Wellcome to get to know Finland and Finnishness, as well as the world of 80's and 90's childhood memories, dreams, dance, gymnastics, baking and other interesting topics. Jump along the dance girl's journey!
Jos joku on aikeissa lähteä syömään ystävien, perheen tai vaikkapa työporukan kanssa, kannattaa kokeilla seuraavia paikkoja. Yhteystiedot ja tarkemmat hintatiedot voit katsoa ravintolan sivuilta, tai muualta netistä.
***************************************
If you want to go to eat in Helsinki, try some of these good places. You can watch addresses and other details in restaurants own internetsite.
*Sea horse
Historiallinen klassikkopaikka! Tuolla on mm.loistavat paistetut muikut muusilla. Suosittelen! Syödessänne voitte samalla ihastella legendaarista merihevosmaalausta. *classic*
*Viisi penniä
Täälläkin ruoka on hyvää, ja tunnelma viihtyisä. Tuolla maistoin etanoita ensimmäistä kertaa. Ennakkoluuloistani huolimatta oli todella hyvää, herkullisen valkosipulikastikkeen ansiosta! Paikka ei ole kylläkään halvimmasta päästä, mutta ei nyt ihan kalleimmastakaan. Riippuu paljon tilauksesta. Tosin en ole heidän laajennuksen jälkeen paikassa käynyt, joten voi olla paljon muuttunutkin. *alacarte/classic*
*Omenapuu
Tämä on tasokas ala cartepaikka, mutta jos budjetissa on varaa, kannattaa käydä! Hyvää pihviä tuolta ainakin saa!
*Strindberg
Tasokas alacarteravintola, jossa erittäin hyvä ja ystävällinen palvelu!
*Santa fe
Jos pitää meksikolaisesta ruoasta, pitää varmasti Santa Fe: stä. Suosittelen erityisesti fajitaksia, burritos on myös hyvä edullisempi vaihtoehto. Paikan hintataso on kyllä yleisestikin kohtuullinen. Huono puoli on, että täältä ei saa pöytävarausta, ja paikka on usein täynnä. *mexican*
*Cantina West
Tässä hieman edellistä hintavampi meksikolainen ravintola, jonka valikoima tosin on laajempi, ja josta löytyy annoksia isompaankin nälkään. Tämä paikka tulee jokaisen meksikolaisen ruoan ystävän kokea vähintään kerran elämässään. Ei välttämättä kiireaikaan parasta palvelua, mutta kannattaa yrittää valita hieman rauhallisempi ajankohta. *mexican*
*Chikos
Täältä (kuten seuraavastakin paikasta) löytyy kaupungin parhaat hampurilaiset! Toista kuin pikaruokapaikkojen hampurilaiset! Ranskalaisetkin ovat huippuja! *tasty hamburgerplace*
*Amarillo
Täältäkin saa tasokkaita hampurilaisannoksia! Muita annoksia en ole kokeillut! *tasty hamburgerplace*
*Saslik
Aivan mahtava idyllinen, venäläinen ravintola. Ehdottomasti kokeilemisen arvoinen, ainakin jos haluaa jotain perinteikkäästä poikkeavaa! Loistava vaihtoehtoravintola! Täällä maistoin karhunlihaa ensimmäistä kertaa elämässäni, herkullista! *russian*
*Troikka
Tämä myös on venäläinen, huippuluokan ravintola! Todella tyylikäs, venäläistyyppinen sisustus, ja musiikki on venäläistä, eli siis hyvää! *russian*
*Lehtovaara
Hyvä peruspihvipaikka! Lähinnä alacarteannoksia, eli ei mitään edullista, mutta hyvää! Äitini on tykännyt paikan kala-annoksista, ainakin silloin aikoinaan. En sitten tiedä onko muuttunut vuosien varrella…
*Mamma Rosa
Aikalailla samaa sarjaa edellisen kanssa. Varma valinta! *alacarte*
*Messenius
Tämä on myös pettämätön ala cartepaikka, taattua laatua ainakin pihvin ystäville (ja varmasti kalankin)!
*Primula
Tämäkin on hyvä, tasokas ruokapaikka vuosikymmenien takaa, jossa erilaisia vaihtoehtoja, pihvistä pizzaan. Tämä on hyvä vaihtoehto, jos olet liikkeellä isolla porukalla, ja teidän on vaikea valita kaikkien toiveita vastaavaa paikkaa. Täältä pitäisi löytyä jokaiselle jotakin. *diverse menu*
*Harald (viikinkiravintola)
Olen vain kerran käynyt paikassa, mutta tykkäsin ihan älyttömästi! Hieno keskiaikainen ravintola, tarjoilijoiden pukuja myöten. Varmasti ainoa laatuaan! *medieval restaurant*
Jos haluat oikein halvalla syömään, suosittelen kokeilemaan Itäkeskuksen Hansasillan kiinalaista ravintolaa, jossa saa annoksia kuudella eurolla (ellei hinta ole hiljattain noussut). Ruokakin on todella hyvää! Paikka on vieläpä nykyisin oikein viihtyisä, sillä se muutti toisen (hienon) ravintolan nurkkaan, entiseltä paikalta. Silloinen tyyli muistutti enemmän pikaruokapaikkaa. Tämä kävisi oikein hyvin pienen budjetin illanistujaisiin, jos pidät kiinalaisesta. Paikan nimeä en muista. *cheap chinese*
Toki lounasaikaan monista muistakin paikoista saa edullisia annoksia. Nämä edut kannattaa hyödyntää, jos pääsee päivällä syömään.
Tulee melkein jo vesi kielelle…Eipä tässä sitten muuta kuin paikkaa valitsemaan ja herkuista nautiskelemaan! Vanhoja hyviä mainoksia lainatakseni: ”Hyvä ruoka, parempi mieli!” ”ja eikun syömään!”
Muistaako joku vielä vanhan irtokarkkimyynnin kioskeilla, kun asiakas valitsi kassalla mitä karkkeja halusi, ja myyjä pussitti ne? Minä muistan lapsuudestani tuon ajan. Kavereiden kanssa mentiin innoissaan aina muutamalla markalla ostamaan karkkeja. Myyjälle sitten sanottiin karkkipurkin numero, tai karkin nimi, jota halusi. Yhtä karkkia kohden meni yleensä markka. Viidellä markalla kouraansa sai jo hyvän pussin karkkia (paljonkohan vastaava pussi nykyään maksaisi, varmaan kaksi euroa, eli 12mk). Se oli onnellinen hetki. Merkkareita, noitapillejä, sieniä, tutteja ja suolakaloja mutustellessa maailma muuttui heti valoisammaksi. Noin yksinkertaisilla asioilla sitä sai silloin iloa elämään. Ei tarvittu mitään järisyttävää. Jo pelkkä äidin hymy aamulla sai itsellekin hymyn huulille, tai välituntikellojen soitto oppitunnin päätteeksi.
Energiaakin riitti vaikka muille jakaa. Nykyään mietin usein, mistä löysin sitä niin paljon, että jaksoin aina jumpata, ja tehdä kärrynpyöriä, käsinseisontoja, ja ilmakuperkeikkoja sohvalle (josta isä ei oikein pitänyt, koska sohvahan siinä kärsi. Onneksi äiti ei niin torunut siitä). Kisahallissakin käytiin yhteen aikaan kaverin kanssa, ja kaveri vähän opetti mua, kun oli joskus pienenä vähän aikaa käynyt telinevoimistelussa. Opin aika paljon kaikenlaista, etenkin trampoliinilla opin vaikka mitä, kun siinä sai helposti vauhtia. Opin jopa melkein voltinkin…Ihania aikoja olivat nuo, vaikka kaikenlaista touhutessa sattuikin. Kerran lensin trampoliinilta niska edellä alas tyynymonttuun volttihypystä. Tyynyt kuitenkin pehmensivät laskua, eikä pahemmin käynyt, vaikka ahdistavaahan se oli, olla pääalaspäin tyynymeressä, eikä sieltä ollut ihan helppoa kömpiä takaisin ylös…Lisäksi minulla on yhä pieni arpi muistona yhdestä volttihypystä. Silloinkin kuitenkin vältyin onneksi pahemmalta onnettomuudelta…
Nyt on moni asia toisin. Ei ole enää energiaa, kuten lapsena. Ei huvita enää kärrynpyörät tai käsinseisonnat, vaikka muuten pidänkin voimistelusta. Ei ole enää palveltua irtokarkkimyyntiä, kuten ei juuri muutakaan palvelua. Ei ole enää hyviä pastirol-pastilleja, eikä herkullista hampurilaisjäätelöä…Merkkarit sentään tulivat takaisin. Tuo ihana lapsuuden tuttu maku, jota syödessä tuntuu palaavan ajassa vuosia taaksepäin. Ne maistuvat edelleen yhtä hyvälle, ja niihin tulee edelleen himo. Niitä syödessä voi yhä tuntea palan lapsuutta.
Televisiomainokset ovat ihan parhaita ajankuvia, katsokaa vaikka tästä.
Jotkut muutokset ovat hyviä, kuten se, ettei kukaan käytä enää tuollaisia laseja…
Ihan paras tossa viimeisessä videossa: ”tuleeks tää munalla?”
Mitä jos tämä kaikki onkin vain unta? Mitä jos elämme ”ikuista paluuta”(kts.wikipedia), jonka mukaan aikajana on tietyn mittainen, ja alkaa aina alusta uudelleen. Elämme siis toistuvasti samaa elämää uudelleen ja uudelleen. Mitä jos aurinko tulee huomenna elinkaarensa päähän ja räjähtää? Mitä jos meteoriitti iskee yllättäen maahan, ja tuhoaa sen? Mitä jos? Listaa voisi jatkaa loputtomiin…
Meille ihmisille on tyypillistä kyseenalaistaa kaikkea. Me olemme ainoita maailman eläviä olentoja, jotka yleensä kykenevät sellaiseen ajatteluun, joka mahdollistaa epäilemisen, ja eri vaihtoehtojen pohdinnan. Eläimet toimivat vain vaiston varassa, ja olen siitä heille toisinaan kateellinen. Kun töissä katselen rennosti ottavaa (avustettavani pojan) Arthur koiraa, mietin usein voisiko olla parempaa elämää, kuin sellainen kyky ja vapaus nauttia, mikä Arthurilla, ja koirilla yleensä on. He osaavat sen, mikä tuottaa monille ihmisille vaikeuksia: ”elämisen tässä hetkessä”.
Palatakseni tuohon ”ikuiseen paluuseen”, minusta on viimeaikoina alkanut tuntumaan, että se voisi hyvin olla mahdollista, sillä erityisesti nyt tähän uuteen asuntoon muutettuamme kaikki on tuntunut niin omituisen tutulta. Tunnette varmasti käsitteen: ”dejavu”. Kyseessä on sen kaltainen ilmiö, mutta jotenkin tuntuu, että tässä on jotain enemmänkin, koska esim.koko tämä asunto ikkunasta näkyvine maisemineen on tuntunut alusta asti omituisen tutulta. Samaa on sanonut avomiehenikin. Tuosta eteenpäin moni muukin asia on tuntunut hämmästyttävän tutulta, siis ihan isommatkin tapahtumaketjut, kuten meidän uusien älypuhelinten hankinta. Jälkeenpäin ajatellen koko se päivä, ja nämä puhelimetkin tuntuvat tutuilta, sekä jotkin puhelimen käyttöön liittyneet tilanteet. Oli mulla joskus nuorenakin vastaavia tuntemuksia, esim.lukio, johon menin tuntui tutulta, ja jotenkin jopa osa opiskelijoista oli tutunoloisia, lähinnä osa niistä, joista tuli pian kavereitani. Nyt kuitenkin nämä tuntemukset ovat lisääntyneet, tai oikeastaan ne olivat välillä lähes poissa, ja palasivat nyt voimakkaampana takaisin. Onko kellään muulla vastaavia kokemuksia?
Todetaan nyt kuitenkin vielä, (jotta kukaan ei ala pitää mua täysin seonneena), että ei niitä sentään -onneksi- jatkuvasti tule, mutta kun tulee, ne on voimakkaita, ja yleensä vähän enemmän kuin pelkästään jokin lyhyt tuttu tilanne, tuttu lause tmv. joita jokaisella on joskus. Läheskään aina se ei ole niin radikaalia kuin yllämainitut ääritapaukset, mutta se voi olla esim. tuttu tekstiviesti, tuttu piirustus, tuttu elokuva (lisättynä siihen, että myös katselutilanne on tuttu) tmv. Kukaties olemme olleet täällä jo niin monta kertaa, että siksi moni asia tuntuu tutulta. Ikävä kyllä emme varmasti koskaan tule saamaan vastausta tähänkään asiaan…
Vielä mutama biisilinkki tähän loppuun.
Tässä yksi ihmisen yleisimmistä peloista…kuoleman pelko…
Tätähän me kaikki toivoisimme…
Jos taivaalta sataisi rahaa.
Ihmiselämä on tosiaan suuri arvoitus, jota ei voi koskaan täysin ymmärtää…
Aika on petollisen nopea…
Olisin halunnut ylläolevalle biisi listalle vielä Jonnan ”Jos ei ois huomista”, mutta sitä ei ollut youtubessa, harmittaa…
Saanko esitellä teille Arthurin ja Aiain? Suloisen avustettavani pojan, reilun vuoden ikäisen keshondin pennun, ja avustettavani ystävän kauniin kissan. Näihin kuviin ei voi olla ihastumatta.
Arthur ”poseeraa” kameralle.
…söpöilee…
…ja ottaa muuten vaan rennosti…
Arthur leikkii Zeldan kanssa.
Arthur vauvana; ylemmässä kuvassa kotona, mun sylissä, alemmassa maalla.
Arthur keittiön pöydän alla.
Tässä on Aiai kauniilla kotipihallaan, Salossa.
Tässä Aiai kotona. Yläkuvassa mun (/tai oikeestaan mun avustettavan) pumpattavassa restform-airbag-sängyssä, joka on aivan ihana! Alakuvassa eteisen korissa.
Onko töihin lähtö toisinaan kuin tervan juontia? Ehkä useinkin, varsinkin nyt kesälomien jälkeen. Tuntuuko välillä siltä, että tekisi mieli jäädä sängyn pohjalle koko päiväksi? Oletko haaveillut siitä, että sinun ei enää koskaan tarvitsisi mennä töihin? Miten ihanaa olisikaan, jos joku päättäisi, että kenenkään ei enää tarvitse tehdä töitä. Voisit vain laiskotella, ja tehdä mitä ikinä haluat, ottaa rennosti…
Joskus tuntuu itsestänikin siltä, että mikään ei huvita, (eikä oloa ainakaan paranna nää huonosti nukutut yöt), mutta vaikka ylös nouseminen tuntuisi aluksi miten vaikealta hyvänsä, minun mielenterveyttä on silti yleensä auttanut nämä tietyt arkirutiinit. Minua on auttanut, että nousen ylös, menen töihin, tapaan ihmisiä. Siinä ne kaikki omat negatiiviset ajatukset ja turhautuneisuus jotenkin unohtuu, koska niihin ei pysty paneutumaan seurassa. Ajatukset järjestyvät, koska ne on pakko laittaa järjestykseen. On pakko keskittyä myös toisiin, ja toisenlaiseen ajatteluun, ei ole tilaa omalle ”kaaokselle”, tai omien tunteidensa vellomiselle. Ei ihmisen aivokapasiteetti yksinkertaisesti riitä siihen, että voisi käsitellä kaikkea samanaikaisesti, mikä on oikeastaan hyvä. Onhan niitäkin päiviä, kun ei tekisi mieli puhua kenellekään mitään, mutta minusta on hyvä, että niin on pakko tehdä. On hyvä, että on pakko pakottaa itsensä nousemaan aamulla, ja menemään töihin. On hyvä, että on pakko olla aktiivinen. Minusta tuntuu välillä, että se on melkein ainoita keinoja selviytyä elämässä. Ilman pakkoja makoilisin varmaan suuren osan ajasta vaan sängyn pohjalla, ja ehkä toisinaan näpyttelisin tätä älypuhelinta…
Ehkä minua töihin lähdössä auttaa myös se ajatus, että tiedän tekeväni ainakin yhden ihmisen iloiseksi. Tiedän voivani auttaa häntä. Kun jaksan pitää mielessä sen, että minun on tarkoitus pitää hänet pirteänä, pidän samalla itsenikin pirteänä. Sitäpaitsi työni auttaa minua olemaan kiitollinen siitä, että minä pystyn nousemaan sängystä itse, minä pystyn liikkumaan ja tekemään asioita. Minä pystyn valitsemaan, toisin kuin hän, ja monet muut invalidit, tai muuten fyysisesti sairaat. Jos teette toisenlaista työtä, kannattaa silti muistaa, että niin kauan kuin olette terveitä, teilläkin on vapaus valita. Kannattaako valita makoilua tai joutavaa oleskelua, kun voi tehdä jotain hyödyllistä ja tärkeää? Jotain joka tekee elämästäsi merkittävän. Sinä voit terveenä myös valita toisin. Jos et todellakaan yhtenäkään päivänä jaksaisi raahautua työpaikallesi, ja työhösi liittyy vain negatiivisia ajatuksia, kannattaa harkita suunnan vaihtoa. Voithan aina opiskella, ja hakeutua muunlaisiin hommiin. Pitää myös pitää mielessä, että unelmatyötä tuskin on olemassakaan. Liian korkealle ei kannata tähdätä, tai pettyy helposti, mutta parempaa voi aina tavoitella, ja oma asenne kannattaa asettaa oikealle asemalle! Iloisia syksyisiä arkipäiviä vaan kaikille, ja työn iloa!
Mistä tietää, että on tullut syksy? Siitä, että nenä alkaa vuotaa, kun tulet ulkoa (kuten minulle on jo muutaman kerran tapahtunut), tai siitä että koululaiset palaavat koulujen pihoille, ja kuulet välituntikellojen soiton.
Näin elokuun lopussa, syyssateidenkin jo alettua, tuleva syksy alkaa pelottaa, ja masentaa. Olen miettinyt paljon miten selviän siitä, mutta onhan niistä tähänkin asti selvitty aina jotenkin, ja kuten taisin jossain todetakin, aina koittaa uusi kevät. Ukkosetkin ovat käyneet välillä melko kiivaana, ja yhtenä päivänä ukkosella meidän tietokone sammui. Se tapahtui meille jo toisen kerran yhteiselomme aikana, mutta onneksi kone käynnistyi automaattisesti uudelleen, eikä sille käynyt kai mitään. Ostettiin sitten toinenkin ylijännitesuoja. Yksi meillä oli jo pleikkaa ja tv: tä varten. Nyt on tietokoneelle oma. Enää ei ukkoset niin haittaa…Lomatkin on taas pidetty, ja rentouttavat kesäpäivät enää vain muisto, mutta ainakin pidin lomani parhaaseen mahdolliseen aikaan…Tavallaan oli kyllä vaihteeksi kiva palata arkisen aherruksen pariin, ja saada päivärytmi parempaan kuntoon. Oli muuten (avustettavan pojan) koira innoissaan ekana työpäivänä vastassa, kun ei ollut mua vähään aikaan nähnyt. Kun se vaan vihdoin lopettaisi noi rajut leikkinsä. Heti oli taas säärissä roikkumassa. Onhan se aika nuori vielä (reilun vuoden) mutta lähes aikuinen kuitenkin…
Treenit
Vihdoinkin treenit alkoivat taas tauon jälkeen. Teki niin hyvää, ja oli mukava tavata kaikkia! Kuulin, että hallinäyttö WG-tapahtumaan on lokakuussa. Siellä osa halliohjelmista karsiutuu pois. Uskon kuitenkin valkkua lainatakseni, että olemme vahvoilla, koska meidän ohjelmamme on jo melkein valmis. Monilla tulee varmasti olemaan hyvin keskeneräiset ohjelmat. Odotan jo kärsimättömänä näyttöpäivää ja tietoa valinnoista! Nyt pitäisi myös alkaa pitämään kuntoa yllä, ja tekemään itsenäisesti muutaman kerran viikossa ainakin pilatesharjoitukset.
Kannanotto
Luin juuri Ilta-sanomien keskustelua, jossa puhuttiin ulkolaisten miesten ihanuudesta, ja arvosteltiin suomalaisia. Suomalaiset miehet muka pukeutuvat huonommin, ovat aina kännissä, eivätkä osaa lähestyä naisia. Minulla olisi hieman erilainen näkökulma asiaan. Ensivaikutelma ei aina kerro kaikkea, vaikka niin väitetään. Mielestäni tässä tapauksessa se ei välttämättä kerro juuri mitään, ainakaan jos ulkolaisten sosiaalisuutta ja itsevarmuutta pidetään hyvänä asiana, kuten yleensä. Ei se välttämättä tee heistä ihmisenä sen parempia miehiä, mutta tokihan he seuraa näiden ominaisuuksiensa ansiosta saavat, se on selvä asia. Suomalaiset ujot miehet saattavat -ikävä kyllä- jäädä heidän jalkoihinsa. Minusta se on sääli, koska ujot ihmiset ovat usein hyvin lämpimiä ja herttaisia. Totta ehkä on, että suomalaiset miehet eivät yleensä uskalla tulla selvinpäin juttelemaan, ja tietenkään ne känniset iskuyritykset eivät ole kovin tyylikkäitä, joka valitettavasti on pilannut suomalaisten miesten maineen, mutta kun heihin pääsee kunnolla tutustumaan, kyllä siellä takana on paljon muutakin kuin se känninen selittäjä. Suomalaisten miesten tyyli taas on aika rento, mutta ei missään nimessä surkea. Monilla on ihan perussiisti arkityyli. Sliipattu tyyli ja puheenlahjat eivät välttämättä takaa mitään. Monissa kulttuureissa nainen on miehelle valloitus, kuin kukka, joka miehen on tarkoitus poimia. Tämä johtuu joko eriarvoisuudesta, tai sen vanhoista jäänteistä. Suomessa ei ole ollut enää aikoihin selkeää miehen ja naisen roolia, joten meidän miehet eivät käyttäydy enää niin. Kyllä se ulkolaisenkin miehen alun imartelu aikanaan loppuu, ja monen vuoden suhteissa on varmasti samankaltaisia ongelmia, olit sitten kumman kanssa hyvänsä. Tähän loppuun sopisi isäni vanha sanonta: ”ulkonäkö pettää”, sanoi automyyjä. Hän kun on ollut autoalalla.
Musiikki-/videovalinnat
Halusin kunnioittaa hienon edesmenneen näyttelijän: Robin Williamsin muistoa, joten laitan tähän muutaman pätkän häneen liittyen. Toi viides video, jossa Robin Williams kohtaa Coco gorillan, on ihan mahtava. Kannattaa katsoa, jos et ole nähnyt.
Musiikkipuolella minulla on ollut Leevi and the Leavingskausi viime aikoina, joten laitan tähän myös heidän mainioita kappaleitaan.
Uni
Ei tule nyt muita unia mieleen, kuin sellainen, jossa tämä vanhempi (poisnukkunut) avustajani oli jälleen kotona, kun menin töihin. Olin ihmeissäni. Tiesin unessakin, ettei hänen olisi kuulunut olla siellä…
Tässä tämänkertaisia kuulumisia ja ajatuksia. Koitetaan selviytyä syksystä. Voisitte vaikka kertoa minulle omat selviytymiskeinonne. Tässä vielä minun konstini: sopivasti kahvia ja monivitamiinia, liikuntaa, hyvää musiikkia, sekä aikaa läheisten kanssa!
Kävin eilen pankissa. Tiedätte varmasti tunteen, kun asut sisään, otat vuoronumeron, katsahdat numeroa, vertaat sitä taululla näkyvään numeroon, ja tekisi mieli huutaa kuin pikkulapsena, koska jono tuntuu loputtoman pitkältä. Kaikista muistakin jonottajista tuntui taatusti aivan samalta. Eräs mies pankissa minua säälitti erityisesti. Tämä joutui ottamaan uuden vuoronumeron, kun ei ollut ehtinyt ajoissa paikalle oman vuoronsa koittaessa. Hänen jonotuksensa alkoi kokonaan alusta uudelleen. En tiedä mitä itse olisin vastaavassa tilanteessa tehnyt. Tietenkin minun tuurillani kassavirkailijatkin alkoivat yksitellen poistua jonnekin juuri, kun oma vuoroni lähestyi. Tällaisessa muuten nopeassa tietoliikenneyhteiskunnassa on melko erikoista, että palvelu ei ole nopeaa. Pankeissa tietenkin ajatellaan, että kaikki hoitavat pankkiasiansa verkkopankissa, jonka takia pankkipalveluita on vähennetty paljon, mutta talletuksia ei voi tehdä verkkopankissa, ainakaan vielä, eikä iäkkäillä ole tietokoneita…
Meidät opetetaan lapsesta asti olemaan hiljaa ja nielemään kiukkumme. Ei ole sopivaa alkaa huutaa kassajonossa, tai täydessä bussissa. Tätä ohjetta olen pyrkinyt itsekin noudattamaan, mutta olen alkanut ajattelemaan, että jos on aina hiljaa ja myötäilee, ei elämästä silloinkaan kovin nautittavaa tule. Ties kuinka monta raakaa tai sitkeää pihviä sinulle tullaan ravintolassa tarjoilemaan, ja mukavaksi suunnittelemasi ilta on pilalla. Ties milllaista muuta huonoa kohtelua joudut kestämään (kuten itse olen joutunut). Minun ainakin tekisi toisinaan mieli kiukutella, ja sanoa suorat sanat. Sanoa että tuollainen odotuttaminen ei ole reilua, ja että minulla on parempaakin tekemistä kuin jonottaa koko ilta pankissa, sillä mikään ei muutu, jos emme koskaan anna kritiikkiä mistään. Firmatkaan eivät taatusti palkkaa henkilökuntaa, jos emme osoita tyytymättömyyttä huonoa palvelua kohtaan. Kyllä meidän suomalaisten täytyy oppia mieltäkin osoittamaan, eikä ainoastaan olla hiljaa ja tyytyväisiä kaikkeen! Emmehän me muuten kohta saa enää päättää mistään itse, vaan kaikki päätetään meidän puolesta!
Olen ehkä noussut iän karttuessa uudenlaiseen kapinaan. Se ei ole enää mitään teiniangstia, vaan kypsempää itsensä lisäksi koko yhteiskunnan etua ajattelevaa käytöstä.
Olen kuitenkin itsekin useasti niellyt ravintolassa raakaa pihviä mukisematta, ja ollut hiljaa silloin kun ei olisi pitänyt. Helposti käy kuitenkin niin, että toinen loukkaantuu, vaikka yrität antaa asiallista palautetta, niinkuin kerran kaupan kassajonossa, kun ihmettelin henkilökunnan vähyyttä. Kassa vaikutti loukkaantuneelta, vaikka enhän minä häntä syyttänyt, koska eihän se kassan vika ole, vaan yhteiskunnan, jossa olisi nykyään niin paljon korjattavaa, että en edes tiedä mistä pitäisi aloittaa. No olen sitten ollut useasti hiljaa, kun ei sitä haluaisi pahoittaa toisten mieltäkään, mutta joskus tekee hyvää edes vähän avautua, siis asiallisesti tietenkin.
Tuli tässä mieleen yksi kouluaikainen tapaus, ylä-asteella. Yhtenä päivänä luokkani pojat keksivät varmaan mielestään nerokkaan kommentin heittää minulle, kun kuljin käytävällä heidän ohitseen. ”Onks rinnat jääny himaan?”, he kysyivät. Olisi pitänyt esittää vastakysymys: ”Onks munat jääny himaan?” Onneksi olen pohjimmiltani vahva, eikä se satuttanut kovin pahasti edes silloin, muuten herkässä iässä. Joku toinen tyttö olisi voinut saada elinikäiset traumat, ja lähteä silikonileikkaukseen jossakin vaiheessa muistaessaan ne sanat. Onneksi minä en ollut se tyttö. Nykyään olen ainoastaan kiitollinen pienehköistä rinnoistani, sillä tanssin harrastajalle se on paljon parempi vaihtoehto.Teidän poikien tulisi kuitenkin miettiä mitä sanotte tytöille. Voitte aiheuttaa jollekin todella pahat itsetunto ongelmat tuollaisilla kommenteilla.
Joskus hiljaisuus kuitenkin kannattaa, kuten alla olevan linkkiartikkelin luettuaan voi todeta.
Lämmin kesäilta. Puut kahisevat rauhoittavasti tuulessa. Kukkaloisto on kauneimmillaan. Käki kukkuu kauempana. On juhannus, ja tuleva yö täynnä taikaa…
Tiedän, juhannus on jo ohi, mutta kesä periaatteessa jatkuu vielä elokuun loppuun, ja mikä olisikaan parempi kesäinen kirjoitusaihe kuin lavatanssit? Ajattelin koota tähän artikkeliin muistoja lavoilta, joissa olen käynyt. Niitä ei ole montaa, mutta on niitä muutama. Melkein kaikki niistä ovat Keski-Suomessa, mökkipaikkakuntamme lähettyvillä. Yksi paikoista on tullut kaikista tutuimmaksi, nimittäin Nuorisoseurantalo (kuvassa ylhäällä), joka on vain pienen kävelymatkan päässä mökiltämme. Ennen talolle kulki jopa oikopolku suoraan pihaltamme, mutta nyt se polku on kasvanut heinää täyteen. Tuolla talolla olen käynyt lapsesta asti monissa eri tansseissa. Yksi elävimmin mieleen jääneistä esiintyjistä on Tarja Lunnas. Hän oli minusta aivan äidin näköinen. Voisi vaikka olla äidin pikkusisko. Muistan elävästi myös Ramblin Menin esityksen, joka soitti kivaa, menevämpää musaa. Andy McCoykin esiintyi kerran nuoruudessani talolla, mutta valitettavasti en silloin päässyt paikalle katsomaan. Se harmitti paljon, koska olen hänen suuri faninsa! Vielä kun saataisiin Jippu esiintymään talolle. Olisi ihan mahtavaa! Rakastan hänen musiikkiaan. Hänen äitinsä asuu kylällä, joten se olisi periaatteessa järjestettävissä…Jokatapauksessa esiintyjiä on talolla ollut ihan laidasta laitaan. Enimmäkseen tietenkin se on ollut sellaista perusiskelmää, ja joskus aikoinaan myös tanhua, mutta sukupolvien nuorruttua, myös musiikki on kokenut muutoksen. Tanssien määrä on kuitenkin laskenut vuosien saatossa tasaista tahtia. Ennen talolla oli kesäaikaan tansseja joka viikonloppu, nykyisin niitä on enää pari-kolme kesässä.
Itse Seurantalo paikkana on aika tyypillinen, romanttinen vanha talo. Se oli aikoinaan valkoinen, mutta joskus reilu kymmenisen vuotta sitten se maalattiin puna-keltaiseksi. Sisään astuessaan voi tuntea mahtavan, vanhan puutalon tuoksun. Talossa on aina myös lämmin ja ystävällinen vastaanotto, tai tanssi- iltoina jo pihalla, jossa on silloin lipunmyyntipiste. Parasta on, että paikalla on aina myös tuttuja, ihania sydämellisiä kyläläisiä. Myös herkkuja on aina tanssi-iltoina tarjolla. Aikoinaan odotin joka kerta, että pääsen tansseihin ahmimaan herkullisia grillikyljyksiä, joita siellä silloin jokaisissa tansseissa tarjottiin. Söin niitä ainakin kolme-neljä illassa, joskus taisi mennä viideskin. Olen todellinen herkkusuu. Rakastan hyvää ruokaa, ja kesällä grilliherkkuja parempaa ei olekaan. En tietenkään syönyt kyljyksiä yhteen menoon, vaan illan kuluessa. Viimeiset vedin sitten usein yöllä mökillä, tanssien jälkeen. Olin varmaan kuluttanut tanssiessani niin paljon energiaa, että ruoka maistui taas. Kyljykset olivat vain jotenkin niiiin hyviä! Harmi ettei niitä ole enää pitkään aikaan ollut tansseissa, tai ei ainakaan silloin, kun minä olen ollut paikalla (nykyisin harvemmin). On tansseissa kuitenkin aina jotain hyvää, kuten viimeksi herkullista pyttipannua.
Tässä vanha tanssiyhtyeen mainosjuliste seurantalolta. Kuva otettiin sillon, kun valkattiin porukalla arkistoista vanhoja julisteita seinälle laitettavaksi, joskus vuosia sitten. Vanhemmat olivat päävalitsijoita, kun tietävät hyvin noi vanhat artistit. Lisäksi paikalla oli tietenkin pari seurantalon toiminnassa pitkään mukana ollutta kyläläistä.
**************************
Toinen hieno entinen tanssi paikka tuossa lähellä on Virransilta, jossa pidettiin aina ennen perinteisesti juhannustanssit, sekä elokuun kuutamotanssit. Enää siellä ei ole moneen vuoteen ollut toimintaa, joka on harmi, sillä paikka on aivan mielettömän kaunis! Se on kauneimpia paikkoja, joissa olen elämäni aikana käynyt, ja ehdottomasti ainakin yksi Suomen kauneimmista paikoista, ellei jopa kaunein. Katsokaa vaikka itse alla olevista kuvista. Eivätkös olekin kuin satukirjasta? Paikka suorastaan huokuu rauhaa. Se on paikka, jossa mieli lepää. Satumaisen kauniin maiseman lisäksi saattaa kuulla veden rauhoittavan virtauksen, voi tuntea puiden ja kukkien tuoksun, seurata ohi lipuvien pilvien liikkeitä…Siellä voi jättää kaiken muun taakseen…
Joskus tuolla on kyllä pidetty yksityisiä bileitä, julkisen toiminnan päätyttyä. Varsinkin silloin, kun meiltä löytyi haitarinsoittajakin omasta takaa, se toimi oikein hyvin. Oli elävää musiikkia, oli makkaraa, jota vanhassa grillissä grillattiin, oli hyvää seuraa, eli kaikki tarvittava. Saattoihan siinä halutessaan laittaa vaikka tanssiksikin…
Lava numero kolme, jossa myös tuli aikoinaan paljon käytyä, on ”Karhunkylän” lava. On vuosia aikaa, kun kävin siellä viimeksi, mutta joskus kun olin lapsi ja nuori, perheeni kävi siellä paljon. Sinne ajoi mökiltämme aika nopeasti. En tosin muista enää esiintyjiä, mutta ei siellä tainnut minun paikalla ollessani koskaan ketään kovin tunnettuja artisteja esiintyä. Ne varmasti olisivat jääneet mieleeni.
Tutuksi aikoinaan minulle tulivat myös Haapamäen höyryveturipuiston tanssi paikka, jossa päivällä on käyty useasti syömässä, sekä pieni romanttinen Sällinkylän lava, josta emme kerran meinanneet päästä takaisin mökille, sillä taksi ei suostunut siihen korpikylään tulemaan. Tämä kuski kun ei osannut ajaa paikalle. Onneksi paikan pitäjä lopulta vei meidät takaisin omalla autollaan…
Lavoilla on kyllä tunnelmaa, ja on sääli jos kulttuuri kuolee, niinkuin epäilen. Ainakin se muuttuu rajusti lähitulevaisuudessa. Perusiskelmäkulttuuri tulee varmasti katoamaan lavoilta, ja uudemmat musiikkityylit valtaavat silloin nekin, joka johtaa todennäköisesti myös paritanssikulttuurin päättymiseen. Sen valtakausi olikin kyllä todella pitkä. Ehkä onkin aika jo siirtyä eteenpäin, sukupolvien nuortuessa. Silti minä jään kyllä kaipaamaan perinteistä lava kulttuuria, ja sen romantiikkaa. Niitä tunteita mitä vain kesäisillä lavoilla voi tuntea…kaipausta valkeassa kesäillassa, vihreää kukkivaa luontoa, joka jatkuu silmänkantamattomiin, iloisia ihmisiä tanssitunnelmissa, ja naisia kesämekoissaan, odottaen tanssiin pääsyä, moni ehkä odottaen sitä yhtä ainoaa…Tätä kaikkea jäämme vaille, jos tuo perinne päättyy. Emmehän me sitä halua, Emmehän?!
Pidin ensimmäisen viikon mittaisen lomapätkäni heinäkuun alussa, ja 5.7. lähdin pitkästä aikaa mökille. Olin odottanut reissua, ja tiesin, että siitä tulisi rentouttava piristysruiske tän arjen keskellä. Siksi olin niin innoissani. Ulkomaanmatkoihin kun ei ollut varaa, niin pääsin ainakin hetkeksi johonkin, pois täältä kaupungin hälystä. Sitäpaitsi tiesin näkeväni monia tuttuja. Kyläläisiä, joista monien kanssa olin tullut jo melko läheiseksi vuosien varrella. Siksikin tuollaiset pikkukylät ovat aivan ihania. Saattoi mennä lähikauppaan ilman sen suurempaa laittautumista, ja lähes aina törmäsi johonkin tuttuun, jonka kanssa saattoi vaihtaa kuulumisia…Ihan erilaista kuin tämä kaupunkielämä. Stressitöntä ja kiireetöntä…Nyt vielä oli odotettavissa jokavuotinen hattutemppu-tapahtuma, joka oli kokopäivän tapahtuma. Ohjelmaan läheisellä Nuorisoseurantalon alueella (kuva alla) kuului karaokea, torimyyntiä, teatteriesitys, ja illalla tanssit. Teatteriesitykset ovat olleet usein hauskoja, ja niissä on näytellyt tuttuja kyläläisiä, mutta tämän vuoden esitys oli suunnattu lapsille. Esitys oli: ”Peppi pitkätossu”. Minua ei siis haitannut, etten ehtinyt sitä näkemään. Saavuin mökin vieressä sijaitsevalle asemalle vasta kuuden jälkeen illalla, jossa veljeni, tämän aseman viereen keväällä muuttanut ystävä, ja tämän ystävän avovaimo (paikallinen vanha perhetuttu) olivat minua vastassa, ja hauskanpito saattoi alkaa…
Mökillä valmistauduin helteiseen tanssi-iltaan vaihtamalla tukalaksi käyneet farkkuni turkoosiin, olkaimettomaan kesämekkoon, (alle jätin mustan t-paidan), sekä ehostamalla hieman lisää kasvojani. En käytä enää nykyisin voimakkaita meikkejä, toisin kuin nuorena. Silloin halusin näyttää vanhemmalta, ja nykyisin taas nuoremmalta. Ehkä siksi näin, ainakin osittain. Sitäpaitsi kevyt meikki on freshimpi. Vaatteisiinkaan en liikoja tuhlaa (eipä olisi rahaakaan), mutta edullisestikin voi tehdä löytöjä. Esim. tuo käyttämäni tanssimekko (kuva alla) on ostettu joku vuosi sitten H&M:stä kesäalennuksesta, ja se maksoi muistaakseni n.6-7 €. Adidaksen t-paita taas on ostettu UFF: ilta, ja se maksoi 2€. Ei kivoista vaatteista tarvitse aina maksaa maltaita, mutta eikö olekin silti ihanan raikas kesäinen mekko? Ennen lähtöä syötiin iltapalaksi grilliruokaa. Jätin tilaa vielä jälkiruoalle, sillä kuulin, että tansseissa myydään lettuja, joita himoitsin kovasti…
Matkalla tansseihin törmäsimme vanhaan tuttuun tyttöön, jota en ollut nähnyt vuosikausiin. Hän on todella herttainen ja nauravainen tyttö, joka sai itsenikin vieläkin paremmalle tuulelle, jos mahdollista. Ajatella, että hänkin on jo lähellä neljääkymmentä. Edellisestä tapaamisestamme täytyi siis olla jo ainakin 10v. ellei enemmänkin aikaa. Niin ne vuodet vain vierii vierimistään…
Illan yhtye oli: ”Vaiettu salaisuus”, jonka loistava rautalankamusiiki tempaisi minut heti mukaansa. Minä tanssin illan aikana vuoroin veljeni, vuoroin tämän kaverin kanssa. Joitain reimppaimpia kappaleita tanssittiin tyttöporukalla kuin yökerhossa joskus nuorena. Välillä terassin puolella, oluella käydessäni tapasin sitten taas erään vanhan tutun, jonka kanssa saatiin hyvät keskustelut aikaan. Juteltiin mm.lasten teosta. Hän kertoi äitinä synnytyskokemuksistaan, ja minä kerroin synnytyspelostani, joka on todella iso, ja pelkään, että se estää minua koskaan tulemasta äidiksi, vaikka tavallaan päässäni vahvistuu kokoajan ajatus siitä, että olisi hieno kokemus tulla äidiksi. Lasten kasvatuskin pelottaa, mutta olisi ainakin minullakin vanhana joku, joka huolehtii minusta, niinkuin minä nyt huolehdin omista vanhemmistani. Olisihan se aika ankeaa vanheta yksin, ilman jälkipolvien apua. Alkaa kuitenkin näyttää melko todennäköiseltä, että sitä jälkipolvea ei ole tulossa. No, katsotaan kuinka käy. En ota sen suurempia paineita asiasta. Niitä tulee, jos niin on tarkoitettu.
Tässä illan yhtyeen kiva kappale.
Myöhemmin kun olisin vihdoin ottanut ulkoterassilla sen himoitsemani letun itselleni, ne olivatkin jo loppuneet. Lettujen sijaan otin sitten pyttipannua, veljeni suosittelemana. Se oli kyllä tosiaan todella herkullista, kuten kaikki ruoka, mitä tuolla seurantalolla on tarjoiltu!
Tanssien jälkeen katselimme vielä jalkapallon MM-kisapelin lopun entiselle kioskille tehdyssä kisastudiossa (joka siis on seurantalon pihalla). Hollanti voitti, jota suurinosa tuntui kannustavan, veljenikin. Itse olin puolueeton, koska en seuraa jalkapalloa. Pelin jälkeen menimme vielä naapuriin jatkoille. Kuuntelimme musiikkia, ja valvoimme aamuun asti.
su 6.7.
Sunnuntaina heräsin mökin vintiltä ihanasta hetekasta toisaalta hyvin rentoutuneena, mutta toisaalta veto poissa. Joko kaikki kaupungin kuormitukset olivat unohtuessaan saaneet minut rentoutumistilaan, joka johti mielettömään väsymykseen, tai sitten tuli lauantaina otettua pari liikaa. Kallistun melkein jälkimmäisen puolelle, mutta kyllä se olo siitä hiljalleen tokeni, viimeistään siinä vaiheessa, kun sain haettua aamukahvin kauppalasta. Kauppala oli entisen kaupan tilalle, vanhaan postitaloon tullut kioski-kahvila, jonka takaosassa oli vielä kirjastokin. Todella viehättävä paikka. Parivuotta takaperin kylällä ei ollut ollut kauppaa hetkeen. Hyvä että tämä tuli! On sentään jonkinlainen kauppa taas kylällä. Kesävieraatkin saavat makkarat ja oluet sieltä, eikä tarvitse aina niiden takia ajaa naapurikylään, useamman kilometrin päähän.
Myöhemmin päivällä meillä oli mökki täynnä porukkaa, kuten tavallista. Naapurit olivat tulleet kyläilemään, ja yhdessä paistattelimme kaunista heinäkuista päivää pihalla. Naapurin 6v. poika oli mukana, ja tämän kanssa heitettiin välillä tikkaakin yhdessä. En enää osannut heittää sitä niin hyvin, kuin nuorempana, jolloin olin siinä aika hyvä, mutta oli mukavaa puuhastella pojan kanssa. Hän on tosi suloinen ja sosiaalinen poika, aivan kuten nyt jo 20 v. täyttävä isoveljensä oli samanikäisenä. Illalla menimme saunomaan naapuriin, ja nukkumaan kömmin taas vasta joskus aamuyön tunteina, kuunneltuani hetken pihalla upeaa uuteen aamuun heräävien lintujen konserttia. Mitähän ne mahtoivat toisilleen jutella? Eikö pesät ole jo heinäkuussa rakennettu, ja perheet perustettu? Miksihän ne esittivät konserttinsa yhä joka päivä? Oli syy mikä hyvänsä, oli meidän ihmisten onni, että niin tapahtui. Se oli luonnon omaa, kaunista musiikkia, joka rauhoitti levotonta ihmismieltä.
Tommonen rupikonna nähtiin yöllä tiellä, kun tultiin naapurista. Eiks oo söpö?
ma 7.7.
Maanantai-päivä alkoi kuten sunnuntaikin, kahvin haulla kauppalasta. Niin sain taas itseni käyntiin siinä laiskaksi tekevässä rentoutumisen tilassa, jota tuo maaseudun ympäristö aiheutti. Taidan olla joskus jo maininnutkin, että olen muutenkin koukuttanut itseni niin pahasti kahviin, että takaisin ei ole enää paluuta. Vähintään aamukahvi on pakko saada. Se on ainoa keino päästä ylös sängystä, ja aloittaa päivä. Näin ei ollut, ennen kuin aloitin työni nykyisessä työpaikassani (n.7,5v.sitten). Siellä riippuvuuteni alkoi, sillä avustettavani on kova kahvin juoja, ja joudun hänelle aina kehittämään kahvia. Siinä niitä tuoksuja haistellessa alkoi kahvi vähitellen maistua itsellekin. Jokunen vuosi sitten luin kuitenkin artikkelin, jossa mainittiin kahvin hyviä vaikutuksia, joita oli aika paljon mm.muistin toiminnan ylläpito jne…Harva tulee varmaan ajatelleeksi, että kahvi sopivassa suhteessa voi olla jopa terveellistä. No ei siitä sen enempää.
Maanantai meni aikalailla samoissa merkeissä kuin sunnuntaikin. Kyläilimme toistemme luona naapuriperheen kanssa, ja minä puuhailin perheen pojan kanssa taas kaikenlaista. Opetin häntä esim. pelaamaan vanhaa nappuloidensyöntipeliäni, joka löytyi vielä tuvan pöydältä.
Päivällä myös toinen tuttavapariskunta tuli kylään. Pariskunta, joiden esikoistyttö oli aikoinaan hyvä ystäväni, ja jonka kanssa leikimme aina maalla yhdessä. Juuri kun olin ajatellut heitä, miettinyt mitä heille mahtoi kuulua…
Päivä liukui ohi nopeasti, kuten kaikki päivät nykyisin. Ennenkuin huomasinkaan oli jo ilta, ja seuraavana päivänä koittava kotiinlähtö alkoi harmittaa. Illalla saunoimme taas naapureiden luona, ja minä pelasin heidän pojan kanssa neljän suoraa ja Afrikan tähteä, kun kukaan muu ”vanhuksista” ei jaksanut!
ti 8.7.
Ennen lähtöä kävimme veljeni kanssa keittolounaalla kauppalassa, jollainen siellä tarjoillaan kaksi kertaa viikossa: tiistaisin ja torstaisin. .Kauppalaan sisään astuessamme tapasimme heti kaksi vanhaa perhetuttua, joiden kanssa vaihdoimme muutaman sanan. Päivän keitto oli tällä kertaa lohikeittoa, ja se oli todella herkullista! Siinä oli reilusti kaikkea, ja sitä sai niin paljon kuin halusi, joten otin vielä toisen lautasellisen. Lisäksi tarjolla oli leipää, ja jälkiruoaksi lounaaseen sisältyi vielä kahvi ja kuivakakkua. Hintaa lounaalla oli vain 6€. Tuohon hintaan ei yleensä saa mistään mitään!
Vatsa täytenä oli hyvä lähteä kotimatkalle puolenpäivän aikaan. Törmäsin asemalle mennessäni vielä yhteen naapuriin, joka kertoi ikäviä uutisia kummisedästäni. Tämän uutisen kaikki aikaisemman artikkelini: ”Kummisedän muistolle” lukeneet jo tietävätkin, mutta kerrottakoon heille, jotka eivät ole sitä lukeneet, että kummisetäni oli saanut toisen aivoinfarktin, ja joutunut sairaalaan. Pian tämän jälkeen kuulin hänen menehtyneen. Aiheesta lisää voi lukea yllämainitusta artikkelista.
Tervehdin vielä toisia naapureita, ennenkuin jätin haikeana kylän ja sen kaikki ihanat ihmiset taakseni. En tiennyt yhtään milloin palaisin takaisin, mutta toivoin sen tapahtuvan mahdollisimman pian!
Tuli taas ehkä vähän pitkä artikkeli, mutta toivottavasti joku teistä jaksaa, ja ehtii lukea tämän, edes osittain. Olisin kovin kiitollinen! Käyn puolestani lukemassa sitten teidän blogejanne, kunhan jätätte linkin sivuilleni.
Eläinaiheisia kuviakin on vielä tulossa, kunhan saan kuvat vanhasta puhelimesta tähän uuteen jollakin konstilla. Tarvitsen siinä siirrossa avomieheni apua. Katsotaan, koska sillä on aikaa…Näihin kesäisiin tunnelmiin lopettelen kirjoitukseni tällä kertaa, syksyn kolkutellessa jo ovelle…
Haluaisin tiedottaa kaikkia voimistelu- ja tanssifaneja sellaisesta asiasta, että jos etsitte blogistani aiheeseen liittyviä juttuja, niin ihan kaikki ei ole täällä tanssi-ja voimisteluosiossa. ”Valitut palat” kategorian alta löytyy treeniosio, jossa kerron treenikuulumisiani.Treenit muuten jatkuvat kesätauon jäljiltä tänään, (tuskin maltan odottaa), eli lähiaikoina tulee uutta päivitystä! Kannattaa siis tsekata sekin osio. Ajattelin vaan, et ehkä kaikki ei oo huomannu tota…
Käykääs muuten katsomassa alla olevia linkkejä! Löytyy kaikenlaista mielenkiintoista ja hienoja kuvia! Täytyy sanoa, että olette te voimistelijat kyllä notkeita. Itseltäni ei mitkään korkeat jalannostot onnistuisi. No ei tietenkään ainakaan enää tässä iässä, mutta ei kyllä kovin häävisti onnistunut nuorempanakaan. Spagaatin sain, ja spagaattinostossa olin aikoinaan ylhäällä cheerleadingissä, mutta ei mun jalka muuten taipunut kauhean ihmeellisesti, eikä noussut kovin korkealle. Siihen aikaan se laji ei vaatinut ihan niin paljon notkeutta…Olen aina ihmetellyt, että miten noi ylispagaatit, ja tollaset jalannostot on ylipäätään mahdollisia…no, näköjään on…Pitää tietenkin treenata tosi ahkerasti, niinkuin varmasti teettekin. Niin ja pitää aloittaa nuorena…Haluan vielä toivottaa onnea Tapanilan erän Alexan tyttöjen uusille tavoitteille kohti suurempaa menestystä! Tsemppiä! Ekana onkin linkki heidän sivuilleen, jossa näkee reilusti noita huikeita jalannostoja ja muita notkeusliikkeitä:
Tanssitytön blogi 