Tänään ne taas tulivat: karkkia heittelevät abit kuorma-auton lavalla seisten. Muistan vielä elävästi omat penkkarini. En millään uskoisi, että niistä on jo reilusti yli kymmenen vuotta aikaa. Se oli todella jännä päivä! Olin intoa täynnä aamusta asti, ja muistan kuinka odotin lavalle pääsyä, ”hienoissa” haalareissani, joihin olin nähnyt paljon vaivaa. Kuvataiteita harrastaneena olin halunnut näkyvät, värikkäät haalarit, jollaiset myös tein!
Penkkaripäivän sää oli tuolloin loistava! Ilma oli melko lämmin ja aurinkoinen. Automme kyljessä komeili teksti: ”Päämäärä saavutettu”. Jälkeenpäin olen monta kertaa hymyillyt vanhempieni olohuoneen hyllyllä olevalle penkkariautokuvallemme. Totuushan on, että tuosta kaikki vasta alkaa. Elämä on avoinna, täynnä erilaisia polkuja, erilaisia mahdollisuuksia. Penkkarit ovat vasta alkusoittoa edessä olevalle urapolulle. Tuskin kukaan meistäkään ainakaan täysin aavisti, minne elämä meidät näiden vuosien aikana heittää. Olimme olevinamme niin aikuisia, ja niin valmiita! Muistan miten hienolta tuntui viimeinkin olla sillä puolella kuorma-autoa, eikä enää se kadunvarressa, tai koulun salissa kyyhöttävä pikkutyttö, joka odottaa karkkisadetta (ja joka muuten kerran sai karkin kipeästi ohimoon). Nyt oli minun vuoroni heitellä toisia karkeilla, ja se tuntui mahtavalta! Se oli vapauttava tunne, heitellä täydessä vauhdissa karkkeja ja huudella ”nolla” huutoa, vieno, lämmin tuulenvire korvissa humisten.
Myös toinen lukion ikimuistoinen hetki on monilla näinä päivinä käsillä: vanhat tanssit! Ne olivat itselleni aivan erityisen ikimuistoiset, koska olen muutenkin tanssin harrastaja. Se ei siis ollut pelkkä symboli, tai juhla minulle, vaan nautin oikeasti itse tansseista, vaikka olinkin harjoitusten alusta asti pelännyt parini pudottavan minut tangokaadossa lattiaan. Parini ei ollut -suoraan sanottuna- mikään parkettien partaveitsi. Hänellä oli niin hentoinen otekin minusta kokoajan, että en tuntenut sellaista varmuutta hänen käsivarsillaan, kuin olisin halunnut! Harjoituksissa oli kuitenkin ollut muuten todella hauskaa!
Asuni oli mielettömän kaunis, oliivinvihreä pönkkähame, jossa oli mustat pitsihihat, ja mustat nyörit. Pukuni oli lainattu hyvän ystäväni isosiskolta, ja se oli kuin tehty minulle. Olimme hänen kanssaan niin samankokoisia. Kampauksen minulle teki luottokampaajani, ja siitä tuli todella tyylikäs! Olin ylpeä hienostuneesta, aidosti vanhasta lookistani. Monilla näkyi hyvin moderneja juhlapukuja ja kampauksia, mutta ne eivät mielestäni vanhojen tansseihin kuulu.
Esityksiä meillä oli kaksi, toinen torstaina, toinen perjantaina. Ensimmäinen niistä oli tarkoitettu omille sukulaisillemme, ja toinen koulumme opiskelijoille. Esitykset sujuivat muuten hyvin, mutta ensimmäisessä esityksessä, perheeni katsomossa istuessa, pudotin sormukseni lattialle, joka vieri jonkin matkan päähän. Nolona juoksin nopeasti hakemaan sormustani. Toisena tanssi-iltana menimme ystäväni, hänen parinsa, ja tämän parin ystävän kanssa syömään Fransmanniin, jossa meistä kukaan ei saanut viiniä, sillä yksi meistä oli juuri ja juuri alaikäinen. Meitä myös luultiin pariskunniksi. Joku mies sanoi meille lähtiessämme hauskasti. ”Pojat, älkää vaan uskoko mitä tytöt sanoo. Naisiin ei kannata luottaa.” Myös abit huutelivat meille kadulla: ”Onks kivaa olla vanha, ku ei pääse mihinkää sisää”, saimme kuulla joltakin abiporukalta. No meidän neljän hengen porukastahan kolme oli täysi-ikäisiä, minä mukaanlukien. Kaikki vanhat eivät ole ala-ikäisiä…
Ja nyt viimeiseen ajankohtaiseen aiheeseen, vaan ei suinkaan vähäpätöisinpään. Huomenna on ystävänpäivä! Ystävät ovat tärkeitä, näin iänkin karttuessa, vaikka enää ei pidetäkään yhteyttä läheskään niin usein kuin nuorempana. Koulukavereitahan sitä tapasi päivittäin, ja usein vielä koulupäivän jälkeenkin mentiin yhdessä johonkin, joskus jopa kesken koulupäivän, jos jollekin tunnille ei huvittanut mennä…Tässä lukioaikoja muistellessa, mieleeni tulvi monia entisiä ystäviä ja tuttavia, joista läheskään kaikkien kanssa en ole enää tekemisissä. Toisaalta lähes kaikki nykyiset hyvät ystäväni ovat silti peräisin lukioajoilta. Lukiosta jäi siis minulle käteen jotain paljon arvokkaampaa kuin pelkkä sivistys. Solmin lukiossa ihania ystävyyssuhteita, ja niistä tärkeimmät ovat säilyneet näihin päiviin asti. Toivottavasti säilyvät myös jatkossakin! Ystävänpäiväkortit jäivät -ikäväkyllä- lähettämättä, vaikka ostin kauniita kortteja, mutta en ehtinyt lähettää niitä. Olen pahoillani! Täytyy lähettää ystävänpäivätoivotukset huomenna tekstiviestillä. Kiitos kaikille ihanille ystävilleni ystävyydestänne! Tehdään yhdessä paljon uusia muistoja vanhojen rinnalle.
Tanssitytön blogi 