TREENIUUTISIA

Tätä kirjoittaessani istun metrossa entistä tiimiläistäni vastapäätä. Tuskin hän minua muistaa, mutta aikoinaan olimme molemmat Roosterseissa: hän pelaajana, minä cheerleaderina. Hän on se toinen niistä ”kuuluisista” mainoksen veljeksistä. Vanhat, upeat matsimuistot nousevat taas elävästi pintaan. Tuntuu kuin eiliseltä, kun hypin kentän laidalla täynnä nuoren tytön energiaa, ”jenkkihymy” kasvoilla, jenkkisukat jalassa…

Sitten varsinaiseen aiheeseen, josta tulin tänne kertomaan: pitkäaikainen haaveeni on vihdoin käymässä toteen. Eilisissä treeneissä nimittäin kerrottiin mahdollisuudesta osallistua ensi keväänä pidettäviin tanssillisen voimistelun kilpailuihin. Mukana on uusi sarja, suurinpiirtein meidän ikäisille naisille. Melkein kaikki olivat heti mukana, joten aloimmekin samantien harjoitella kilpailuohjelmaa, joka tulee olemaan jonkinlainen versio vanhasta näytösohjelmastamme. En ole itse sitä koskaan esittänyt, ja eilen sitä harjoitellessani huomasin ohjelman olevan todella vaativa. Ohjelmaan tehdään kyllä myös helpompi versio, mutta nyt aluksi kaikki opettelivat tuota alkuperäistä, vaativaa versiota.

image

Tossa kaunis eilisiltainen valoefekti taivaalla. Yritin kuvata upeaa, isoa täysikuuta, joka näkyy aika pienenä tuossa vasemmalla, mutta lisäksi kuvassa loistaa katuvaloja. Niistä tulikin aika makeet efektit.

Eräs toinenkin treenisarja, joka periaatteessa on niin yksinkertainen, aiheutti harmaita hiuksia minulle, ja monille muillekin. Kävi vähän sama juttu, kuin aina uutta sarjaa opetellessa. Ensin luulet tekeväsi sarjan hyvin ja kauniisti, sitten tajuat lisäohjeiden jälkeen, ettei se ole mennyt oikein sinnepäinkään. Sitten alat yrittää tosissasi korjata virheitä, kunnes huomaat, ettei se niin vain onnistukaan. Sitten alkaa harmittamaan. Tästä kaikesta seuraa se, mistä vetäjäkin eilen mainitsi: ylimiettiminen. Hän sanoi, että niin juuri ei pitäisi tehdä, koska silloin katoaa liikkeen luonnollisuus. Se on kuitenkin paljon helpommin sanottu kuin tehty. No, kuten eräs meistä totesi eilen uudelle tytölle: ”ehkä tässä vielä jonain päivänä (kuukausien tai vuosien päästä), oppii tekemään liikkeet oikein”.

Mainokset

UNELMISTA

HUOM! Jos artikkelissa olevat videot eivät toimi (kuten itselleni kävi kokeillessani niitä), katso ne youtubessa.


Kuka muistaa vielä tämän?! Tohon aikaan ihailin Antti Tuiskua kovasti. En ainoastaan ulkonäön takia (vaikka hän onkin tuossa esityksessä tosi tyylikäs), vaan myös hänen sympaattisen olemuksensa takia!

Joskus mietin, mitä kaikkea olisin voinut saavuttaa, jos en olisi tällainen realisti, vaan olisin antanut enemmän tilaa unelmille, ja tavoitellut niitä ahneemmin. Olisinko voinut saada kaiken haaveilemani?! Tähtitanssijaksi oopperaan minulla ei olisi ollut mahdollisuuksia päästä, vaikka siitä haaveilinkin, sillä en päässyt pienenä balettitunneille, mutta ehkä olisin voinut päästä johonkin showtanssiryhmään, tai graafikoksi (hain kerran alaa opiskelemaan, eikä minua silloin valittu. Olisi kai pitänyt yrittää uudelleen), tai ehkä minusta olisi voinut tulla kirjailija…tai edes vaikka se sisustussuunnittelija, jonne myös kerran kaverini kanssa (melko pikaisella päätöksellä) hain. Kumpaakaan ei valittu…Olenkohan luovuttanut liian helpolla unelmieni suhteen?! Tavallaan kadehdin heitä, jotka eivät luovuttaneet. Jotka tekivät kaikkensa, uurastivat viimeiseen asti unelmansa eteen. Heistä moni kyllä joutui pettymään, mutta ainakin he yrittivät. Niinkuin esimerkiksi Antti Tuisku, joka kiusaajista huolimatta ei luovuttanut unelmastaan tulla laulajaksi, tai niinkuin (selkeä menestyjäpersoona) Kaisa Liski, joka vaikeista kotioloistaan huolimatta tavoitteli sitkeästi luistelijan uraa, menemällä noin 12-vuotiaana töihin, maksaakseen kisamaksunsa. Aika kovia kavereita! Heidän (ja monen muun) tarinan voit katsoa ruudusta, mahtavassa ohjelmassa: ”Risteyksessä”. Antti Tuiskua voi seurata nyt myös ”Vain elämää”-sarjan uudella kaudella, jossa mukana myös muita hyviä artisteja, kuten Anssi Kela, Pave Maijanen ja Vicky Rosti. Anssi Kelan tarinan katsoin myös ”Risteyksessä”-ohjelmassa. Sekin oli mielenkiintoinen, ja nyt kuulen mielelläni häneltä lisää, kunhan hänen päivänsä koittaa (”Vain elämää”-sarjassa)…Paven olen nähnyt kerran livenä, pienellä pubikeikalla, noin kuusi-seitsemän vuotta sitten. Olin katsomassa sitä isäni ja veljeni kanssa. Mahtava kokemus! Tulen muistamaan sen aina!


Tähänastisen ”Vain elämää”-kauden ylivoimaisesti paras veto! Hieno tämä Vicky Rostin kappale muutenkin.

Kaikki yllä mainitut ovat huipputyyppejä, ja uurastaneet saadakseen haluamansa. He eivät antaneet periksi, vaan laittoivat kaiken likoon. He uskoivat unelmaansa! Minulla sitä samaa uskoa ei ollut, vaikka sitkeä ja kunnianhimoinen olenkin. Mitä ikinä teenkin, tahdon tehdä sen mahdollisimman hyvin. En vain uskalla ottaa liian isoja riskejä. Minä pelaan varman päälle. Joskus kuitenkin riskin otto kannattaa. Joskus niitä on myös pakko ottaa (kuten ihmissuhteissa). Hyppy tuntemattomaan tuo toisinaan tullessaan jotain uutta ja hienoa! Realiteetit on silti toki hyvä pitää mielessä, ettei hyppää liian kauas.

VIHDOINKIN KUNNOLLINEN SELKOUNI

image

Vihdoinkin se tapahtui: pari yötä sitten näin pitkästä aikaa melko hyvälaatuisen selkounen. Olin talossa, jonne saapui avustettavani edesmennyt äiti. Aluksi ihmettelin asiaa, mutta osasin pian kuitenkin päätellä olevani unessa, ja tällä kertaa (-toisin kuin viimeksi-) myös hyödynsin tämän tiedon hyvin. Yhtäkkiä huomasin, että talo, jossa olin, olikin perheemme kesäpaikka, (jonne olinkin seuraavan selkouneni suunnitellut, tosin minun piti palata samalla ajassa taaksepäin, joka ei toteutunut). Lähdin kuitenkin tuvan ikkunasta lentoon, huutaen samalla tyypilliset selkounikomennot: ”selkeys sata” ja ”kirkkaus sata”. Näillä ei tuntunut suurta vaikutusta laatuun olevan, mutta maisemat olivat kyllä silti kauniit, kun kohosin ylemmäs ilmaan. Edessäni siinsi järvi, jonka ylle päästyäni, syöksyin siihen, ja sukelsin hengittäen veden alla. Tämän olen tehnyt kerran ennenkin (yhdessä ensimmäisistä selkounistani), ja se antoi silloin suunnattoman vapauden tunteen. Ilmeisesti halusin kokea tuon uudelleen, vaikka tälläkertaa tuntemus ei ollutkaan aivan yhtä vahva.

Pian tämän jälkeen valeheräsin, enkä enää muista untani siitä eteenpäin, mutta siihen päättyi selkouneni. Olisi saanut jatkua pidempään…

KISSOJA, KOIRIA JA AUTOJA

Tuossa videolla söpöjä kissoja. Kelpaisi mullekin tollanen. Haluaisin kovasti kissan pennun, lähinnä koska se on helppohoitoisempi kuin koira. Mieheni taas ei ole ollenkaan kissaihminen, ja hän haluaisi ehdottomasti koiran. Ovathan koiratkin suloisia. Meistä ei vaan kumpikaan ole aamuihminen, eikä oikein houkuta ajatus herätä joka aamu aikaisin viemään sitä lenkille, varsinkaan talvipakkasilla, kun ulkona on sysipimeää. Arvaahan sen kummalle sekin homma yleensä lankeaisi…minulle tietenkin…Sitten on vielä koulutus. Jos haluaa hyväkäytöksisen koiran, sekin on tehtävä huolella!

Kuka voisi vastustaa tuollaista suloista keeshondin pentua? Se on kyllä melko haastava hoidettava, vaikka onkin niin vietävän suloinen. (Videon koira muistuttaa kovasti avustettavani pojan koiraa pentuna).

Tällähetkellä kuitenkin ennen eläinten hankintaa, olemme (mieheni toiveesta) hankkimassa käytettyä autoa, johon olemme ottaneet lainaa ja säästäneetkin vähän. Nyt kun kaikki tutut näköjään pakenevat maalle täältä kaupungista (ehkä mekin vielä jossakin vaiheessa), auto olisi erittäin hyödyllinen. Tällä melko pienellä budjetilla, joka meillä on, ei ole kuitenkaan helppoa löytää mitään (oikeasti) hyvää, joten ei ehkä ihan heti sitä autoa saada. Ei kuitenkaan kannata ihan mitä tahansa romua ostaa. Täytyy sen olla hyväkuntoinen, ettei sitä tarvitse heti viedä kalliiseen huoltoon, (johon meillä ei olisi edes varaa, ja auto jäisikin mukavasti seisomaan parkkiin). Myös automaattivaihteisto pitää olla. Emme kumpikaan tykkää käyttää vaihteita. Ne jotenkin vievät keskittymistä pois liikenteen seuraamisesta. Aivan turhaa ylimääräistä sähellystä niiden kanssa leikkiminen. Nämä kriteerit rajoittavat jo paljon. Sitten kun lisäksi kyselimme tuttujen mielipiteitä eri merkeistä, siinä sitä iso osa karsiutuikin jo pois. Tietenkin jokaisella on omat mielipiteensä ja kokemuksensa, eikä varmaan pitäisi ottaa niitä liian vakavasti, mutta laittaahan se miettimään, jos joku sanoo esim., että ranskalaisissa autoissa on vikoja, tai että Volvon huoltaminen on kallista…Totuushan kuitenkin on, että käytetyssä autossa on aina riskinsä. Jotkut ovat parempia kuin toiset merkistä riippumatta. Aina ei voi tietää kuinka käy. Valitseminen on todella vaikeaa, kun sitä haluaisi kuitenkin minimoida riskit, mutta tietyistä omistakin kriteereistä haluaisi pitää kiinni, kuten siitä, että ulkonäkö miellyttää edes jotenkin ja on siisti. Haluaisimme myös suhteellisen modernin mallin (noin 10-15v. vanha riittää), jotta auto olisi mahdollisimman turvallinen ja hyvä ajaa…

Vitsailin vähän aikaa sitten miehelleni, että jos ei löydetä hyvää autoa, voitaisiin ehkä sittenkin käyttää säästämämme rahat koiraan, ja unohtaa se auto…tai ehkä voisimmekin ostaa hevosen, ja kärryt…ei ainakaan bensa loppuisi…

POJASTA ISÄKSI

Kuulin juuri, että lapsuuteni leikkikaverista tuli isä. Siis siitä pojasta, jonka isosisko oli parhaita ystäviäni monen vuoden ajan, ja joka leikki kanssamme vielä ”hetki sitten” maalla mm. barbeilla, vaikka poika olikin. Mitä ilmeisimmin siskolta opittua…Monissa muissakin leikeissä hän oli mukana, kuten kummitusjunaleikissä, jossa työnsimme toisiamme vuorotellen mökkitietä pitkin mahdollisimman lujaa minun vanhoissa rattaissa, ja veimme ojan lähettyville, mäkien reunoille poikittain ymv. jotta kokemus tuntuisi hurjalta. Minun leluhämähäkkini asetettiin myös usein tien varteen, tai sitten joku meistä seisoi ”ajoreitillä” heiluttelemassa sitä. Kerran muistan pudonneeni rattaiden kyydistä, kun juuri tämä nyt isäksi tullut poika työnsi minua mäen reunan yli, ja kesken matkan hänen otteensa irtosi, joten minä putosin kylki edellä maahan. Onneksi kuitenkaan pahemmin ei sattunut, eikä sattunut muissakaan leikeissä, vaikka ne olivat monet aika vauhdikkaita, kuten lapsilla yleensä (leikeistä lisää artikkelissa: ”lapsuusmuistoja”). Oli aina haikeaa palata maalta kaupunkiin, kun täällä minulla ei ollut niin paljon ystäviä, eikä sellaisia leikkejäkään voinut kaupungissa leikkiä.

Tämä poika pysyi uskollisesti ystävänäni ihan aikuisuuden kynnykselle asti, jolloin mahdollisuudet tapaamisiin pienenivät, kun elämä vei eri suuntiin. Isosiskon kyllästyessä seuraani, (olin kai liian kiltti tyttö), hän kävi edelleen minua tapaamassa aina, kun vain olimme perheeni kanssa mökillä. Olin toki vanhempi, ja ehkä siloin jo hieman eri vaiheessa, mutta kyllä hänen vierailunsa silti aina lämmittivät mieltä.

Tuntuu omituiselta, että nyt tuo pieni poika, on hänkin jo kolmekymppinen, ja itse pienen pojan isä. Hänen vanhempansakin pääsivät nyt kokemaan isovanhemmuuden ihmeen, jota omat vanhempani ovat varmasti jo tovin odotelleet. Olen jokatapauksessa hyvin onnellinen koko perheen puolesta! Emme ole ystäväni kanssa edes vuosiin tavanneet toisiamme. Toivottavasti joskus vielä kohtaamme.

TANSSIKAUDEN ALOITUS

Treenikausi on jälleen alkanut, ja yhä haastavampana. On harjoiteltu paljon mm. ennen vähäiselle treenille jääneitä piruetteja, ja jatkettu tasapainoharjoittelua siinäkin rimaa kohottaen. Mulla kun jalka ei oikeen nouse, eikä vartalo muutenkaan taivu (ainakaan enää), niin on tosi vaikeaa. Harmittaa, kun haluaisi onnistua joka kerta kaikissa liikkeissä. No, joka syksyhän se on sama juttu, että ihan kun nollasta alkaisi. Tulee tunne, ettei osaakaan mitään, vaikka onhan se hyvä tietenkin haastaa itseään…

Pirueteista puheenollen, niitäkään en ole juurikaan koskaan harjoitellut, niin tässä iässä sekin on jo vaativaa, varsinkin noin nopeaan tempoon. Pää meni kyllä aivan pyörälle jo puolessa välissä lattiaa. Samoja ongelmia on tosin muillakin. Niin, ”vanhuus” ei tule yksin.

Sitten on tehty yhtä naisvoimistelun perusliikettä, jonka olen nähnyt jossakin videolla joskus, ja joka näyttää niin älyttömän helpolta, mutta eihän sekään tietenkään sitä ollut. Aluksi ajattelin, että ”tämän minä varmasti ainakin osaan”, mutta ei, en osannut. Ihan väärin meni. Tunnen kuinka käännyn vinoon liikettä tehdessäni, ja sen huomasi vetäjäkin. Tuntuu, että toinen jalka, se joka milloinkin nousee siis passe:hen, vie minua vinoon, koska pase ei aukea minulla kovinkaan paljon. Ei sen (kai) pitäisi olla siitä kiinni, mutta tuntuu, että olisi. Ei kai tässä muu auta kuin harjoitella sitkeästi…

Tossa alla malli passe:sta, jos joku ei tiedä millainen se on. Tosta sitten kaarrettiin vielä koko ylävartalo joko oikealle tai vasemmalle, ja liikuttiin kyseiseen suuntaan yllä mainitussa harjoituksessa. Jalka siis vuoroin nousee pase:hen ja laskee alas. Lisäksi toinen käsi tekee kaarta liikkeen mukaisesti.

Olisi muuten mukavaa päästä enemmän improvisoimaan tunneilla, niin voisi päästää oman mielikuvituksen valloilleen, käyttää luovaa ilmaisua. Varsinkin kotona, yksin ollessa on todella mukavaa laittaa soimaan omaa lempimusiikkiaan, ja tanssia vapaasti, niinkuin hyvältä tuntuu. Antaa musiikin viedä. Silloin tunnen itseni ja vartaloni aina kauniiksi, koska en yritäkään mitään liian vaativaa, vaan teen yksinkertaisia, mutta silti kauniita liikkeitä. Sitten tunneilla iskee taas todellisuus, kun yrittää vääntäytyä niihin asentoihin, ja vielä pysyä (usein tosi nopeassa) tahdissa mukana. Ei ole läheskään aina niin kovin kaunis olo, paitsi tietenkin silloin, jos tehdään pitkään hiottua näytösohjelmaa, joka on jo hallussa.

Ehkä syyskauden loppuun mennessä minäkin opin taas jotakin. Huolimatta siitä, että kausi vasta alkoi, tuntuu ettei sen loppumiseenkaan ole kovin pitkä aika. Nopeastihan yksi kausi aina menee. Niin meni kevätkausikin. Muuten se on ikävää, mutta oppimisen kannalta se on tavallaan hyvä juttu. Voi kokea oppivansa nopeasti, vaikka oikeasti olenkin aika hidas oppimaan.

Ilmoistakin huomaa, että syksy on saapunut, vaikka se on aika epäreilua, jos syksy oikeasti alkaa jo nyt, kun ei meillä ollut oikein kunnon kesääkään. Toisaalta, ehkä nyt porukka palaa treenien pariin, jos ilmat huononevat. Meitä on nimittäin ollut toistaiseksi todella vähän paikalla. Suuri osa ilmeisesti vielä kesälaitumilla, mökeillään. Yhden kerran olin itsekin maalla, sillä työreissullani, (josta viime artikkelissa kirjoitin). Uusiakin naisia treenijoukkoomme on ilmestynyt, ainakin kolme itse olen tavannut. Jokatapauksessa olisi mukavaa nähdä enemmän tuttujakin kasvoja treeneissä. Ehkä ensi kerralla…
Mukavaa syksyn alkua (tälle ”valtavalle” lukijajoukolleni)!

TYÖMATKA 21.-23.8.

image

Lähdimme pitkästä aikaa koko porukka (A, tämän poika ja koira, sekä minä) rentoutumaan viikonlopuksi A:n kesäpaikalle. Kuulostaa ehkä hassulle, että lähdin työmatkalle rentoutumaan, mutta kyllä ajanvietto maaseudun rauhassa tekee itse kullekin hyvää, vaikka kyseessä olisikin työmatka. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin pelkästään makoillut siellä. Kyllä siellä aina työtä riittää. Maisemanvaihdos teki kuitenkin hyvää, ja muutenkin rakastan tuota heidän kesäpaikkaansa. Talo ympäristöineen on todella kaunis! Upeaa metsää on joka puolella, ja vanhan ajan henkeä huokuvasta isosta talosta löytyy ihana vanha maalaistalon tupa, sekä keittiö. Lisäksi kaksi idyllistä kuistia tuovat taloon maalaisromantiikkaa. Yläkerrassa on sitten vielä muutama viihtyisä vierashuone. (He, jotka ovat nähneet muistoartikkelissani kuvia paikasta, ovat voineet omin silmin todeta paikan kauneuden. Tässä artikkelissa nyt sitten vielä maisemakuvia lisäksi.)

image

Perille päästyämme huomasimme, että paikalla oli käynyt kova myrsky, sillä sähkölaatikko oli pudonnut roikkumaan pelkän johdon varaan, sähköjohto muutenkin oli valahtanut alas, ja puu oli kaatunut, rikkoen edellisiltä kävijöiltä auki jääneen autotallin oven. Sähköihin ei uskaltanut koskea, joten jouduimme pärjäämään ilman niitä. Onneksi kirjaston takka toimi, kun pattereita ei voinut käyttää. Saatiin viileähköihin öihinkin lämpöä. Kynttilöitäkin olin ostanut juuri tällaisen tilanteen varalle, ja niiden valossa, sekä takkatulen loimussa illat olivat aika tunnelmallisia. Isompi ongelma oli ruoka. Ilman toimivaa liettä, emme oikein voineet keittää perunoita, emmekä makaronia, jotka olivat ruokiemme tärkeitä aineksia, (paitsi että olisimme voineet, jos olisimme älynneet käyttää keittiön nurkan puulämmitteistä liettä. Tämän tajusin vasta kotiin päästyämme.) Päädyimme sitten syömään sillit ja tonnikalat enimmäkseen leivän päältä. Lisäksi tein lauantaina sörsseliä, jossa oli tonnikalaa ja kasviksia. Tästä siis se makaroni puuttui. Keittiöstä löytyi kyllä myös sika-nauta purkkeja, jota olisin mielelläni syönyt, mutta ne olivat menneet jo ajat sitten vanhaksi. Samoin oli käynyt myös osalle hernekeitoista.

image

Toinen iso ongelma oli puhelimen akku, jota ei ollut varaa tuhlata, sillä sunnuntaina oli saatava tilattua taksi takaisin. Siksi en voinut soitella juuri kenellekään, enkä voinut käyttää nettiä tai mitään. Yöksi laitoin puhelimen kokonaan kiinni. Elimme siis hyvin alkukantaisissa oloissa, mutta ei se oikeastaan kauheasti haitannut. Aika oli niin lyhyt, että oikeastaan hetkellinen vetäytyminen omiin oloihin, vailla nettiä, somea tai pitkiä puhelinkeskusteluja, teki hyvää. Sitäpaitsi aika kului muutenkin nopeasti takan lämmityksessä, keittiön siivoamisessa (hiiren papanoista), muissa avustustehtävissä, niin ja tietenkin koiran kanssa leikkiessä. Se oli todella onnellinen! Kerrankin se pääsi juoksentelemaan vapaana, ja vielä oikeassa luonnossa. Oli hauskaa nähdä senkin nauttivan! Sillä oli niin paljon kaikkea kiinnostavaa ympärillään, kuten lähistöllä pyörivät metsän eläimet, joita se haisteli uteliaana. Kun lähdin ulos, se aina seurasi perässä, ja olisi tullut jopa pikkulaankin mukaan. Siihen se jäi ulkopuolelle hölmistyneenä katsomaan, miksen päästänyt sitä mukaan. Varmaan ihmetteli, minne minä katosin.
image

Sunnuntaina sitten jännitettiin akkuni kestoa. Oli minulla aluksi sitä ihan hyvin jäljellä, ja uskoin sen riittävän helposti, mutta tietenkin sitten kun aloin taksia soittamaan, ongelmat alkoivat. Käytämme siis invalideille tarkoitettua matkapalvelukeskusta taksikyyteihin. Olisi pitänyt melkein arvata, että jotain ongelmia tulee, varsinkin nyt, kun oltiin riippuvaisia minun akkuni kestosta. Ei ole nimittäin ollenkaan harvinaista joutua kyselemään taksin perään muutaman kerran. Niin kävi sitten taas. Olimme tilanneet taksin hakemaan klo: 18.00. Eihän sitä kuulunut eikä näkynyt missään, joten soitin ja kysyin joskus reilusti kuuden jälkeen, että missä taksi mahtaa olla. He sanoivat auton olevan kohta perillä (katsovat kartasta sijainnin). No sitten taas odoteltiin. Edelleenkään autoa ei näkynyt eikä kuulunut. Soitin uudestaan. Sanoivat, että pitäisi olla jo perillä. No eipä ainakaan pihassa näkynyt. Keskuksen mies sanoi soittavansa taksille, ja kysyvänsä tältä tilannetta. Ei kuitenkaan ilmoittanut minulle mitään, kuten olin olettanut. Soitin siis vielä uudestaan. Silloin keskuksen henkilö antoi numeroni taksikuskille, joka soitti minulle. Säikähdin vähän, kun huomasin, ettei hän osannut hyvin suomea. (Ei varmaan kannata erikseen mainita, että oli ulkolainen, muutenhan olen rasisti). Puhelimessa puhuessa tämä seikka kuitenkin tekee kommunikoinnista paljon vaikeampaa. Halusinhan päästä yöksi kotiin. Lopulta selvisi, että kuski oli ollut kokoajan pihatien alapäässä odottelemassa meitä. Aika erikoista, ettei ollut huomannut tulla ylös pihaan. Sellaiset ohjeetkin annoin, mutta sekään tieto ei varmasti ole mennyt perille asti. Vihdoin ja viimein noin seitsemän maissa pääsimme lähtemään. Tunti siinä meni yli sovitun ajan, mutta onneksi matka takaisin sentään oli lyhyt, ja onneksi akkuni riitti juuri ja juuri tarvittaviin puheluihin. Aika tiukalle se kyllä meni. Ennen kahdeksaa olimme jo kaupungissa. Kannoin kamat sisään A:n pojan kanssa, laitoin ruoat kaappiin, pyykit wc:hen ja sen sellaista, kunnes lähdin kotiin. Kävin kotimatkalla vielä kaupassa, joten kotona taisin olla vasta joskus puolikymmenen jälkeen, ja seuraavana aamuna sitten taas töihin. Silti reissu oli mukava, pienistä vastoinkäymisistä huolimatta! Olisin mielelläni jäänyt pidemmäksikin aikaa, mutta ei se varsinkaan noissa oloissa olisi onnistunut…Olemme kuitenkin aikeissa tehdä uuden matkan pian uudestaan. Sitä jään innolla odottelemaan.