahtuma on suuri voimistelutapahtuma, johon osallistuu monia seuroja ympäri Suomen. Tapahtuman aikana järjestetään myös joukkuevoimistelun MM-kilpailut, eli tapahtuma kerää osallistujia muualtakin maailmasta. Tapahtuman osia myös televisioidaan. Tapahtuman pääjuhla: ”voimistelun iloa”, johon me osallistumme, näytetään tv2:lla su 9.6. klo 15.15. Katso ihmeessä, jos voimistelu/tanssi kiinnostaa! Näytös on aika mahtava spektaakkeli! Tutuille tiedoksi, minut saattaa bongata ”Valkea Lintu”-nimisestä näytöksestä (jos nyt erotun tuhannen tanssijan joukosta). Minua ei kannata yrittää etsiä Kalevalasta, jossa on kylläkin osa ryhmäläisistäni, mutta minä siis en esiinny siinä.

Tapahtuma alkaa torstaina avajaisilla, ja kulkueella, jossa ”marssimme” 2km lenkin. Kulkueen päätteeksi varmaan vedetään SunLahti-tanssi, jota olen yrittänyt youtubesta opetella. Perjantaina ja lauantaina täytyy katsella mitä kaikkea Lahti- ja itse tapahtuma tarjoaa. Varmaan ostan lipun vielä lauantain voimistelunäytökseenkin. Sunnuntaina sitten oma h-hetki! Tuskin maltan odottaa matkaa! Lahti, here I come!

 http://sunlahti.fi/

 

Kannanotto

Minua on alkanut mietityttämään kouluissa tapahtuvat asiat. Olen miettinyt, onko vika opettajissa vai oppilaissa, kun oppilaita rankaistaan milloin milläkin keinolla, viimeisimmässä tapauksessa vieläpä hyvin kovalla keinolla. Siis tarkoitan sitä tapausta, jossa opettaja lukitsi oppilaan johonkin koppiin, oliko se peräti kahdeksi kuukaudeksi?! Tällaista rankaisumenetelmää ei tietenkään saisi käyttää, olipa oppilas tehnyt mitä hyvänsä, mutta ihan yleisellä tasolla herää kysymys oppilaiden käytöksestä. Onko se niin kuritonta, että vaatii erityisiä toimenpiteitä? Ovatko oppilaat muuttuneet villimmiksi? Opettajia on helppo syyllistää lievemmissäkin tapauksissa, kuten tämän kuuluisan, paljon puidun Antin tönimistapauksessa. Opettajien katsotaan aikuisina olevan aina vastuussa kaikesta, mutta murrosikäiset pojat voivat kyllä olla todella hankalia. Eikö heillä ole minkäänlaista vastuuta teoistaan. Kyllä ainakin ylä-asteikäisen pitäisi jo tietää pelisäännöt tässä yhteiskunnassa, jolleivät tiedä, jotain on pielessä, ja on korkea aika ne säännöt heille opettaa. Sehän tarkoittaa sitä, että teoistaan tulee vastata. Jos teet rikoksen, joudut vankilaan, jos hölmöilet koulussa, ansaitset yhtä lailla rangaistuksen. Joskus se voi tarkoittaa jopa esim. oppilaan tönimistä ulos ruokalasta, jollei tämä muuten tottele. Nätisti sanominen ei tehoa kaikkiin ihmisiin, joskus tarvitaan kovempia keinoja, enkä todellakaan tarkoita mitään lyömistä, tai toisen hakkaamista, mutta juuri tuollainen töniminen pois voi olla se ratkaisu. En ymmärrä mitä niin kamalaa siinä voi olla. On minuakin tönitty ja tukistettu, mutta ihan yhteiskuntakelpoiseksi ihmiseksi olen kasvanut siitä huolimatta. Minä tosin en ollut mikään kovin hankala lapsi, mutta kaikki lapsethan tietyssä iässä vähän uhmaavat vanhempiaan, ja kokeilevat rajojaan. On vähän outoa, että vanhemmat saattavat kurittaa lastaan parhaaksi katsomallaan tavalla, mutta opettajalla ei ole oikeutta koskea oppilaaseen sormenpäälläkään. Opettajanhan kuuluisi olla auktoriteetti. Eihän opiskelusta muuten mitään tule. Jos opettaja ei ole kunnollinen auktoriteetti, oppilaat alkavat ohjailla opettajaa. Niin käy hyvin helposti! Kuten sanotaan: ”Kun kissa ei ole paikalla, hiiret hyppivät pöydillä!”

                             Muistan minäkin ala-asteelta tällaisen opettajan voimankäyttötapauksen. Meidän rehtorimme nosti kerran yhden villin, minua paljon kiusanneen pojan kauluksesta ylös, kun tämä oli taas kerran tehnyt jotain kiellettyä, en muista mitä. Poika alkoi itkeä heti tämän jälkeen, ja jopa minua säälitti hänen puolestaan, vaikka hän olikin minua kiusannut. Tiesin, että ei hän kuitenkaan tarkoittanut pahaa. Hän vain oli sellainen tyypillinen ”villi poika”. No tuostapa ei koskaan mitään lehtijuttuja tullut, mutta kyllä muistan vieläkin rehtorin katseen. Hänellä selvästi pimeni, ja hän näytti ihan natsilta keskitysleirillä. Olemus oli muutenkin sellainen…Vaikea kysymyshän se on, mihin raja kuuluisi rangaistusta annettaessa vetää. Se riippuu niin tilanteesta. Tuollaisia harmittomia villikkopoikia ei pitäisi kuitenkaan ihan noin kovalla kädellä kouluttaa, mutta jos kohtaat oikean häirikön, häntä ei ehkä muulla tavalla saakaan kuriin. Tilanteen mukaan siis, joka on tosin helpommin sanottu kuin tehty, juuri tämän rajan vedon vaikeuden takia!

Musiikkivalinnat

Rakastan musiikkia, joten tähän osioon merkitsen kulloisellakin hetkellä mielestäni vaikuttaneimmat kappaleet tai artistit, perustuen siis ihan omiin tuntemuksiini. Viime aikoina on tullut kuunneltua paljon mm.seuraavia:

• Tuure Kilpeläistä (erityisesti suosikkikappalettani: ”Pelko pois”)

• Johanna Kurkelaa (meidän kaunista treenimusiikkiamme)

• Tanjalotta Räikän vuoden 1989 euroviisukarsintakappaletta: ”Huominen eurooppa”, joka sopisi hyvin tähänkin päivään sanomallaan (suosikkimusiikkitekijäni: Gösta Sundqvistin tekemä kappale)

• tämän vuotisia euroviisujen kilpailukappaleita, joista erityisesti ihastuin Hollannin edustajan Anoukin kappaleeseen, Maltan lauluun: ”Tomorrow”, Viron kappaleeseen: ”Et Uus Saaks Alguse”, sekä Romanian kappaleeseen: ”It’s My Life”. Muitakin hyviä oli, ja tykkäsin myös voittajasta, mutta jostain syystä ihastuin kaikkein eniten yllämainittuihin biiseihin.

Kuuntele tästä kokeeksi:

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/tanjalotta_raikka_huominen_eurooppa_38743.html#media=38745

http://www.youtube.com/watch?v=XcKOGjO-VdI

http://www.youtube.com/watch?v=2hQYtXsQOs8

Uni

Unet ovat myös aina kiinnostaneet minua, siksi lisäsin tähän uniosion. En ole ihan hetkeen nähnyt mitään merkittäviä unia, puhumattakaan selkounista, joka harmittaa minua suunnattomasti. (Jos et ole kuullut selkounista, käy katsomassa allaolevat nettisivut!) Voin sanoa, että kannattaa tutustua aiheeseen, ja tavoitella selkounia mahdollisuuksien mukaan. Niistä unista saa niin mahtavat euforiat ja kokemukset, että mistään muualta ei sellaista tunnetta saa!!!

http://www.hoyhensaaret.info/

Laitetaan tähän nyt sitten hieman vanhempi uni, jonka näin noin kuukausi sitten, ja joka on siitä hauska, että se liittyi edessä olevaan tanssimatkaani. Siinä unessa olin Tampereella äitini kanssa, kun yhtäkkiä muistin, että meidän tanssiesityksemme on siellä, ja että minun pitäisi ehtiä harjoituksiin. Aloin miettiä, koska meidän harjoituksemme mahtaa olla, ja missä. Minulla ei ollut siitä tietoakaan, joten soitin valmentajallemme. Valmentaja sitten huusi puhelimeen, ja kyseli missä ihmeessä minä olen, kiroten päälle. Treenit olivat siis jo alkaneet. En muista miten puhelu päättyi, mutta muistan lopussa kävelleeni äitini kanssa Tampereen kaduilla etsien urheilukenttää. Lopulta tulimme sellaisen luokse, mutta se näytti autiolta, enkä ollut ollenkaan varma, oliko paikka oikea. Siihen uni päättyi. J

Tähän taas päättyy tämä ensimmäinen blogikirjoitukseni. Lahden matkaa odotellessa! Onneksi kesä ehti tulla, eli ei tarvitse varmaan värjötellä siellä Lahden stadionilla noissa meidän kauniissa, mutta heppoisissa vaatteissa. Helteellä asut tosin ovat taatusti liian tukalat, eli en toivo niitäkään. Välimuoto olisi paras, eikä sateita, kiitos! Kerron sitten matkan jälkeen miten kaikki meni, toivottavasti hyvin! Ihanaa kesän alkua kaikille!