Viime viikolla kuulin jälleen suru-uutisen: kummisetäni on vaipunut ikuiseen uneen. Juuri kun ehdin toipua edellisistä (vanhemman avustettavani) hautajaisista…Tässä välissä tosin ehdin kuulla myös edesmenneen mummini läheisen ystävän kuolemasta. Häntä en kuitenkaan juuri itse muista. Pienenä kävimme viettämässä silloin tällöin muutaman päivän hänen luonaan maalla mummini kanssa, mutta olin niin pieni, etten muista siitä paljon. Vinttihuone on jäänyt parhaiten mieleeni, sillä rakastan vinttihuoneita, kuten oman mökkimme vinttihuonetta, jossa vietin lapsena paljon aikaa. Istuin ja kirjoitin siellä rauhallisina päivinä, jolloin ei ollut muuta ohjelmaa, parhaimmillaan varmasti tunteja…
Jokatapauksessa kummisetäni oli saanut toisen aivoinfarktin, josta olin juuri maalla, naapurilta kuullut, ennen kaupunkiin lähtöäni. Edellisestä infarktista ei ollut kulunut kovin kauaa, josta hän oli toipunut hyvin. Tämä toinen olikin sitten jo liikaa… Hän oli paitsi kummisetäni, myös perhetuttumme, isäni hyvä ystävä. Minulle hän oli ehkä eniten juuri sitä, isän hyvä ystävä. Henkilökohtaisella tasolla emme tulleet koskaan kovin läheiseksi, vaikka olihan meillä sellaiset normaalit, hyvät välit. Näimme kuitenkin aika harvoin, sillä hän asui siellä kaukana Keski-Suomessa. Tulihan siinä silti vuosien varrella monena kesäisenä iltana istuttua yhdessä meidän mökillä, ja ”parannettua maailmaa” keskustellen vaikka mistä, lähes kaikesta… ja paikallisella seurantalolla tanssimme monta kertaa yhdessä. Siinä meni illassa useita valsseja, josta minä tietenkin tanssinharrastajana nautin kovasti. Sielläpäin kun ei tanssittajia usein liikaa ollut…ja nyt on taas yksi vähemmän…
Olimme juuri hetkeä ennen hänen infarktistaan kuultuani, puhuneet maalla hänestä, ja miettineet mitä hänelle kuuluu, kun ei häntä ollut näkynyt. Ei osattu aavistaa, että hänen tilanteensa olikin näin paha, ja että emme koskaan enää näkisi häntä…
Olin hieman häkeltynyt, kun veljenikään ei pystynyt uutisen kuultuaan puhumaan kanssani puhelimessa. Heillä taisi olla yhdessä enemmän menneitä muistoja, enemmän yhteisiä hetkiä. Paljon sellaista historiaa, jota minä en ole edes ollut näkemässä, tai sitten olin liian pieni muistamaan sitä. Veljeni oli kuitenkin jo pienestä asti (silloin joskus 70-80-luvulla) ollut paljon hänen kanssaan tekemisissä. Kummisetäni kävi vielä silloin myös usein täällä kaupungissa, ja taisi jonkin aikaa asuakin täällä. Ehkä heillä oli myös keskenään ns. ”poikien/miesten juttuja”. Sitäpaitsi kummisetäni oli siihen aikaan nuorempi, ja varmasti myös eläväisempi. Minä muistan enemmän hänen vanhempana korostunutta melankolista puoltaan. Lapsena en osannut oikein suhtautua siihen. Aikuisena aloin toki ymmärtää paremmin. Olisin kuitenkin halunnut saada hänet näkemään enemmän valoa elämässään. Sellaisiakin päiviä oli, ja ne olivat mukavia päiviä, mutta niitä ei ollut kovin usein. Hän harmitteli aina sitäkin, ettei ollut osannut mielestään olla minulle kummi. En minä sitä koskaan niin ollut ajatellut, että pitäisi olla jotain erityistä, tai että olisi aina pakko lähettää kortteja, tai antaa lahjoja (jos ei ole muuten yhteydessä, sekin on turhaa). Riittää että on paikalla mahdollisuuksien mukaan, ja viettää aikaa edes joskus yhdessä. Eihän me oltaisi voitukaan nähdä kovin usein, joten miksi olisin odottanut mitään enempää. Niitä kortteja ja lahjoja olen saanut kyllä muutenkin tarpeeksi. En koe, että olisin jäänyt mitään vaille. Toivottavasti hän ei enää potenut mitään syyllisyyttä tästä asiasta…
Nyt tosin painin itsekin hieman saman asian kanssa ollessani kummi avomieheni siskon pojalle. Kyllä minäkin mietin, että pitäisikö ostaa hienoja lahjoja (ei ole varaa), joista kuitenkin lapset yleensä ilahtuvat. Mietin myös, osaanko opettaa hänelle asioita, joka kai jossain määrin olisi kummin tehtävä. Kaikesta huolimatta olen ylpeä kummiudestani, ja uskon että kaikki menee omalla painollaan. Ei pitäisi miettiä asioita liikaa (etukäteen). Olen itsekin ollut siihen taipuvainen, mutta jos miettii liikaa, sitä vaikeammaksi kaikki tulee…Toivon jokatapauksessa, että kummisetäni on nyt saanut sieluunsa rauhan, sillä hän ei ollut elämässään pitkään aikaan kovin onnelliselta vaikuttanut. Hyvää matkaa, lepää rauhassa Matti!
Keskimmäinen kuva on ristiäisistäni. Olen siinä kummitätini Annelin sylissä. Vierelläni ovat molemmat edesmenneet kummisetäni. Vasemmalla puolella on Matti, oikealla Tuomo, kummitätini mies. Annelikin on nykyään huonossa kunnossa, vanhainkodissa…
Laitan tähän vielä kummisetäni muistoa kunnioittavia lauluja.
http://www.youtube.com/watch?v=OA8BpeicN6Q
Tässä on useampi kappale samassa, mutta kuunnelkaa erityisesti toi ”Siellä missä nyt oot”. On tässä kyllä muitakin hyviä…
http://www.youtube.com/watch?v=u-FB3sH1kL4&list=PL23nwhJXSZcoGesSnl7ke1zd-ilKELPwl&index=4
http://www.youtube.com/watch?v=iwZnCWPNglA
http://www.youtube.com/watch?v=qScTeJjYwXM
http://www.youtube.com/watch?v=FYGAD9s277E
http://www.youtube.com/watch?v=U-FbK9ytcJ4
http://www.youtube.com/watch?v=Wk6_QShWJyg
Laitetaanpa vielä nämä hyvät videopätkät:
http://www.youtube.com/watch?v=Rsjgw_C97v4
http://www.youtube.com/watch?v=h3coA-lJWvk
http://www.youtube.com/watch?v=mqtXyCTfY6Y
Loistavaa yle! Harvinaisen nerokasta ja koskettavaa mainontaa!
Tanssitytön blogi 