IHMINEN ON VAIN IHMINEN

”EI OLE OLEMASSA HYVIÄ TAI PAHOJA IHMISIÄ. JOKAINEN TÄÄLLÄ VAIN YRITTÄÄ SELVIYTYÄ PARHAANSA MUKAAN”.
(Allison- The Affair)

Kävin toissailtana kaupassa, ja luin lööpit ikkunassa. Eronnut laulaja: Janna lausui näin: ”Uskon, että on olemassa hyviä miehiä”. Minua hymyilytti. Onko sekin nykyään uskon asia? Onko tosiaan niin vaikeaa uskoa hyvään ihmisessä? Onko se nykyään niin suuri saavutus, että pitää painaa lööppeihin, kun joku sanoo jotakin tuollaista. Mielestäni sen ei pitäisi olla vaikeaa…tai no…ei ainakaan mahdotonta. Ei ihmisiä voi jakaa hyviin ja pahoihin. Aika vähän on varmasti läpeensä pahoja miehiä, jotka ainoastaan kaltoin kohtelevat (näitä ”aina ihania, virheettömiä”) naisiaan. Kaikkihan me teemme virheitä, ja parisuhteessa virheet yleensä kertovat ongelmista. Harvoin kukaan hyvässä suhteessa esim. pettää tai muuten kohtelee huonosti. Jotain suhteessa on yleensä pielessä, jos niin käy. Jos suhteen perusta on huono, tai on jollain lailla tyytymätön toiseen, tehdään helpommin huonoja valintoja. Väärät valinnat eivät kuitenkaan mielestäni oikeuta pitämään toista huonompi arvoisena tai pahana.

image

Maailma on taatusti täynnä hyviä miehiä, aivan kuten naisiakin. Eri asia on kuka sopii kenelle. Enitenhän suhteissa on kyse yhteensopivuudesta. Siitä että kaksi ihmistä ymmärtää ja kunnioittaa toisiaan. Jos kunnioitusta ei ole, ei sekään tarkoita, että toinen ei ole hyvä ihminen. Se tarkoittaa lähinnä vain, että teillä on erilaiset näkemykset asioista. Yhteys katkeaa helposti, mutta sitä voi harjoitella ja työstää.

image

Itsekin nuorena haukuin miehiä sioiksi ja muuta vastaavaa, mutta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että suhteet eivät toimineet, koska meitä ei ollut tarkoitettu toisillemme. Nuoret miehet voivat olla hieman ajattelemattomia, (ehkä vähän vanhemmatkin, ainakin suomalaisten suuresti suosimaa alkoholijuomaa nautittuaan), mutta ei sekään loppujenlopuksi heistä pahoja tai huonoja ihmisiä tee, ehkä korkeintaan heikkoja.

image

Kuka meistä on valmis heittämään ensimmäisen kiven? Tietenkään kaikkea ei tarvitse hyväksyä, mutta väittäisin, että aika harvoin vika on vain toisessa osapuolessa, jos parisuhteista puhutaan. Toista on helppo syyllistää, mutta oletko koskaan mennyt itseesi. Ihan oikeasti? Miettinyt mitä sinä teet väärin? Yrittänyt korjata omia huonoja tapojasi? Se on asia, joka varmasti helposti unohtuu monilta, kun odotamme vain toiselta halutun kaltaista käyttäytymistä. Olemmeko sitten itse valmiita korjaamaan itseämme? Tai ehkä paremminkin, kykenemmekö korjaamaan itseämme paremmaksi versioksi? Toivottavasti, sillä nimittäin pääsee monesti aika pitkälle. Lopulta olet kuitenkin itse vastuussa itsestäsi, ja elämästäsi, toisten arvostelu ja leimaaminen ei auta sinua mitenkään, pikemminkin päinvastoin. Pahimmassa tapauksessa se voi jopa katkeroittaa, ja silloin aletaan oikeasti uskoa siihen, että hyviä miehiä (tai vastaavasti naisia) ei ole olemassa. Kyllä heitä on, sen sijaan täydellisiä ihmisiä ei ole. Se on mitä monet nykyisin uskoakseni hakevat: täydellisyyttä hipovaa kumppania, joka ei tee virheitä lähes lainkaan, ja on juuri sellainen kuin aina haaveissasi ollut unelmien prinssi (tai prinsessa). Jos odottaa sellaista, saa takuuvarmasti pettyä! Jos haluaa elinikäistä kumppanuutta, on luovuttava jostakin, on tehtävä työtä, tultava toista vastaan, kuunneltava aidosti, ilman toisen leimaamista huonoksi, vaikka hän ehkä joskus haparoi ja harhailee, eksyy polulta…Jos se ei riitä, ehkä tienne ei kuulunutkaan yhdistyä pysyvästi. Teidän oli tarkoituskin kohdata vain hetkellisesti.

HYVÄÄ PÄÄSIÄISEN JATKOA!

Mainokset

TREENISALILLA TAPAHTUNUTTA

Sunnuntaina minusta VIHDOINKIN tuntui TREENEISSÄ siltä, että uudet sarjat alkavat sujua. Varsinkin yksi vaikea sarja, joka on ennen tuottanut kovasti päänvaivaa, lähti rullaamaan ihan mukavasti. Teen kyllä vielä suuntavirheitä, eikä se nyt varmaan kovin tyylipuhdas suoritus ollut muutenkaan, mutta kehitystä aikaisempaan on kuitenkin tapahtunut. Kyseisen sarjan kaikista vaikeimmat pyörähdyksetkin alkoivat sujua, joista minulla ei aiemmin ollut mitään hajua. Hetkittäin pääsin oikein kunnon flow-tilaan, ja tunsin liitäväni treenisalin lattialla. Se tunne on joka kerta aivan vertaansa vailla, kun pitkän harjoituksen tuloksena lopulta onnistuu. Sitä odottaa joka kerta, mutta onnistuminen tapahtuu silti melko harvoin (-ainakin omalla kohdallani-). Sarjat alkavat olla jo niin haastavia, että niiden sisäistäminen vie aikaa, toisaalta sitä paremmalta onnistuminen silloin tuntuu.

Edelliskertainen, tunteikas kohtaamisharjoitus toistettiin viimeksi, mutta en ihan samanlaista tunnelatausta siihen saanut kuin ekalla kerralla. Viimeksi tunnetilani oli jostain syystä iloisempi, enkä saanut täysin kiinni harjoituksen ajatuksesta. Mielestäni se vaatii onnistuakseen jonkinlaista kaihoa, vaikka surullinen ei toki tarvitse olla. Nyt ei vaan oikein kaihomieltä löytynyt. Saattoi tuossa vaikuttaa sekin, että edelliskerralla pareikseni osuneet olivat enimmäkseen jollain lailla läheisempiä itselleni. Vieraamman ihmisen kanssa voimakasta tunnetta on astetta vaikeampi tavoittaa, kun ei ole häneen sellaista samanlaista tarttumapintaa, johon tunteen perustaa.

Yhdessä harjoituksessa meidän piti kuvitella ihastuneen/rakastuneen hurmostilaa. Mietin mielessäni, että noista tunteista on jo niin kauan aikaa, etten enää edes muista miltä tuollainen alkuhuuma tuntuu. Sitä kun on yli 11v. samaa ukkoa vieressään katsellut, niin unohtuu tuollaiset hurmokset…valitettavasti…Kunpa se aito, kauniin viaton tunne kestäisikin pidempään…Yö-yhtyehän sen jo hienosti muotoili: ”Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen, on puhdas niinkuin hanki helmikuisten aamujen. Oi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois. Vaan illan tullen katoaa ja tummuu aina pois…”

Näihin tunnelmiin on hyvä jäädä…ja kohtaamisharjoituksen kaltaisia pysähtymisen hetkiä aion etsiä jatkossa elämässäni, kaiken kiireen keskellä…

ODOTUSTA

Herään aamuisin uuteen päivään, uuden kahvilaitteemme antamalla voimalla, ja lähden töihin. Odotan pysäkillä junaa, ja sen jälkeen toisella pysäkillä bussia. Työpaikalle päästyäni odotan kahvin valmistumista, ja sitä että saan A:n hereille, voidakseni aloittaa aamutoimet hänen kanssaan. Tämän jälkeen odotan aamuhoitajien saapumista. Kun aamuhoitajat saapuvat, odotan, koska pääsen jatkamaan A:n kanssa, ja tietenkin seuraan tilannetta ja odotan, jos vaikka apuani tarvittaisiin. (Joinakin aamuina odotan kerhotilassa palveluemännän saapumista, jotta saan häneltä tilaamani kauppaostokset.) Kun sitten hoitajat lähtevät, odotan pysyykö A hereillä, josko hän saisi lounaan syötyä. (Tarvittaessa käyn hakemassa ruoan ensin.) Kun ruokailusta on lopulta selvitty, odotan koskahan A:n saisi juomaan lisää. Sen jälkeen odotan vielä sopivaa hetkeä fysioterapialle, eli kävelyharjoituksille. (Usein odottelen jossakin kohtaa päivää myös pyykkejä pesukoneesta tai tiskejä tiskikoneesta.) Kaiken tämän jälkeen alkaa työpäivä olemaan pulkassa.

image

Lähden töistä (vanhempien asioita hoitamaan tai kotiin), ja odotan taas julkisia kulkuvälineitä. Käyn kaupassa, (joskus jopa 2-3 kertaa, kun juoksen omien asioiden lisäksi vanhempien asioilla), ja odotan (joka kerta erikseen) kassajonossa. Melko todennäköistä on myös, että valitsen juuri sen hitaimman jonon. Joku asiakas on varmasti joko unohtanut punnita hedelmänsä, korttilaitteessa on vikaa, asiakas etsii korttia tai seteleitään jostain ainakin 10min. tai jossakin tuotteessa on jotain epäselvää, jota myyjän on kysyttävä puhelimitse muualta.

Lopultakin pääsen takaisin kotiin, (noin klo: 17.30.-19.30.) jossa odottelu jatkuu. Odotan herääkö mieheni mahdollisilta päiväuniltaan, tai haluaisiko hän lähteä myöhemmin jonnekin. En ehkä enää itse jaksaisi, mutta lähden usein seuraksi, ettei tarvitse riidellä siitä, kuinka en koskaan jaksa lähteä iltaisin minnekään. Usein odotan myös pyykkiä koneesta, tai odotan vuoroa tietokoneelle pelaamaan, jos se on yleensä mahdollista. Läheskään aina en ehdi koneelle ollenkaan, kun mieheni pelaa koko illan…Niin ja tietenkin odotan (hirmuisessa nälässä) myös ruoan valmistumista. Kun vihdoinkin saan vatsani täytettyä, voin ehkä hetken istua ja palautua (telkkarin, koneen tai älypuhelimen ääressä), jonka jälkeen onkin jo nukkumaanmenoaika, jotta aamulla jaksaa alkaa taas saman kuvion alusta.

LUOKKAEROISTA JA KULTANAISISTA

Luin aamulla lehdestä, että ultra rikkaiden määrä on kasvanut. Enemmän kuitenkin kiinnostaisi tietää, kuinka paljon ultraköyhien määrä on kasvanut. Heitä on monta kertaa enemmän, enkä käsitä miksi heidän puoliaan ei pidetä tarpeeksi. On todella pelottava ajatus, että luokkaerot taas kasvavat. Palaammeko takaisin jonnekin muinaisiin aikoihin, jossa varattomalla ei ollut mitään? Miten ihmeessä annoimme tämän tapahtua? Miten nykyajan järjellä varustetut ihmiset saattavat päästää tämän tapahtumaan. Emme taida sittenkään olla kehittyneet kovin paljon. Sen kertoo jo pelkästään ihmisten itsekkyys, joka tässä juuri heijastuu. Kun pääsee vallankahvaan kiinni, ja itsellä on kaikki hyvin, lakkaa se aito muista välittäminen. Ei kiinnosta, onko toisella ruokaa, kunhan itse kylpee rikkauksissa. Miten noin julma itsekkyys elää selvästi niin vahvasti yhä monissa ihmisissä? Porvarit tietenkin yrittävät selitellä kaiken aina omaksi edukseen, siksi on myös typerää, että he ovat saaneet niin vahvan ja sokean kannattajajoukon taakseen. Heistä suuri osa äänestämällä näitä oman edun tavoittelijoita, puree omaa kättään. Suomessa ei ole ollut (ainakaan tähän asti) paljon niin rakkaita, että oikeistoa kannattaisi päästää ikinä niskan päälle. Sen virheen me olemme nyt itse tehneet, ja kärsimme siitä rankimman kautta.

image

Alunperin tulin kuitenkin kirjoittamaan aivan toisesta aiheesta, joten mennään itse asiaan. Meillä oli hieno harjoitus eilisissä treeneissä, jonka aiheena oli ”kohtaaminen”. Tämä harjoitus oli todella voimauttava ja pysäyttävä kokemus. Se antoi minulle perspektiiviä suhteessa omaan elämääni, ja sai minut miettimään omia kohtaamisiani elämäni varrella. Sen harjoituksen avulla ymmärsin pysähtymisen merkityksen paremmin. Ymmärsin, että tarvitsen rauhaa lisää, ja että tarvitsen niitä oikeita, aitoja ihmisten välisiä kohtaamisia, etenkin työssäni, avustettavani kanssa, ja myös kotona avomieheni kanssa. Tarvitsen enemmän kuin pikaisia tervehdyksiä, enemmän kuin kiireessä tehtyjä hätäisiä arjen askareita. Tarvitsen jotain tarttumapintaa lisää. Tämän kaiken tajusin tuon lyhyen harjoituksen aikana. Se oli niin intensiivinen, ja tuo intensiivisyys tuli pitkästä katseesta parin kanssa, jota vastaan kuljettiin hitain askelin. Huomaan etsiväni tätä tarttumapintaa elämässäni, mutta ne karkaavat kiireeseen ja velvollisuuksiin. Erityisesti parisuhteen arjessa oikeat kohtaamiset katoavat herkästi, mutta jotenkin ne pitäisi kaivaa esille. Näitä harjoituksia tulemme jokatapauksessa tekemään lisää tulevissa treeneissä, ja se on hyvä. Erittäin hieno idea! Tuossa oppii olemaan läsnä hetkessä, ja välittämään tunteita yleisölle, joka on tärkeä taito tanssijalle. Tosin muillekin tuollainen harjoitus tekisi hyvää!

Sitten vielä kilpailuinfoa: seuramme pääsi tanssillisen voimistelun kilpailussa kultaluokkaan, eli parhaaseen mahdolliseen luokkaan. Kilpailimme tuossa ”vanhusten” 40+, (b) sarjassa, jossa siis oli pronssi-, hopea-, ja kultaluokat. Palkintoja ei jaettu, vaan jokainen seitsemästä joukkueesta rankattiin johonkin näistä luokista. Hieman siis erilainen jaottelu kuin noissa yleisissä (a) sarjoissa. Silti on hienoa, että joukkueemme ylsi parhaaseen sarjaan! Kyllä täytyy myös todeta, että oikea flow- tila löytyi selvästi tuossa kilpailuesityksessä. Harjoituksissa se oli hieman kateissa, mutta onneksi kilpailuun saatiin oikea lataus! Olen ylpeä meidän tyt…korjaan naisista!

Lopuksi vielä huomauttaisin, että kannattaa lukasta tuo kalenteriteksti tuossa keskellä artikkelia. Oli niin mainio ajatus, että piti ottaa kuva!

KOTIIN PALUU

Euroviisujen tuoksinassa olen näköjään unohtanut julkaista erään keskeneräisen artikkelini avustettavani kotiin paluusta…Noin kuukausi sitten hän siis pääsi kotiin, ja vaikutti hetken aikaa hieman pirteämmältä, joskin jalat olivat sairaalassa maatessa heikentyneet. Viime päivät hän on taas ollut heikompi ja väsyneempi, ja ainakin tänään vatsa oli sekaisin, (Olisikohan joku pöpö?) Yölliset valvomisetkin ovat pitkään häirinneet A:n jaksamista. Jalat kuitenkin tuntuisivat kantavan päivä päivältä paremmin, pitkälti sitkeän venyttelyn ansiosta.

Lisäksi on hienoa, että halvaantuneen käden iso, pitkään vaivannut haava saatiin sairaalassa kuntoon, ja sitä kautta tulehdusarvot alas!

A:n huonekin siivottiin ennen hänen kotiin paluutaan, ja se on nyt hienompi kuin vuosikausiin. Hienompi kuin kertaakaan minun avustusaikanani. Huone näyttää paljon avarammalta ja kodikkaammalta. Siellä viihtyy nyt huomattavasti paremmin!

Olemme siis palanneet ”normaaliin” arkeen, (tai niin normaaliin, kuin se tällä hetkellä on mahdollista, ottaen huomioon A:n fyysisen heikkouden ja väsymyksen)…mutta eräs asia minua on mietityttänyt jo jonkin aikaa: minulla on taipumusta ylianalysoida asioita…kaikessa…Kuten esimerkiksi sellaista asiaa, että kuinka paljon puhetta on sopivasti avustettavani kanssa. Joskus kun asioilla on tapana laajeta, ja jostain pienestä asiasta voi kasvaa pitkäkin juttu. Kun kuitenkin tiedän, miten helposti avustettavani väsyy nykyisin, eikä kykene kuuntelemaan kovin pitkiä selostuksia, olen välillä vaikean tilanteen edessä. Kannattaako jatkaa juttua, vai jättää osa kertomatta, josta taas saattaa seurata kovin tyhjentävä asioiden ilmaisu. Yleensä päädyn jälkimmäiseen, ainakin silloin, kun huomaan, ettei avustettavani pysy enää kärryillä, tai jaksa keskittyä. Kuitenkaan ihan hiljaakaan en osaa työskennellä. Olisihan se hassua olla vain vaitonaisena toisen vierellä, ja pelkästään suorittaa ne tehtävät, jotka pitää. Näin kylläkin jotkut hoitajat näyttävät toimivan. Kuitenkin haluaisin vähintään saada avustettavani ymmärtämään, mitä olen hänelle tekemässä (lähikontaktitilanteissa, kuten ruokailu, fysioterapia, asennon korjaus jne…) Näitä tilanteita on päivän mittaan paljon. Sen lisäksi on monia käytännön asioita, joista olisi hyvä keskustella. Ongelma vain on juuri siinä, ettei hän jaksa enää keskittyä asioihin kuten ennen. Olen yrittänyt hidastaa tahtiani, ja jopa puhettani. Liian nopean puheen perässä hän ei ainakaan pysyisi (en tahdo enää itsekään yhtä nopeaa tahtia jaksaa kuin nuorempana). Kuitenkin tietyt asiat on hyvä käydä läpi, ja niitä asioita on hänelle päivässä selvästi vähän liikaa. Tästä on syntynyt minulle pienoinen, pääni sisäinen ongelma (siis varmasti päässäni suurentelen asiaa, mutta se vaivaa minua). Usein nykyisin avustettavani sanoo minulle: ”Älä puhu kokoajan” tai muuta vastaavaa. Kuitenkin olen siellä häntä varten, ja tarkoitus on olla hänen kanssaan,  ja tehdä hänen kanssaan asioita. Ihan mykkänä en haluaisi, enkä edes käytännössä voi olla. Toki tämä vaihtelee paljon A:n vireyden mukaan. On kuitenkin usein päiviä, kun hän ei jaksaisi kauheasti mitään ylimääräistä. Noin korkeassa iässä onkin luonnollista väsyä herkemmin, jos ympärillä tapahtuu paljon asioita, ja siellähän niitä aikalailla tapahtuu. (Käyhän siellä mm.hoitajatkin kaksi kertaa päivässä minun lisäkseni. Sitten on hänen poikansa, ja A:lle rakas, vaikkakin melko villi koira.) En varmaan itsekään jaksa kahdeksankymppisenä paljon mitään (jos olen edes elossa), kun nyt jo alkaa vähän vauhti hidastua. Mietin tätä varmasti ihan liikaa, mutta kun törmään näihin tilanteisiin päivittäin, ja olen se pohtiva, (tietyllä tapaa) täydellisyyteen pyrkivä ihminen, niin tuo häiritsee. Ehkä pitäisi muotoilla se niin, että haluaisin päästä mahdollisimman lähelle täydellisyyttä, koska tiedän, että täysin täydellinen ei voi olla. Tavallaan on hyvä, että pyrin siihen, koska silloinhan en varmasti voi aivan metsään mennä…

Kunpa A pysyisi terveenä (siis erossa pöpöistä), ja saisi unirytmit kuntoon, hänen kanssaan olisi mielekkäämpää ja helpompaa työskennellä.
Koirakin on ollut selvästi tyytyväinen, kun olemme A:n kanssa palanneet takaisin. Yhtenä päivänä töihin paluuni jälkeen se taisi pelästyä kotiin lähtiessäni, että jätän sen taas pidemmäksi aikaa, koska tämä hyppäsi syliini, ja halasi tassuillaan, vikisten samalla surkeasti. Nyt se on taas tottunut paikalla olooni, ja kerjää kylläkin huomiota entiseen tapaansa, (eli paljon). Yritän antaa sitä sille aina mahdollisuuksien mukaan, mutta niin paljon en sitä koskaan ehdi kuin haluaisin. On kuitenkin keskityttävä avustettavaani.

Poisnukkunutta äitiäänkin A on viime aikoina kaipaillut. ”Voi kun mummi olis täällä”, hän eräänäkin päivänä yhtäkkiä tokaisi kesken jalkajumpan. Siihen minä sitten, että: ”Voi kun munkin mummi olis täällä”. Niin, voi kun olisi, mutta ei ole ollut melko tarkkaan tasan kahteenkymmeneen vuoteen. Ennen kuolemaansakin hän oli monta vuotta sairaalassa, joten olen melkein jo unohtanut miten mukavaa minulla oli lapsena mummin kanssa, mutta aina toisinaan ne hetket palautuvat mieleeni…

VIISUVOITTAJASTA

Vihdoinkin sain aikaiseksi kirjoittaa meidän viisuvoittajastamme. Jos joku ei vielä tiedä, niin voittajaksihan selviytyi Sandhja kappaleella: ”Sing It Away”. Voitto ratkesi tuomariäänten perusteella. Katsojat olisivat odotetusti valinneet finaaliin Saara Aallon, jota minäkin kannatin. Vielä kerran esitykset nähtyäni, minustakin oli päivän selvää, että hänellä oli (lopulta) selkeästi kaikista paras esitys. Sandhjankaan kappale ei ole huono, mutta ei hänen esityksensä (tai äänensä) yltänyt samalle tasolle Saaran kanssa, vaikka hänkin kuului suosikkeihini. Olen alkanut myös pelkäämään, että hänen kappaleensa saattaa hyvästä rytmistä huolimatta olla sittenkin liian tylsä ja yksitoikkoinen. Kun tämä yhdistetään hieman laimeahkoon lavaesitykseen, ei yhdistelmä välttämättä ole toimiva. Toisaalta taas, onhan tämä sellainen kansainvälisen kuuloinen, jopa hittimäinen, tarttuva rallatus, joka saattaa mennäkin läpi. Kappaleen sanomakin on erittäin hyvä!
Ei voi kuin toivoa, että kappaleen simppeliys koituu sille eduksi, ja pirteä rytmi tarttuu koko Eurooppaan.

Saaran kappale olisi todellakin saattanut hukkua massaan varsinaisessa kilpailussa, kuten kommentaattorit spekuloivat, mutta olisi se ollut näyttävä ja tyylikäs esitys. Mielestäni selvää voittaja-ainesta. Toisaaltaaalta vielä ei minkään kappaleen menestyksestä aivan voi tietää, vasta sitten kun muut kisakappaleet on kuultu. Melko varmaa kuitenkin on, että finaalipaikka on meidän, ja sielläkään tuskin jäämme viimeiseksi. Olisihan sekin jo jonkin asteinen saavutus. Voitosta en uskalla edes unelmoida, niin monta kertaa on joutunut pettymään. Sitäpaitsi meidän tuurillamme seuraava voitto tulee taas joskus 50v. kuluttua, jos silloinkaan. Tilastollisesti sen luulisi kuitenkin vielä joskus osuvan kohdalle.